tammikuu 2010

Jaakko Hintikka merkityksen merkitystä etsimässä

Ulla Vihanta |

Asuin 1980-luvun alkupuolella joitakin vuosia Pariisissa, jossa taidemuseoiden kokoelmat, näyttelyt ja ennen kaikkea Pompidou-keskuksen kirjasto monipuolistivat käsityksiäni 1900-luvun alun avantgardesta: futurismista, orfismista, dadaismista, surrealismista ja kubismista. Muistiinpanojeni mukaan luin Pariisissa syyskuussa 1982 suomalaisen, jo tuolloin kansainvälisesti arvostetun filosofin Jaakko Hintikan teosta Kieli ja mieli (1982). Kieltä ja merkitystä tutkinut Hintikka tarkasteli kyseisessä teoksessa filosofisessa kielentutkimuksessa esiintyvien ongelmien heijastumista kuvataiteessa. Hän nosti kiinnostavasti esiin filosofianhistorian ja taidehistorian välisen analogian syventymällä kirjansa ensimmäisessä luvussa, ”Conception et vision”, todellisuuden esittämisen ongelmaan modernissa kuvataiteessa ja modernissa filosofiassa. Hintikan filosofisten pohdintojen käynnistäjänä oli ollut Douglas Cooperin 1971 ilmestynyt teos The Cubist Epoch. Teos liittyi kubismia laajasti esitelleeseen näyttelyyn, ja sen teesi vaikutti Hintikasta yllättävältä, jopa paradoksaaliselta. Cooper oli odotuksista poiketen väittänyt, että kubismi ei pyrkinyt luopumaan todellisuuden esittämisestä. Sen sijaan kubismin tavoitteet olivat realistisia; kubismi pyrki luomaan realismin uuden hengen, ”new spirit of realism”. Cooperin mukaan kubismin päämäärä oli palauttaa kuvataiteeseen se konkreettinen todellisuus, jonka impressionismi ja symbolismi olivat hukanneet. Aitona kubismina Cooper piti ensisijaisesti Braquen ja Picasson taidetta vuosilta 1909–1914. Hän ei sisällyttänyt kubismin määritelmään pelkästään dekoratiivisia vaikutuksia tavoittelevia kubistisia tyylittelijöitä, ”kubisoijia”.

Hintikan mielestä Cooperin näkemys herätti kuitenkin käsitteellisen ongelman. Hän kysyikin, mikä on se realiteetti, josta kubismin realismissa on kyse. Vastausta etsiessään Hintikka rinnasti kubismin tuon avantgardistisen suuntauksen kanssa lähes samaan aikaan syntyneeseen Edmund Husserlin perustamaan filosofian suuntaan, fenomenologiaan. Husserlin filosofisen metodin lähtökohta oli ollut tajunta, ja huomion keskipisteenä inhimilliset hengenliikkeet, aktit, ja erityisesti näiden aktien intentionaalisuus, eli niiden suuntautuminen johonkin kohteeseen. Analogisia piirteitä tutkiessaan Hintikka korosti sitä eroa, joka on aktien ”ulkopuolisina” päämäärinä olevien olioiden, objektien, ja aktin kohteeseen suuntaamien käsitevälineiden, noemojen, välillä.

Tietoisuuden ja ulkoisen todellisuuden välistä suhdetta tutkineen fenomenologian mielenkiinto suuntautui objektien sijaan noemoihin, eli niihin abstrakteihin käsitevälineisiin, jotka Husserlin mukaan ovat ikään kuin ”läsnä” ihmisajattelussa. Hintikan mukaan kubistit eivät fenomenologifilosofien tavoin olleet kiinnostuneita välittömien aistivaikutelmien synnyttämistä objekteista. Myös kubismille oli ominaista vahva käsitteellinen luonne. Hintikka väittääkin, että kubistien teokset esittävät noemoja, ne ovat noemojen havainnollisia konkretisoitumia ja että kubismi on noemojen taidetta. Perusteluna hän viittaa kubistien omiin lausuntoihin ja muistuttaa noemojen olevan käsitevälineitä, ”joiden avulla voimme henkisesti ’tarttua’ objekteihin eli niitä intentioida”. Filosofi tukeutuu mm. Picasson toteamukseen, jonka mukaan hän ei maalaa esineitä sellaisina kuin ne näyttävät olevan, vaan sellaisina kuin hän tietää niiden olevan.

Noeman ongelmallista visualisointia käsitellessään Hintikka muistuttaa tuon abstraktin entiteetin taustalla vaikuttavasta odotusten järjestelmästä. Noemaan sisältyy odotuksia objektien näkymättömistä puolista, eli kaikki mahdollinen objektiin kuuluva käsitteellinen tietomme, mikä selittää tutkijan mielestä mm. kubistien tapaa esittää malliaan useista suunnista samanaikaisesti. Hintikka pyrkii konkretisoimaan analogiaansa lähtemällä liikkeelle Husserlin havaintoteoriasta kirjoittaen:

”Nähdessään jonkin esineen, esimerkiksi puun, se puun noema, jonka avulla suuntaan huomioni siihen, ylittää normaalisti hetkellisen näköhavaintoni ja on tietyssä mielessä siitä riippumaton. Edellä jo sanoin tätä noemaa voitavan verrata kyseistä objektia koskevien odotusten järjestelmään. Nythän nämä odotukset ylittävät paljon sen, mitä yhdellä kertaa saatan puusta nähdä. Jollei kyseessä ole kulissi, odotan esimerkiksi puulla olevan takapuolen, vaikken sitä näekään: odotan sen muodolta eräitä erityisiä asioita sivulta tai takaa tarkasteltuna; odotan puun antamalta näkövaikutelmalta tiettyjä asioita valaistuksen muuttuessakin ja niin edelleen. Jos tiedän puulla olevan vaikkapa neljä haaraa, odotan niiden sopivissa olosuhteissa tulevan esiin, vaikken niitä juuri nyt näkisikään. Kaikki nämä odotukset ovat joidenkin yllätysmahdollisuuksien rajoissa myöskin riippumattomia kulloisestakin erityisestä näkökulmasta. Kaikki ne voivat kuulua yhdellä ja samalla kertaa näköhavaintoani ’suuntaavaan’ noemaan.”

Samalla Hintikka kuitenkin pohtii, miten voidaan esittää olio sellaisena kuin sen ajattelemme. Hän myös muistuttaa noeman käsitteen ongelmallisuudesta ja pitää erityisen ongelmallisena noemojen esittämistä tai kuvaamista. Näiden ongelmien edessä hän myös epäröi kubismin ja fenomenologian välistä analogiaa ja etsii tukea loogisen semantiikan piirissä tavattavasta opista, ns. essentialismista. Opin mukaan oliot tunnistetaan eri olosuhteissa tiettyjen essentiaalisten eli olennaisten ominaisuuksien avulla. Hintikan mukaan juuri kubismiin sisältyy ”aimo annos essentialismia”, eli kubisti kuvaa olion niitä ominaisuuksia, jotka sillä on kaikissa olosuhteissa ja joita ilman se ei voi olla olemassa tai ainakaan pysyä samana olentona. Hän myös viittaa Albert Gleitzesin ja Jean Metzingerin ajatukseen, ”me etsimme olennaista”, jonka he olivat tuoneet esiin ensimmäisessä kubismia esitelleessä, 1912 ilmestyneessä kirjassaan Du Cubisme.

Olennaisuuden määrittäminen ja esittäminen ovat yleisestä, yliyksilöllisestä luonteestaan huolimatta kuitenkin sidoksissa luovaan subjektiin. Myös kubismissa, tuossa uutta realismia kuvastavassa suuntauksessa, on kyse ihmisen itselleen luomasta ja siitä syystä vapaasta ja varioitavissa olevasta esityssuhteesta. Hintikka muistuttaakin erilaisten todellisuuksien olemassaolosta ja näkee kubismin ikään kuin rinnasteisena mahdollisten maailmojen semantiikalle korostaen, että vapaus liittää kieli ja todellisuus eri tavoin toisiinsa on analoginen kubistien tekniikalle heidän rikkoessaan aikaisemmat kuvataiteen esityskonventiot. Konventioiden rikkominen ei ollut kuitenkaan itsetarkoituksellista; Hintikka siteeraa Picasson ajatusta, jonka mukaan kuvataiteessa on olennaisesti kyse ongelmien ratkaisemisesta. Samalla hän rinnastaa Picasson aikansa filosofeihin ja kirjoittaa artikkelinsa lopuksi: ”Sekä paras osa modernia kuvataidetta että modernia filosofiaa on ollut ongelmien ratkaisemista.”

Jaakko Hintikka: Kieli ja mieli: katsauksia kielifilosofiaan ja merkityksen teoriaan. Otava. Helsingissä 1982.

Teksti • Ulla Vihanta, FT, keskusarkistonjohtaja, Kuvataiteen keskusarkisto
Kuva
© Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

Kommentoi