marraskuu 2010

Kuvataiteen dokumentointi – kysymyksiä asiantuntijoille

Helka Ketonen | artikkelit

Tähän osioon on koottu kysymyksiä asiantuntijoille koskien kuvataiteen dokumentointia. Kysymyksiin vastaavat Kuvataiteen keskusarkiston amanuenssi Maritta Mellais, Kuvataiteen keskusarkiston tutkija Helena Erkkilä, Porin taidemuseon ja Satakunnan aluetaidemuseon johtaja Esko Nummelin, Etelä-Karjalan taidemuseon ja Kaakkois-Suomen aluetaidemuseon johtaja Leena Räty sekä Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen.

Maritta Mellais, amanuenssi, Kuvataiteen keskusarkisto

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet kuvataiteen dokumentoinnille Suomessa lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä?

Sisältö

Lähivuosien osalta suurin haaste dokumentoinnille on niukkojen toimintamäärärahojen pakottama tehtävien priorisointi. Tällä hetkellä Kuvataiteen keskusarkiston toimesta dokumentoidaan Valtion taidemuseon omien näyttelyiden ja kokoelmataiteilijoiden laajojen retrospektiivien lisäksi pääasiassa pääkaupunkiseudulla näytteille asetettua nykytaidetta. Tämän ns galleriakuvauksen yhteydessä on vuosittain kuvattu teoksia noin 80 taiteilijalta. Kapenevien resurssien vuoksi dokumentointivastuuta on jatkossa jaettava yhä enemmän alueellisten toimijoiden suuntaan. Aluetaidemuseoiden kanssa onkin sovittu, että kukin aluetaidemuseo hoitaa oman alueensa kuvataiteen dokumentoinnin.

Pitkällä tähtäimellä on ensiarvoisen tärkeää ratkaista valtakunnallisella tasolla työnjako eri toimijoiden kesken ja kirjata yhteinen tavoite. Toisin sanoen on luotava säännöllisin välein tarkistettava dokumentointistrategia. Sen yhteydessä on syytä tarkkaan miettiä kunkin toimijan tehtävä ja se, mitä sen tehtävän puitteissa on tärkeää tulevaisuutta varten dokumentoida. Pitkän tähtäimen suunnittelulle asettavat haasteita sekä kuvataiteen että tietotekniikan (internet, gsm, sähköiset laitteet, tallennustekniikat ym.) jatkuva ja nopea muutos, tulevaisuus on tältä osin yhä vaikeammin ennustettavissa edes summittaisesti.

Tekniikka

Tallennustekniikoiden, tässä tapauksessa valokuvauksen ja videoinnin, nopea kehitys on tehnyt dokumentoinnin entistä helpommaksi. Digikamerat ovat kaikkien saatavilla, eikä keskitason välineistön hankkiminen ole enää museoille ja arkistoille ylivoimaista. Tulevaisuuden todella suureksi kysymykseksi nousee tallenteiden jatkokäsittely, säilytys ja arkistointi. KDK-hankkeen yhteydessä aloitettu digitaalisten aineistojen pitkäaikaissäilytyksen (PAS) kehittäminen antaa toivoa digitaalisten dokumentointien elinkaaren turvaamiseen.

Kollektiivinen pitkäaikaissäilytys tuo toteutuessaan ratkaisun tallenteiden säilymisongelmaan, mutta samalla lisää tarvittavaa esivalmistelutyötä. Niinpä dokumentoinnin kokonaisstrategiaa suunniteltaessa on huomioitava paitsi itse dokumentointitapahtumaan liittyvä resurssivaatimus, myös arkistoinnin osuus. Kollektiivinen säilytys vaatii kollektiiviset standardit luettelointiin, so objektin metadatan luomiseen, tiedon pakkausformaattiin jne. Eli palaamme takaisin perustyön kysymykseen, huolellisen arkistotyön merkitykseen. Ilman kunnollista arkistointia eivät nopeasti ja vaivattomasti ottamamme dokumenttikuvat tai –videot ole tulevien sukupolvien tavoitettavissa, vaan häipyvät pitkäaikaissäilytysjärjestelmän bittiavaruuteen.

Helena Erkkilä, tutkija, Kuvataiteen keskusarkisto

Kentältä on tullut toiveita (mm. Päin näköä!), että KKA:ssa tulisi hoitaa keskitetysti katoavan taiteen dokumentointi ja arkistointi Suomessa. Millaisena näet KKA:n roolin tässä työskentelyssä ja mitä pitäisi tapahtua, että keskitetty toiminta tulisi mahdolliseksi?

Katoavan taiteen tekijöiden määrä on kasvanut Suomessa huomattavasti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Pelkästään performanssi- ja esitystaiteilijoita on arvioitu olevan Suomessa jopa 300. Lisäksi maa- ja ympäristötaiteilijoiden määrä on lisääntynyt. Myös nimitykset ovat muuttuneet: katoavan taiteen alueisiin voidaan laskea myös paikka- ja tilannesidonnaiset taiteet ja live-art. Katoavan taiteen alue on edelleen hajaantunut maantieteellisesti ympäri Suomea.

Katoavan taiteen kentällä käytäntönä on ollut, että taiteilijat huolehtivat esitystensä ja teostensa dokumentoinnista itse. Millekään yksittäiselle organisaatiolle ei olisikaan mahdollista huolehtia kaikkien katoavan taiteen teosten dokumentoinnista, ei edes valikoiden. Sen sijaan KKA:han olisi mahdollista kerätä ja arkistoida performanssitaiteen ja maa- ja ympäristötaiteen teosten dokumentteja valikoiden ja keskittäen digitaaliseen tietokantaan. KKA:lla on jo ennestään tietoa ja kokemusta alan arkistoinnista. Arkistointi toteutuisi verkostoitumalla taiteilijoiden, tapahtumienjärjestäjien ja niitä edustavien yhteisöjen kanssa (kuten esim. Presentaatio ry:). Taidehistoriallisen ja taiteen tutkimuksen antaman asiantuntijuuden avulla ja vuorovaikutuksessa taiteilijoiden kanssa valikoidaan esityksiä ja teoksia, joiden tekijöitä pyydetään toimittamaan dokumentit teoksistaan Katoavan taiteen arkistoon KKA:ssa. Aineisto luetteloitaisiin ja vietäisiin tietoverkkoon ja huolehdittaisiin sen pitkäaikaissäilytyksestä. Näin mahdollistettaisiin myös tämän alueen taiteiden säilyvyys. Dokumenttien saattaminen alan laitosten, tutkijoiden ja yleisön saataville kattavasti vaatii sopimuslisenssien solmimista tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. Opetusministeriön tulee myös osoittaa katoavan taiteen arkistoon jatkuva määräraha, jotta arkiston kartuttaminen ja ylläpitäminen on mahdollista.

Esko Nummelin, museonjohtaja, Porin taidemuseo, Satakunnan aluetaidemuseo

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet kuvataiteen dokumentoinnille lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä aluetaidemuseoiden perspektiivistä (mm. alueellinen ja valtakunnallinen työnjako ja aineiston saatavuus, nk. kansallinen kokoelmapolitiikka, ”valkoiset aukot” kokoelma- ja arkistoaineistossa)?

Millainen rooli taidemuseoilla on KAM- sektorin yhteistyössä (kirjastot, arkistot, museot)?

Päin näköä! –ohjelmassa on ehdotettu, että taidemuseoiden tulisi ottaa vastuu myös sarjakuvasta, taidekäsityöstä, kuvitustaiteesta, mediataiteesta ja katoavasta taiteesta. Mitä mieltä olet? Lähes vuosikymmen sitten valmistuneessa aluetaidemuseoiden toimintaa kartoittaneessa selvityksessä (ALUETAIDEMUSEOT – tilanne vuonna 2003. Kehyksen selvityksiä 1/2003, Ketonen) todettiin dokumentointiin osoitettujen resurssien olevan huomattavan rajallisia. Useissa tapauksissa aluetaidemuseoiden dokumentointityön voimavarat riittivät vain oman toiminnan tallennukseen ja kohdistivat huomion yksinomaan museon kokoelmiin.

Tämä saattaisi riittää, jos taidemuseolaitoksen kokoelmien kartuttaminen tapahtuisi tavalla, jonka myötä maahamme muodostuisi edes jossain määrin johdonmukainen ja kattava kokonaiskuva visuaalisen kulttuurin ja kuvataiteiden kehityksestä.

Vuonna 2006 valmistuneen valtakunnallisen taidekokoelmaprojektin yhteydessä tehtiin kuitenkin havainto, jonka mukaan ajankohtainen, uudempi taide näyttäisi jäävän suurimmaksi osin määrätietoisen keruutoiminnan ja museoiden kokoelmanmuodostuksen ulkopuolelle. Määrällisesti taidemuseoiden kokoelmat painottuivat 1970- ja 1980-luvun taiteeseen. Taiteen kentän laajentuneita ilmaisumuotoja edustavien installaatioiden, esinekoosteiden, videoteosten ja uusien medioiden osuus maamme taidemuseoiden kokoelmista oli yhteen¬sä alle prosentin, vaikka taiteilijakunnan ja visuaalisen kulttuurin piiriin kuuluvien uusimuotoisten aktiviteettien määrä on 1970-lukuun verrattuna ratkaisevasti toisella tasolla. On selvää, että dokumentoinnin ja kokoelmanmuodostuksen tilanne ei ole valtakunnallisesti katsottuna tehokkain mahdollinen. Selkeästi määriteltyjen ja yhteisesti sovittujen tavoitteiden puuttuessa maamme taidemuseoiden verkosto ei – mm. päällekkäisestä työstä johtuen – ole tällä hetkellä edes osiensa summa. Avainkysymys kuuluu: kenen tulisi ottaa vastuu kokoelmapoliittisesta integraatiosta kansallisella tasolla?

Integraatio, kunnallinen itsehallinto ja toimijoiden väliset vastuut

Aluetaidemuseoiden ylläpidosta vastaavat kunnat, jotka päättävät asioistaan kunnallisen itsehallinnon periaatteiden mukaisesti. Valtion ja kuntien välisestä vuorovaikutussuhteesta käydään aktiivista keskustelua (Eduskunta ja kunnallinen itsehallinto. Taustajulkaisu. Aimo Ryynänen. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 3/2009), mikä epäilemättä on tarpeen. Vähintäänkin kaukaa haettu on kuitenkin se väite, jonka mukaan kunnallisen itsehallinnon periaate estää yhteisiin tavoitteisiin tähtäävät, valtakunnallista näkökulmaa hakevat integraatiohankkeet – olipa sitten kyse valtakunnallisen viitekehyksen museoiden tallennustyölle tarjoavasta dokumentointipoliittisesta ohjelmasta tai yhteisesti tuotetuista ja yhteiskäyttöön asetetuista Kansallinen Digitaalinen Kirjasto (KDK) -hankkeen taustajärjestelmistä.

Mikä on taide-esineen rooli dokumenttina? Miten se suhtautuu muuhun dokumentointityöhön, jota museot tekevät? Onko aika arvioida taideteoksen esine-/objektiluonne uudestaan? Miten museolaitoksen ”portinvartijarooliin” kansallisen kulttuurivarallisuuden kartuttamisen monopolin haltijana tulisi suhtautua? Miten kulttuurivarallisuuden ylläpidon vastuut jakautuvat alueellisesti? Jakautuvatko ne ylläpidosta vastuun ottaneiden toimijoiden – aluetaidemuseot, taidemuseot – taloudellisen kantokyvyn mukaisesti ja oikeudenmukaisesti?

On tärkeää huomata, että kyse ei ole vain taidemuseolaitoksen sisäisestä asiasta. Visuaalisen kulttuurin merkityksen ja tulevaisuudennäkymien nostaminen keskustelun ja kehittämistoimenpiteiden keskiöön on enemmän kuin toivottavaa. Yhtä lailla tervetulleita ovat olemassa olevan toimijakentän rakennetta, rajoja ja keskinäistä työnjakoa käsittelevät puheenvuorot. On oikeastaan yllättävää, että vasta nyt on saatu valmisteltua ensimmäinen taidepoliittinen ohjelma, jossa visuaalisten taiteiden aluetta tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena.

Päin näköä! -ohjelman toimenpide-ehdotukset tekevät useita merkittäviä avauksia. Voi vain toivoa, että edes osa keskeisimmistä esityksistä saisi ilmaa siipiensä alle. Vähäisin toive ei ole se, että tehtävät ja niiden hoitamiseksi osoitetut resurssit asettuvat realistiselle tasolle. Tämä koskee myös taidemuseolaitosta. Rahoitus ja resursointi tulee toteuttaa niin, että museot pystyvät hoitamaan vähintään nykyiset lakisääteiset ja muut tähänastiset tehtävänsä. Käsillä olevan tekstin laatimisajankohdan uutiset antavat kuitenkin viitteitä siitä, että valtiovalta olisi omassa talous- ja sivistyspoliittisessa suunnittelussaan tulkitsemassa kulttuurivarallisuuden merkityksen ja taidemuseoiden kokoelmatoiminnan kehittämisen tavalla, joka ei ole omiaan kannustamaan toimijoita eikä kuntapoliittisia päättäjiä sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin.
Ylen uutinen:  Valtion taidemuseo menettämässä puoli miljoonaa

Valintojen edessä – museoiden alati laajentuva tehtäväkenttä

Museot ja niiden toiminnan rahoituksesta vastaavat päättäjät ovat valintojen edessä – kaikkia hyviäkään tavoitteita ei voida saavuttaa, eikä tehtäviä hoitaa ilman tarpeellisia voimavaroja. Museoiden toiminta- ja tehtäväkenttä on laajentunut nopeasti. Kun huomion keskiössä ovat perinteisesti olleet taide ja taiteilijat, laajentuivat perspektiivit yhdeksänkymmentäluvun kuluessa kulttuuritoiminnaksi. Uudella vuosituhannella horisontti on edelleen avartunut, minkä myötä kulttuurilaitokset ovat suunnanneet päämääränsä hyvinvoinnin edistämisen ja elämälaadun tavoitteille hakeutuen aiempaa kiinteämpään yhteistyöhön sosiaali- ja terveyssektorin kanssa. Kehitys on monin osin nivellettävissä niihin tavoitteisiin, jotka taidemuseokentällä tähtäävät visuaalisen kulttuurin ja luovien toimialojen perustan vahvistamiseen.

Kansallisen kulttuurivarallisuuden merkitys ja hyödyntäminen sekä ylläpitoon liittyvät työnjaot ja vastuukysymykset tulisi avata eri toimijoiden näkökulmasta. Aluetaidemuseoiden perspektiivistä on syytä kysyä sitä, miten yhteinen, kansallinen kulttuurivarallisuus toteuttaa niitä alueellisia ja paikallisia tavoitteita, joista paikallisyhteisön palvelutuotannossa tulee ottaa vastuu? Kuntapäättäjää askarruttaa aivan oikeutetusti kysymys siitä, onko kokoelman omistaminen palvelu – olipa sitten kyse dokumentti- tai taidekokoelmasta, sarjakuva-, taidekäsityö- tai mediataiteen kokoelmasta. Onko se sellainen palvelu, jonka kunta tuottaa kunnallisveroa maksavalle kuntalaiselle? Ja jos on, onko paikallisesti rahoitettu palvelu ja sen tuottaja vastuussa myös valtakunnallisen palvelunäkökulman toteutumisesta?

Selvää on se, että kulttuuriperinnön ylläpitoon ja sen pohjalta muotoutuvaan sisältötuotantoon liittyy nykymuodossaan suuria haasteita. Ennen kuin uusia toimeksiantoja ruvetaan taas jakamaan, tulisi selvittää se, miten tehokkaita nykyisin ylläpidetyt kulttuurivarallisuuden tuottamisen ja kartuttamisen tavat ovat suhteessa kulttuurivarallisuuden rooliin ja tehtäviin sekä digitalisoitumisen myötä käyttöön tulleisiin uusiin työkaluihin ja tiedon välityksen kanaviin. Aivan liian monta kysymystä on vastausta vailla.

Peräpeiliin tuijottamista

Kuka tarvitsee, mitä palvelutuotteita, mihin käyttöön ja miten kustannukset jaetaan? Viimeistään nyt olisi syytä katsoa julkisen ja yksityisen sektorin kenttää kokonaisuutena ja arvioida sitä, miten eri toimijoiden roolit ja tehtävät voitaisiin niveltää toimivaksi kokonaisuudeksi. Museoiden tiedonkeruu-, dokumentointi- ja tallennuskykyä saattaisi olla syytä verrata vaikkapa vain tiedotusvälineiden päivittäisiin valmiuksiin. Näin voitaisiin arvioida se, minkä tasoisilla resursseilla tallennus voi sekä kvalitatiivisesti että kvantitatiivisesti saavuttaa tason, jolla on todennäköisesti merkitystä myös tulevaisuudessa.

Emme voi edetä tuijottamalla vain peräpeiliin, pohtimalla vain sitä, miten asiat on joskus aikaisemmin hoidettu, vastuut jaettu ja mitä rooleja museolaitoksella kansallisen kulttuurivarallisuuden ylläpitäjänä, arvottajana ja portinvartijana on ollut. Taidemuseolaitoksen osalta tämä edellyttää realistista arviota siitä, miten museot selviävät olemassa olevin resurssein nykyisistä muistiorganisaatioroolin mukaisista velvoitteistaan – jos selviävät lainkaan.

Leena Räty, intendentti, Etelä-Karjalan taidemuseo, Kaakkois-Suomen aluetaidemuseo

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet kuvataiteen dokumentoinnille lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä aluetaidemuseoiden ja pienempien museoiden perspektiivistä (mm. alueellinen työnjako ja aineiston saatavuus, nk. kansallinen kokoelmapolitiikka, ”valkoiset aukot” kokoelma- ja arkistoaineistossa)?

Kuvataiteiden dokumentointi on myös pienissä museoissa uusien haasteiden edessä monin tavoin, koska taideilmiöt ja taiteentekijät löytävät uusia medioita koko ajan mm. verkkomaailmassa. Kuinka vastata näihin haasteisiin, kun jo perinteisten tietomassojen hallitsemiseen ei riitä henkilöstöresursseja saati sitten että aineistot olisivat saavutettavia laajalle yleisölle. Todellisuudessa on hyväksyttävä se tosiseikka, ettei kaikkea saa dokumentoitua. Hyvällä työnjaolla eri osapuolien välillä saavutettaisiin ainakin oleellisia asioita dokumentoitua valtakunnallisella tasolla. Nämä yhteistyöprojektit voisivat auttaa asian eteenpäinviemistä konkreettisesti toimenpiteisiin.

Millainen rooli taidemuseoilla on KAM-sektorin yhteistyössä (kirjastot, arkistot, museot)?

Kaikkia muistiorganisaatioita koskettavat tekijänoikeuksia ja tietosuojaa koskeva lainsäädäntö voi olla ongelmallinen aineistojen hyödyntämisessä. Taidemuseot tarvitsevat lisää keskusteluyhteyttä ja vastuualueista sopimista niin arkistojen kuin kirjastojen päällekkäisyyksien ehkäisemiseksi. Yhteinen tietoisuus, mistä kukin vastaa, helpottaa aineistojen hallinnointia ja hyödyntämistä. KAM- yhteistyössä taidemuseot voivat olla aktiivisia taiteen nykyilmiöiden kerääjiä resurssiensa puitteissa. Taidemuseoilla on ollut jo vuosikymmenet roolina taiteilijoiden ja taideinstituutioiden toiminnan dokumentointi. Rajaveto kuka tekee mitäkin ja kuka dokumentoi raja-alueita, soveltavia taidealoja, ei olekaan enää niin selvää. Lisää aktiivista, perusteltua ja resursseista tietoista keskustelua tarvitaan, ennen kuin voidaan sopia tarkemmin taidemuseoiden roolista osana KAM-yhteistyötä.

Tuula Hämäläinen, lakimies, Valtion taidemuseo

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet suomalaisen kuvataiteen dokumentoinnissa lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä, liittyen tekijänoikeuskysymyksiin ja lainsäädäntöön?

Suurin haaste, ja samalla museoiden kannalta ongelma, on kokoelmien dokumenttien saatavuus digitaalisen median, ennen muuta Internetin kautta. Tekijänoikeuslaki sisältää eräitä museoita koskevia tekijänoikeuden rajoituspykäliä, jotka sallivat museoiden dokumentoida omia kokoelmiaan sisäisiä käyttötarkoituksiaan varten (TekijäL 16 §), samoin kuin välittää niitä tietyin ehdoin yleisölle museorakennuksen sisällä (TekijäL 16 a §). Muu kuvan välittäminen on järjestettävä sopimuslisenssin (tai yksittäisten sopimusten) avulla. Sopimuslisenssi tarkoittaa sopimusta museon ja opetusministeriön auktorisoiman tekijänoikeusjärjestön kanssa. Järjestö voi myöntää kuvankäytön luvat ja periä niihin liittyvät korvaukset myös sellaisten tekijöiden teoksista, jotka itse tai heidän oikeudenomistajansa eivät ole jäsenyyden perusteella edustettuna järjestössä.

On hyvä muistaa, että erilaiset aineistot käyttäytyvät tekijänoikeudellisesti eri tavoin. Dokumenttina ei esimerkiksi voi liittää kokonaista audiovisuaalista teosta internetin kautta saataville, koska sen hankintaehdot yleensä sisältävät selkeät määräykset teoksen esityskontekstista.

Sopimuslisenssi on järkevä ratkaisu digitaalisen kuvan massakäyttötilanteissa, koska se yksinkertaistaa lupien hankintaprosessia ja maksukäytäntöjä. Museoille aiheutuu kuitenkin suuri taloudellinen paine liittyen lisenssien hintaan. Mikäli lisenssin rahoitus jätetään yksittäisen museon harteille, uhkana on, että dokumentaatio suomalaisesta kuvataiteesta jää arkistojen kätköihin. Käynnissä olevat, mittasuhteiltaan valtavat kuvataiteen dokumentointihankkeet – esimerkiksi kansallinen digitaalinen kirjasto – edellyttävät aivan ilmeisesti kansallisen tason ratkaisuja.

Tekijänoikeuslain museoita koskevat rajoituspykälät koskevat vain museoiden omiin kokoelmiin kuuluvia teoksia. Näin ollen kaikenlainen kokoelmien ulkopuolisten taideteosten dokumentointi edellyttää sopimuksia. Uskoisin, että kokoelmien ulkopuolisten teosten ja taide-elämän ilmiöiden dokumentointi tulee vuosien varrella yhä tärkeämmäksi. Myös tältä osin tulisi päästä kollektiivisiin sopimusratkaisuihin, joiden resursointi on kansallisen tason tehtävä.

Teksti • Helka Ketonen, erikoisasiantuntija, Kehittäninen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS

Kommentoi