toukokuu 2010

Valokuvat Ateneumin teosripustushistorian lähteinä

Veikko Pakkanen | artikkelit

Taideteosten valokuvaus on aloitettu Suomessa 1840-luvulla, siis hyvin pian tekniikan tänne kotiuduttua. Aihepiirin harvat säilyneet varhaiset valokuvat ovat kuitenkin valtaosin vain yksittäistä teosta esittäviä. Valtion taidemuseon valokuvakokoelmissa on vasta 1890-luvulta alkaen dokumentteja, joista selviää teoksen ulkonäön lisäksi myös sen ripustus ja suhde ympäröivään tilaan. Tarkastelen tässä kirjoituksessa ripustustietoa, jota on saatavissa Ateneumiin liittyvistä, noin aikavälille 1890-1930 ajoittuvista valokuvadokumenteista.

Interiööri Suomen Taideyhdistyksen galleriasta Ateneum-rakennuksen 3.kerroksesta. Valokuvaaja Nils Wasastjerna 1893. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Tallella on kolme kuvakokonaisuutta, joista ensimmäisen, vuosilta 1893-1894, taltioi Helsingin muinaismuistolautakunnan palkkaama amatöörivalokuvaaja, arkkitehti Nils Wasastjerna. Kuvat, 7 kpl, ovat lasinegatiiveja. Ne esittävät Ateneumin pääportaikkoa, Suomen Taideyhdistyksen taidekokoelmien esittelysaleja talon 3. kerroksessa sekä tiloissa olevia teoksia. Kuvista saa hyvän käsityksen salien erittäin tiheästä, kehys kehyksessä kiinni ja kaikki seinäpinnat peittävästä, osittain jopa kattolistoituksen päälle ulottuvasta ripustuksesta. Wasastjernan kuvat ovat samalla ainoat tiedossa olevat yhdistyksen peruskokoelmaa 1800-luvulla esittelevät kuvadokumentit.

Suomen Taiteilijain näyttely Ateneum-rakennuksen juhlasalissa 1896. Teokset ryhmitelty symmetrisesti keisarikuvan ympärille. Valokuvaaja Ernst Nordström. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Muut kaksi kuvakokonaisuutta kattavat Ateneumissa järjestetyt Suomen Taideyhdistyksen ja sen rinnakkaisorganisaation Suomen Taiteilijain jokavuotiset teosesittelyt 1896-1898. Niistä on tallella 60 suurikokoista kartonkipohjustettua vedosta. Kuvaajana Taideyhdistyksen osalta oli Helsingissä pitkään itsenäistä taideteosvalokuvausta harjoittanut Daniel Nyblin, joka oli saanut työhön toimeksiannon Suomen Taideyhdistykseltä sen johtokunnan sihteerin, professori Johan Jakob Tikkasen esityksestä.

Teosesittelyä Suomen Taideyhdistyksen 50-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumin juhlasalissa 1896. Valokuvaaja Daniel Nyblin. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Suomen Taiteilijain näyttelyt puolestaan valokuvasi Ateneum-rakennuksen ekonomi, filosofian maisteri ja niin ikään amatöörivalokuvaaja Ernst Nordström, jonka esityksestä kuvat hankittiin taideyhdistyksen kokoelmiin. Nyblinin toimeksiantoon kuului nimenomaan taideteosten ryhmittäinen (gruppvis) valokuvaaminen. Tästä seurasi, että kuviin taltioitui paitsi suuri määrä ripustusinformaatiota, myös uniikkia tietoa Ateneum-rakennuksen interiöörin kadonneista detaljeista. Sama näkyy Nordströmin valokuvista. Suomen Taideyhdistyksen peruskokoelmien esittelytilat Ateneumin ylimmässä kolmannessa kerroksessa käsittivät neljä näyttelysalia. Ne olivat, kuten Nils Wasastjernan kuvat vuosilta 1893-1894 osoittavat, jo viiden vuoden kuluttua Ateneumin tilojen käyttöönoton jälkeen tupaten täynnä teoksia. Kaikki vaihtuvat näyttelyt oli järjestettävä Ateneum-rakennuksen suuressa, alun perin kokous- ja luentokäyttöön tarkoitetussa salissa, jonka seiniä rytmittivät suuret kaari-ikkunat ja niiden väliset voimakkaasti profiloidut seinäpilasterit. Mitään ripustamiseen soveltuvaa seinätilaa ei ollut. Tästä johtui, että kaikissa näyttelyissä saliin oli rakennettava teosripustusta varten erityiset seinäkkeet, jotka päällystettiin paperilla ja viimeisteltiin päälle sijoitetuilla paperista poimutetuilla verhodraperioilla. Teokset, joita näissä näyttelyissä yleensä oli yli 100,  jopa 200, ripustettiin tilan sanelemana samaan tiheään tapaan kuin yhdistyksen peruskokoelmakin. Ripustus, seinäkkeet verhoiluineen ja osia Ateneumin suuren salin alkuperäisinteriööristä näkyvät kaikki säilyneistä valokuvista.

Vertailu peruskokoelmien valokuviin osoittaa kuitenkin, että edelläkuvattu draperiaverhoilu oli vain pääsalin ongelmallisesta näyttelykäytöstä seurannut erikoisuus. Se ei ollut 1800-luvun lopulle tyypillinen ripustuselementti, jollaisena sitä esiteltiin Ateneumin näyttelyssä

Sata vuotta sitten vuonna 1960.

"1800-luvun tapaan" järjestetty näyttelyripustus Ateneumin taidemuseon näyttelyssä Sata vuotta sitten 1960. Valokuvaaja tuntematon. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto

Tiheä ripustus on museomaailmassa vanhaa perua, jonka tositteina ovat mm. 1500- ja 1600-luvulta peräisin olevat taidekokoelmia esittävät maalaukset. Tiheä ripustus oli myös 1800-luvulla yleinen ja hyväksytty esillepanotapa eurooppalaisissa taidemuseoissa.Sillä on yhteyksiä industrialismin ja viktoriaanisen kulttuurin levittämään sisustusmakuun ja esinepaljouden täyttämiin yksityisiin tiloihin.

Julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa samoin hyvin perinteinen symmetriaan ja akselilinjoihin perustuva ripustus takautuu vielä kauemmaksi, klassisen antiikin aikoihin. Roomalaistalojen trompe l´oeil -seinämaalaukset oli tavanmukaisesti sommiteltu näiden periaatteiden mukaisesti.

Casa Livia, tunnetaan myös keisari Tiberiuksen talona, Rooma. Tablinum, seinämaalauksia. Valokuvaaja Anderson, Rooma. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Molemmat ripustustavat ovat näin toimineet traditionaalissa museoinstituutiossa rinnan. Valintaa ohjailivat käytettävissä olevat tilat, kokoelmat ja niiden esittelytavoitteet. On otaksuttavissa, että myös Ateneumissa olisi tilan salliessa käytetty teosripustuksessa tiheän esillepanon sijasta tai ainakin sen ohessa symmetriaan ja akseleihin nojautuvaa ryhmittelyä.

Syksyllä 1914 Ateneumin museotiloissa tehtiin laaja kunnostustyö, suunnittelijana museon uusi intendentti Gustaf Strengell. Tuloksena oli Strengellin estetiikan mukainen, vaaleasävyinen galleria, jossa ripustus oli toteutettu osittain vaakasuuntaisen yksi- ja kaksiriviasettelun, mutta osaksi myös perinteisten symmetristen teosryhmitysten mukaan.

Näkymä Suomen Taideyhdistyksen galleriasta 1915. Yksi-kaksiriviripustusta uusituissa tiloissa. Valokuvaaja Kopieatelier Electron. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Strengellin uudistuksen yleisvaikutelma oli harmoninen ja selkeä, tilojen väritykseen ja dekoraatioon sulautuva interiööriesteettinen kokonaisuus. Seinäpinnoissa oli käytetty vaaleaa läikkäkuvioitua kiiltolasuuriväriä, oviaukoissa panneaukasetteja ja seinien alaosissa korkeita tummaksi maalattuja sokkelilistoituksia. ”Rumentavia” oviaukkoja oli suljettu ja ”häiritsevät” suojakaiteet museosaleista poistettu.

Teosmäärä saleissa väheni huomattavasti. Teosvarastointi vastaavasti lisääntyi, koska Strengell varautui vaihtamaan peruskokoelmien esillepanoa ja lisäksi hankkimaan entistä aktiivimmin näyttelyitä museon ulkopuolelta.

1920-luvulla museossa siirryttiin yhä selvemmin vaakalinjaa korostavaan ripustustyyliin. Samaa tapaa käyttivät Helsingissä myös Stenmanin taidepalatsi ja 1928 avattu Taide-halli. Vaakariviasettelussa museo tavallaan otti askeleen pois museotraditiosta, kohti ajankohtaistaidetta esitteleviä gallerioita.

Yhteenveto

Kuvadokumenttien perusteella Ateneumin alkuvuosien tiheää ripustusta ei siis ole katsottava vain tyylinmukaiseksi valinnaksi, vaan enemmänkin tilanpuutteen sanelemaksi pakkoratkaisuksi. Myöskään käsitys vaihtuvien vuosinäyttelyjen dekoratiivisista paperi- ja kangasdekoraatioista ei saa tukea ajalle tyypillisenä. Tämän osoittavat autenttisten valoku-vadokumenttien vertailu ja Ateneum-rakennuksen alkuperäispiirustukset.Suomen Taideyhdistyksenkin taidekokoelmien esittelyssä olisi tilan salliessa todennäköisesti seurattu perinteistä aksiaalista symmetriaa, mikä tilanpuutteen takia kuitenkin oli mahdotonta.

Esitellyt valokuvat ovat osoittautuneet ripustushistorian ja näyttelyinteriöörien lisäksi laajemminkin merkittäväksi tietovarannoksi myös teosetsinnässä, teosten alkuperäiskehystysten jäljityksessä ja jopa yksittäisten kuntodetaljien selvittämisessä.

Teksti • Veikko Pakkanen, amanuenssi. Kuvataiteen keskusarkisto.


Kommentoi