toukokuu 2010

Museotyön historia on muistitiedon varassa

Susanna Pettersson | artikkelit

Suomalaisen museoprofession historia alkoi muotoutua 1800-luvun puolivälin jälkeen. Valtion taidemuseon edeltäjäorganisaatioiden historiassa matkataan Suomen Taideyhdistyksen (perustettu 1846) varhaisimmille vuosikymmenille. Tuolloin kokoelmien johto koostui Fredrik Cygnaeuksen ja Carl Gustaf Estlanderin kaltaisista aktiivisista kulttuurikentän rakentajista, jotka akateemisten oppituolien haltijoina takasivat tiiviin yhteyden yliopistomaailmaan. Kokoelmien käytännön hoito puolestaan uskottiin muille. Ensimmäinen tällaisista tehtävistä oli intendentin tehtävä, joka perustettiin 1869. Kaari ensimmäisestä Suomen Taideyhdistyksen kokoelman intendentistä Berndt Otto Schaumanista nykyiseen moniammatilliseen museokenttään on huikea. Mutta kuinka paljon profession historiasta on jäänyt käteen? Jos arkistolähteitä katsoo, ei juuri mitään. Museotyön kehittymiseen liittyvät dokumentit ovat lähinnä haku- ja nimitysprosesseihin liittyviä tietoja. Suppeita, jos nimittäminen on tapahtunut vailla dramatiikkaa. Ja laajempia, jos keskustelua on syntynyt. Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 1919, jolloin Torsten Stjernschantzin nimittämistä intendentiksi vastustettiin sillä perusteella, että hän oli toiminut antiikkikaupan johtajana. Asiantuntijalausunnon mukaan maan suurimman taidekokoelman ei pitäisi joutua yksityistä etuaan ajavan taidekauppiaan käsiin.

Taideyhdistyksen toiminnasta ja arkistolähteistä on pääteltävissä, että intendentti piti yhteyttä taiteilijoihin, oli paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin, toteutti kokoelman esillepanot, huolehti kasvavasta kirjastosta ja vastasi ylipäätään kaikista kokoelmaan liittyvistä käytännön tehtävistä. Avuksi palkattiin vahtimestari ja kokoelman kasvaessa myös sen kunnossapito alkoi vaatia huomiota. Tarvittiin konservoinnin osaajaa. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä tehtäväkenttä oli laajentunut siinä määrin, että Taideyhdistys katsoi parhaaksi nimittää intendentin apulaiseksi amanuenssin. Vähitellen alettiin tarvita myös kanslistia. Kokoelmasaleja piti alkaa valvoa, sillä intendentti ja vahtimestari eivät ennättäneet olla jatkuvasti paikalla. Tarvittiin myös oppaita ja yleisötyöhön erikoistuneita museolehtoreita.

Profession kehitys

Koko 1900-luku oli voimakasta ammatillisen kehittymisen aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen vaihtuvat näyttelyt, julkaisut ja yleisötyö alkoivat saada aikaisempaa mittavampaa huomiota. Museoala alkoi verkottua. Samalla museoala ja yliopistot ottivat etäisyyttä toisiinsa. Museoissa tehty tutkimus koettiin yliopistoissa ei-akateemiseksi. Myös museoalan sisällä eriydyttiin: kulttuurihistorialliset museot ja taidemuseot haluttiin profiloida omien erityispiirteidensä kautta. Tämä liittyi koko kenttää koskeneeseen institutionalisoitumiseen – museoiden pyrkimykseen ottaa paikkansa yhteiskunnassa.

Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa intendenttien ja amanuenssin avuksi oli liittynyt kirjo erikoisalojen ammattilaisia kuten tiedottajia, markkinoinnin osaajia, graafikoita, tuottajia ja niin edelleen. Olennaista olisi purkaa auki mikä merkitys muutoksella on ollut museoprofession muodostumisen näkökulmasta – ja kuinka tämä on vaikuttanut museoiden edellytyksiin toimia kulttuurin kentällä. Profession historia on yksi museoalan itseymmärryksen avaimista.

Muistitieto talteen

Vastauksia kysymyksiin on kuitenkin turha hakea ilman lähdeaineistoa. Tähän kysymykseen on puututtu vuonna 2005 käynnistetyssä Suomen museohistoriahankkeessa, jonka puitteissa haluttiin kiinnittää huomiota museoalan muistitiedon keruun tärkeyteen. Aluetaidemuseot, maakuntamuseot ja luonnontieteelliset museot ovat kartuttaneet omiensa historiaa haastattelemalla mahdollisimman monipuolista joukkoa museoalan ammattilaisia. Suomen museoliiton verkkosivuilla olevassa haastattelutietokannassa on merkintä useista kymmenistä haastatteluista ja vaikka lista ei olekaan täydellinen, antaa se kuvan aineiston mahdollisuuksista.

Museoalan muistitiedon keruun tulee jatkua, jotta saamme yhdessä koottua maan kattavan aineiston. Sen avulla on vielä tavoitettavissa ammatillisen kehityksen kannalta keskeisimmät vuosikymmenet. Ja mikään ei sitäpaitsi ole tehokkaampi tapa oppia omasta ammatista kuin kuunnella kokenutta kollegaa! Ohjeet haastatteluiden tekemiselle ovat Suomen museoliiton sivuilla.

Professori Leena Peltola ja taiteen kanssa elämisen palo

Professori Leena Peltola (1921-2008) työskenteli Ateneumissa vuosina 1952-1985, ensin amanuenssina, sitten apulaisintendenttinä. Leena Peltola tunnetaan myös mm. Sara Hildénin taidemuseon, Jenny ja Antti Wihurin rahaston ja Saastamoisen säätiön kokoelmien kartuttajana. Lisäksi hän toimi mm. Kuntsin säätiön taiteellisena asiantuntijana ja SKOP:n kokoelman kartuttajana.

Seuraavassa otteita haastattelusta, jossa Leena Peltola kertoo vaiheistaan Ateneumissa. Haastattelu on tehty tammikuussa 2000.

Susanna Pettersson: Millä tavalla päädyit töihin Ateneumiin? Minkälaista siellä oli?

Leena Peltola: Aloitin 1950-luvun alussa ylimääräisenä amanuenssina Salme Sarajas-Kortteen työparina. Einari Vehmas tuli museoon apulaisintendentiksi hyvin pian minun jälkeeni.

-Muistan aina kuinka ensi kertaa uskalsin avata kirjaston oven. Intendentti Aune Lindström seisoi korkeilla puutikkailla etsien kirjoja sieltä yläilmoista. Aune Lindström oli henkilö, joka löysi kirjan kuin kirjan aivan hetkessä tästä suurehkosta kirjastosta, joka ei ollut siihen aikaan kovin hyvässä järjestyksessä.

-Toisin kuin nykyään, varastoon oli jokaisella pääsy ja sieltä kuljetettiin töitä edes takaisin ja katseltiin niitä. Muistan, että Einari Vehmaksen kanssa olimme aina kyykkysillämme lattian rajassa olevien taideteosten edessä. Siihen aikaan todella keskusteltiin paljon taiteesta, ei ollut ehkä niin rankkaa kuin nykyään. Dokumentointi oli tietysti vähäisempää ja luettelot olivat vaatimattomia.

-Aune Lindström antoi aika paljon vapautta työskennellä. Mutta hän oli myös hyvin vaativa. Jo siihen aikaan pidettiin paljon esittelyjä, eihän ollut muita esittelijöitä kuin me kaksi amanuenssia. Oli mikä kieli tahansa kysymyksessä, minkä maalaisia vieraita tahansa, niin Aune kyllä työnsi meidät ovesta saleihin puhumaan teoksista.

Susanna Pettersson: Millaisia tehtäviä amanuenssin virkaan kuului, kertoisitko siitä vielä enemmän. Osallistuitko esimerkiksi kokoelmaripustusten ja näyttelyiden tekemiseen?

-Ripustussysteemi oli aivan erityislaatuinen ja osoitti miten hyvin loppujen lopuksi tulimme toimeen keskenämme, me neljä täysin erilaista ihmistä. Aune Lindströmin aikana museossa pidettiin erittäin hienoja näyttelyitä, mitä moni ei enää muista eikä tiedä. Olimme kaikki yhdessä ripustamassa. Saatoimme ripustaa yhtä näyttelyä kymmenen päivää. Meillä oli tapana, että jokainen sai tehdä ehdotuksia, ja sitten yhdessä mietittiin kenen ehdotus oli paras. Yleensä aina päästiin yhteisymmärrykseen. Jälkeenpäin ajatellen se tuntuu aivan hämmästyttävältä.

Susanna Pettersson: Oliko teillä sitten selvästi erilaiset taidenäkemykset?

-Kyllä, erittäin.

Susanna Pettersson: Millä tavalla se kävi ilmi?

-Ei ehkä ripustusvaiheessa, mutta muuten. Einarilla ja minulla oli aika paljon samanlaiset näkemykset. Einari ja minä olimme hyvin paljon taiteilijoiden kanssa tekemisissä. Salme tietysti ymmärsi kaiken hyvän taiteen, mutta oli tuolloin hyvin keskittynyt 1890-lukuun ja vuosisadan vaihteeseen ja tieteen tekoon. Aunella oli hiukan erilainen maku. En nyt osaa sitä tarkemmin analysoida.

-Einari pani museossa alkuun aivan uudenlaisen, väljän ripustustavan. Kun Einarista aika jätti ja Salme oli siirtynyt toisiin tehtäviin, niin silloin mielestäni ripustin vuosikausia yksin museon kokoelmat. Ehdotin kyllä amanuensseille, siinä vaiheessa olin apulaisintendentti, että he ottaisivat osaa ripustamiseen, mutta sain vastaukseksi, että sinä kuitenkin muutat kaiken… Ystävyydessä siinä oltiin, ei siinä ollut mitään sen laatuisia vaikeuksia.

-Ehkä olin liian yksitotinen jo Ateneumissa oloaikana… minusta aina tuntui, että kaikkein hienoimmat teokset pitää olla museossa esillä. Tulee ulkomaalaisia ja tulee uusia kävijöitä ja heidän täytyy nähdä museo parhaassa mahdollisessa asussa. Sehän merkitsi sitä, että oli kovin paljon teoksia, jotka harvoin olivat esillä. Loppuvaiheessa ehdotinkin, että yksi osa museota, ainakin yksi kunnon sali käytettäisiin siihen tarkoitukseen, että siinä vaihdetaan jatkuvasti erilaisia ripustuksia. Silloin myös ehdotin, että amanuenssit hoitaisivat tätä osaa. Mutta se ei sitten ehtinyt kuitenkaan toteutua. Minusta se olisi edelleen hyvä ajatus.

Susanna Pettersson: Onko sellaisia asioita, joita erityisesti olet jäänyt kaipaamaan ns. vanhasta Ateneumista, jossa toimi museon lisäksi myös kaksi taidekoulua?

-Kaikki oli tietysti vähän kulunutta, mutta yhteys molempiin kouluihin… kun kulki portaita, niin aina tapasi oppilaita istumassa, kaikki Kimmo Pyyköt ja Kain Tapperit ja muut istuivat aikanaan C- ja B-rappujen portailla ja sauhuttelivat tietysti koko ajan. Osahan heistä viihtyi museossakin, tottakai.

-Erityisesti muistan vanhemmista jo valmiista taiteilijoista Ben Renvallin, joka oli museon ahkerimpia kävijöitä. Hän sanoi aina että – hän ei hyväksynyt ollenkaan meidän uutta ripustustamme – pitäisi ottaa uudelleen käyttöön vanha ripustus, jolloin taulut ulottuivat katosta lattiaan. Silloin jokainen saa itse valita oman mieleisensä.

Susanna Pettersson: Puhutaan vielä muutama sana ARS 83:sta. Millaista oli niin suuren ja tärkeän näyttelyn tekeminen?

-Kun Tuula Arkio ja minä matkustimme, pidimme jatkuvasti mielessämme Ateneumin saleja. Tuolloinhan oli aivan erityinen tilanne, sillä museota odotti peruskorjaus ja museorakennus oli kokonaan tyhjennetty. Näin saatettiin jokaista museon soppea käyttää hyväksi.

-Moni taiteilijoista tuli rakentamaan omia teoksiaan, ja ehdotin, että heidät kutsuttaisiin Lappiin. Näyttelyn rahoittaja Skop oli niin aulis, että he yleensä suostuivat ehdotuksiini. Niinpä kun näyttely oli valmis, noin kaksikymmentä taiteilijaa vietiin Saariselälle. Arvasimme, ettei heillä ole mukanaan kunnon kamppeita ja hankimme kaikille Nokian kumisaappaat, pipon ja sadeviitan. Se oli lokakuuta. Siinä vaiheessa, kun olimme jo lentämässä kohti Rovaniemeä, huomasimme, että kumisaappaat olivat jääneet koneesta pois. Perusteellisen soittelun tuloksena kävi niin, että kun tulimme Rovaniemelle, kumisaappaat olivat siellä odottamassa.

-Saariselällä oli silloin meikäläisen mielestä tosi vaatimaton maisema, koska lunta oli satanut aivan vähän ja musta maa pilkotti joukosta. Olin hyvin pettynyt. Mutta kävi ilmi, että taiteilijat olivat siitä huolimatta aivan hurmaantuneita maisemaan. Sen jälkeen ARS 83 -näyttelystä ja Lapin matkasta puhuttiin paljon Euroopassa ja Amerikassa.

Leena Peltolan haastattelu 31.1.2000. Haastattelijana Susanna Pettersson. Kuvataiteen keskusarkisto, Valtion taidemuseo.

Teksti • Susanna Pettersson, FT, kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS

Kommentoi