tammikuu 2010

Iloisenkirjava tilkkutäkki

Petja Hovinheimo |

Uskon useimpien taidemuseoihmisten jakavan käsityksen siitä, että taidemuseotoiminta on hyvin erilaista museotoimintaa. Taidemuseo on muutakin kuin vain muistiorganisaatio ja varasto, se on jatkuvasti uutta luova ja ohjaava kulttuurilaitos. Alan ulkopuolella tämän mieltäminen ei ole aina itsestään selvää. Siksikin oman paikan asemointi ja tulevaisuuksien hahmotteleminen on mitä tärkeintä. Taidemuseokentällä on vastuu olla itse määrittämässä aktiivisesti tulevaisuuttaan.Taidemuseolle asetetut vaatimukset kun ovat ristiriitaisia, niin yleisön kuin julkisvallan toimesta: pitäisi olla hiljaisen kokoelmatyön taitava ja taiteen hartaan kohtaamisen mahdollistava, mutta samalla spektaakkeleita tarjoava elämysgeneraattori. Temppeli vai huvipuisto? Kärjistykset ovat toki retorisia, ja tavalla tai toisella näitä asioita näyttää mietityn halki vuosikymmenten, jopa -satojen. Tätä on syytä jatkaa niin alalla toimivien yksilöiden kuin instituutioidenkin näkökulmasta.

Museotoiminnan tulevaisuutta aktivoiduttiin laajalti visioimaan vuosituhannen vaihtuessa. Valtion taidemuseon museologia-julkaisusarjan uusin tulokas Tulevaisuuden taidemuseo pyrkii jäsentämään keskustelua siitä, missä taidemuseoinstituutio on nyt ja minne se on menossa. Asia on siis mitä tärkein ja käsittelytapa hyvin monipuolinen. Kirja alkaa sujuvilla johdatuksilla asiaan: Susanna Pettersson asettaa instituutiokontekstin artikkelillaan taidemuseoiden tulevaisuuksien historiasta, ja Ira Westergård jatkaa määrittelemällä nykykentän asemoitumisen viime vuosina. Westergård kiinnittää mm. aiheellisesti huomion siihen, että itse asiassa taloudelliset resurssit on viime aikoina, niin suuremmissa kuin pienemmissä museoissa, sidottu kiinteisiin kuluihin toiminnan sijaan. Toiminta johon taidemuseoalan olemassaolon oikeutus viime kädessä perustuu on jäänyt todellisilta resursseiltaan taka-alalle.

Kirjan edetessä se muuttuu monimuotoisemmaksi. Viisiosaisen kirjan toinen luku valottaa Tulevaisuuden taidemuseota käsittelevää virtuaalikeskustelua. Toisessa osassa kirjataan ulos nettikeskustelu, joka käytiin loppuvuodesta 2006. Valtion taidemuseon ja sen kehittämisyksikkö Kehyksen johdatuksella ja moderoimana eri alojen asiantuntijat pääsivät virtuaalisesti puimaan omia ajatuksiaan tulevaisuuden taidemuseosta. Osallistujat, mm. nationalismitutkija Pasi Saukkonen ja poliitikko Sirpa Pietikäinen ovat tasokkaita ja monia hyviä huomioita sinkoilee. On ollut myös rohkea avaus kirjata ”ulos” hyvin uudenaikainen diskurssimuoto kirjamuodossa. Se että tekstit julkaistaan sellaisinaan on mielestäni myös reilua kirjoittajia kohtaan – heidän näkee visioineen oivaltavasti mm. keskellä yötä tai lentokentältä. Kyseessä alleviivatusti ei ole korkeaesseistiikka. Pidempien kommenttien lukeminen käy kuitenkin työlääksi, ja ylipäätään nettikeskustelussa on omat lainalaisuutensa, jotka välittyvät painettuna huonosti.

Kirjan kolmas osa paikallistaa taidemuseota niin fyysisessä kuin käsitetodellisuudessakin, ja neljäs osa jatkaa kirjavalla joukolla erilaisia ”taidemuseointerventioita”, pyrkimyksiä avata uusia lähestymismuotoja taiteeseen.  Kysymys on siitä, missä ja miten taidetta voi kokea ja pitääkö sen aina tapahtua juuri museotilassa. Nykyisin vähän jokaisessa museossa yritetään keksiä, aktivoida, tavoittaa ja saavuttaa. Yleisellä tasolla tulee joskus miettineeksi, onko kaikkien projektien panos-tuotos-suhde kohdallaan, ovatko ne riittävän mietittyjä ja loppuun asti läpivietyjä. Tämän kirjan esittelemistä projekteista ajatuksena veikeä ja innovatiivisuutta osoittava vuoden 2008 live-roolipeli Katvealue ei oikein avaudu vihkiytymättömälle kirjan kautta. Sekä Ateneumissa että Kiasmassa on kuljeskeltu, on asetettu tehtäviä ja niiden kautta on yritetty tutkia museokävijän käyttäytymistä. Tehtävät ja roolihahmot eivät ainakaan minulle selittyneet. Olisiko niistä voinut olla mukana vaikkapa jonkinlainen liitetaulukko? Tämän johdosta lopputuloskin jäi hämäräksi. Kirjan viimeisessä, viidennessä osiossa, hahmotellaan erilaisia yleisöjä ja näiden mahdollisia oletuksia. Asia on oleellinen ja sen mukanaolo perusteltu, mutta lukija jää malttamattomana odottamaan aihepiiristä vielä laajempaa analyysiä. Sellainen kuulemma onkin Kehyksen julkaisusarjassa luvassa.

Perinteinen kirja on nykytermein mainio käyttöliittymä. Silti lukija huomaa kysyvänsä onko Tulevaisuuden taidemuseon materiaaleille kirja kuitenkaan luontevin julkaisuväylä. Se koostuu esseistä, raportti/muistioista, manifesteista, liki sellaisenaan (?) julkaistusta nettikeskustelusta, kuvitteellisesta radiotranskriptiosta (!) ja artikkeleista joiden syvyys ja laajuus vaihtelee kovasti. Muutamat seikat olisivat helpottaneet lukukokoemusta. Taitto olisi voinut ehkä  olla selkeämpi: ingressit eivät korostu kylliksi ja hetkittäin laajatkin suorat lainaukset auktoriteeteilta olisi saanut ainakin sisentää. Viitekäytäntö näyttää myös vaihtelevan, joidenkin pärjätessä ilman, toisten kirjatessa lähteensä tekstin sisään ja joidenkin käyttäessä alaviitteitä. Näillä varauksillakin on hienoa, että Valtion taidemuseo toimii aktiivisena kustantajana ja julkaisee teoksia joihin muilla ei ole edellytyksiä. Tulevaisuuden taidemuseota onkin syytä kiittää monipuolisuudesta ja rohkeudesta. Vahvuuksilla on myös kääntöpuolensa. Onko kyseessä raportti, arkistointimuoto vai oppikirja? Vaikea sanoa mutta ehkä kirjamuoto palvelee tällaista moninaisuutta parhaiten.  Tulevaisuuden taidemuseo on iloisenkirjava tilkkutäkki, niin hyvässä kuin pahassa. Sellaisenaan se myös hyvin heijastaa suomalaista taidemuseokenttää, sekä kuuluu suomalaisen taidemuseoihmisen kirjahyllyyn.

Tulevaisuuden taidemuseo. toim. Susanna Pettersson. Museologia 3, Valtion taidemuseon julkaisusarja. Vammala 2009.

Teksti • Petja Hovinheimo, FM, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Kommentoi