toukokuu 2010

Kohtaamisia

Helena Erkkilä | artikkelit

Kuvataiteen keskusarkistossa on tehty ja tehdään jatkuvasti ei vain taiteilijoiden vaan myös muiden taiteen alueella työskentelevien asiantuntijoiden ja taidehistorioitsijoiden videohaastatteluja. Tällä hetkellä käynnissä oleva Taiteilija työssään -projekti ammentaa taiteen moninaisesta kirjosta. Siinä haastatellaan ja videoidaan taiteilijoita pääosin heidän työhuoneissaan. Taiteilijat edustavat eri ikäluokkia, erilaisia tekemisen tapoja ja erilaisia lähtökohtia. Esimerkiksi vanhinta ikäluokkaa ja suomalaisen taidegrafiikan elävää perintöä projektissa edustavat Pentti Kaskipuro (s. 1930) ja Outi Heiskanen (s. 1937). Projekti aloitettiin syksyllä 2009 ja sen on tarkoitus jatkua 2010 vuoden loppuun saakka. Sitä ovat tehneet keskusarkistonjohtaja Ulla Vihanta, tutkija Maritta Mellais, kuvaaja Ali Lacheb (videokuvaus) ja tutkija Helena Erkkilä.

Sattumalta projektissamme on tänä vuonna mukana kaksi taiteilijaa, jotka ovat tehneet teoksia erilaisista tavoista hahmottaa taidemaailmaa. Heistä toinen, valokuvaaja Harri Larjosto, valmistelee tulevaa näyttelyään (Valve – toisen käden tietoa 3.12.2010-2.1.2011 Forumbox, Helsinki) aiheenaan taidemaailmasta näkemänsä unet. Larjoston unitarinoissa seikkailevat hänen itsensä lisäksi suomalaiset taiteen kentän vaikuttajat Leena-Maija Rossista Otso Kantokorpeen mitä groteskeimmissa tilanteissa. Harri Larjosto on taiteilija, joka on ollut mukana esimerkiksi 1980-luvun performansseissa sekä Ö-ryhmän jäsenenä että solo-esittäjänä. Hän on myös dokumentoinut esimerkiksi Roi Vaaran performanssin Valkoinen mies (1983). Larjosto on alunpitäen luokanopettaja ja on sitä kautta kokenut asemansa taiteen kentällä aina hiukan vieraaksi. Larjoston ruumiillisuutta korostavat 2000-luvulla tehdyt valokuvat ovat performatiivisia ja surrealistisia.

Toisen taidemaailman hahmottajan, Minna L. Henrikssonin, tapaamme kylmänä ja lumisena helmikuun aamupäivänä Helsingin kantakaupungissa sijaitsevassa kellarihuoneessa, hänen ateljeessaan. Katselen hiukan ankeaa ympäristöä, huonetta, joka todella on vain työhuone ja jossa tarvitaan lisävaloa, jotta se riittäisi kuvaukseen. Kirjahyllyt ovat täynnä kiinnostavia teoksia, paljon sosiologiaa ja myös kaunokirjallisuutta.

Henriksson on nuori taiteilija, jota voisi hellästi nimittää vaikka Balkanin Bourdieuksi. Siinä missä Harri Larjoston yötietoisuudesta tuottamat näytelmät esittävät taiteen kentän aivan hillittömäksi ja humoristiseksi, Minna L. Henrikssonin päivätietoisuudesta ponnistavat hahmotukset ovat rationaalisia ja tutkimuksen kaltaisia. Hän on tehnyt mielikuvakarttoja valtasuhteista Istanbulin, Belgradin, Ljubljanan, Zagrebin ja Helsingin taidemaailmoista. Käsitetaiteelliset teokset perustuvat ihmisten puheisiin, jotka eivät aina edes ole todenmukaisia. Silti niissä näkyy myös muita aspekteja, valtakeskitttymiä ja kulttuurisen pääoman kasaantumista. Ei ole kyse vain siitä, kuka seurustelee kenenkin kanssa vaan kartat tekevät läpinäkyviksi myös sitä, miten sosiaaliset suhteet taiteen kentällä muuttuvat vallaksi ja rahaksi. Kun ihmettelen, miten muualta tullut voi selvitellä Balkanin taidemaailmojen sosiaalisia rakenteita, Henriksson selittää, että olemalla ”työkseen sosiaalinen”, pitämällä silmät ja korvat auki, kysymällä ja kuuntelemalla. Henriksson on toimittanut myös nationalismin ja nykytaiteen suhteita käsittelevän kirjan (Contemporary Art and Nationalism, Critical Reader) yhdessä Kosovosta Suomeen muuttaneen miehensä, Sergin Boynikin kanssa.

Tatjana Bergelt on kasvanut Itä-Saksassa venäläis-saksalaisessa perheessä. Nykyisin hän asuu ja toimii taiteilijana Suomessa. Hän on tunnettu taiteilijakirjoistaan ja kollaaseistaan. Hän on opiskellut taiteilijaksi Euroopassa, esimerkiksi Ranskassa ja Virossa. Tähän mennessä projektissa on tullut vastaan aika ankeita työhuoneita. Bergeltinkin ateljee on karu. Monista taiteilijoiden työhuoneista huokuu askeettisuus ja ankaruus; kova työnteko ja yksinäisyys. Huoneet ovat työntekoon tarkoitettuja tiloja, ei esimerkiksi vapaa-aikaan, seurustelemiseen, viihtymiseen tai lepäämiseen. Bergelt tarjoaa kahvia ja herkullisia leivoksia. Haastattelussa on pysyttävä herkeämättä valppaana ja keskittyneenä.Varaamme aikaa yleensä kolme tuntia yhtä haastattelua varten.

Bergelt hahmottaa suomalaista taiteenkenttää omasta näkökulmastaan. Hän ihmettelee suomalaista yksin pärjäämisen eetosta taidemaailmassa. Apua ei pyydetä eikä sitä anneta. Hänen mielestään sivistys on sitä, että ollaan laajasti kiinnostuneita asioista. Suomessa hän on törmännyt taiteilijoihin, jotka eivät ole kiinnostuneita edes taiteesta (lukuunottamatta omaansa). Bergeltiä itseään kiinnostavat esimerkiksi kielet ja historia. Erityisesti toisen maailmansodan historia on hänen työssään aina taustalla. Keskieurooppalaisille ihmisille historiaa ei voi olla kohtaamatta omassa lähiympäristössään, jos esimerkiksi on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa sota-ajan keskitysleirin läheisyydessä. Itse olen kokenut, että suomalaiset intellektuellit tuntuvat kovin usein sivuuttavan tai jopa tukahduttavan yritykset puhua Euroopan historiasta toisen maailmansodan näkökulmasta.

Taide herättää kokemuksellisia ajatuksia, jotka resonoivat jossakin mielen ja ruumiin, itsen ja toisen, historian ja nykyisyyden välitilassa. Tulemme Kristiina Uusitalon valoisaaan työhuoneeseen.Yhtäkkiä tunnen kuinka kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Ruumiillinen reaktio tuntuu tulevan ennen kuin ehdin ajatella mitään. Ehkä ruumis-mielessäni väräjävät muistijäljet, hermojen automaattiset synapsit, joissa läsnäoleviin maalauksiin yhdistyvät suomalaisen maisemamaalauksen perinne ja esimerkiksi Pekka Halosen talvimaisemat. Uusitalo on kiireissään suostunut ottamaan meidät vastaan, vaikka hänen näyttelynsä Galleria Heinossa avautuu pian. Näyttelyn nimi Valoisampi kuin pilvi, jonka läpi aurinko paistaa on lainattu mystikko Hildegard Bingeniläiseltä.

Taiteilijoiden ateljeevierailuihin sisältyy jotakin ainutlaatuista taikaa. Aina vierailun jälkeen tunnen ikään kuin voimistuneeni ja tasapainottuneeni. Vierailut tuntuvat palauttavan jonkin arvon kokemuksen, jonka ihminen helposti unohtaa tai siirtää syrjään tehokkaassa ja kyynissävytteisessä suoritusyhteiskunnassa. Masentuneelle ja elämän merkityksen kanssa kamppailevalle ihmiselle voisin suositella vierailuja taiteilijoiden työhuoneissa. Taiteilija avaa puhumalla ja teoksiaan näyttämällä oven maailmaansa. Pääosin haastattelut ovat kuitenkin tulevaisuutta varten, tulevaisuuden yleisöille ja tutkijoille: meidän aikamme voi osaltaan avautua näiden dokumenttien perusteella uudella tavalla.

Teksti • Helena Erkkilä, tutkija, Kuvataiteen keskusarkisto

Kommentoi