marraskuu 2010

Media-arkistoinnin haasteet

Perttu Rastas | artikkelit

Alkuvuodesta 2010 Yleisradion Teema-televisiokanavalla näytetyn pohjoismaisen jazzin historiaa käsittelevän dokumentin ohjaaja ja käsikirjoittaja Vesa Lehko totesi, että ”arkistomateriaalin suhteen onni oli satunnaisempaa, sillä yleisradioyhtiöt eivät olleet dokumentoineet jazzia säännönmukaisesti. Arkistoja penkoessamme huomasimme että dokumentointi on ollut usein toimeliaiden, jazzista pitävien yksilöiden varassa”. HS 16.2.2010

Mikä on media-arkisto, mitkä sen strategiset haasteet? Tässä hieman pätkäpohdintaa perustuen kokemuksiin Kuvataiteen keskusarkistossa ja Valtion taidemuseon museoissa, lähinnä Kiasmassa.

Media-arkiston toiminta-alueet

Media-arkisto ei ole samalla tavalla vakiintunut käsite kuin asiakirja-arkisto tai taideteoskokoelma-arkisto. Media-arkistoon voivat kuulua nimensä mukaisesti kaikki ne aineistot, jotka ovat jossain audiovisuaalisen median alustalla, esimerkiksi erilaiset äänitteet ja videodokumentit ja -teokset.

Näitä aineistoja kertyy museon kaltaiselle organisaatiolle eri reittejä: taiteilijaesittelyt näyttelytoiminnan yhteyksissä, joskus arkistolahjoituksen osana, museot tuottavat myös niitä itse osana informaatio- tai pedagogista toimintaa tai ne ovat kuuluneet johonkin museon yhteistyöprojektiin, jne.

Äänitteet ja videot ovat olleet osa normaalia museotoimintaa jo 1970 -1980-luvulta lähtien. Audiovisuaaliset dokumentit ovat kautta aikain tuotettu kunkin aikakauden käytössä olevien kuluttajamediaformaattien välineillä ja siksi myös aineistojen tallennemuodot ovat hyvin vaihtelevia ja moninaisia. Ääniteoriginaaleja on ollut käytössä useita: kelanauhaformaatti, C-kasetti, mini-disc, joskus jopa ammattilaismedia-alusta kuten DAT. Videoformaattien määrä on 1980-luvun alusta lähtien on ollut myös moninainen mutta sielläkin on valikoitunut muutamat laajimmalle levinneet formaatit kuten VHS eri versioineen sekä tuoreempana tulokkaana miniDV. Esimerkiksi Kiasman kokoelmissa yli 20 eri formaattiin tallennettuja audiovisuaalisia teosta ja niiden kopioita.

Audiovisuaalisen median yksi ominaispiirre on että tallennetyyppin lisäksi (nauha, kasetti, tms.) täytyy olla vielä jokaiselle tallennetyyppille oma toistin, eli VHS vaatii VHS nauhurin jne. Audiovisuaalinen arkisto on aina kokonaisuus, johon kuuluu itse tallenteet sekä mediavälineet, jolla tallenteet on toistettavissa, kuunneltavissa tai siirrettävissä muihin, uusiin media-alustoihin.

Audiovisuaalisen median haaste: säilyvyys, säilyvyys, säilyvyys!

Museoihin on tallennettu on normaaleilla kuluttajaformaateilla tuotettuja ja säilytettäviä audiovisuaalisia dokumentteja viimeiset 20-30 vuotta. Tämä on myös se aika, joka tutkimukseen perustuen voidaan yleisesti määritellä tämän media-alustan tekniseksi kestävyysjaksoksi. Me elämme siis parhaillaan niitä vuosia, jolloin audiovisuaaliset aineistot ovat alkupäästään tuhoutumassa ilman täsmällisiä toimintoja joissa aineisto siirrettään uuteen audiovisuaaliseen formaattiin, pääsääntöisesti digitaaliseen.

Tarvitsemme pitkäntähtäyksen strategisia suunnitelmia sekä lyhyen ajan aktiivisia ja ajassa kehittyviä toimenpiteitä. Pitkäntähtäimen strategioissa tulee lähtökohtaisesti ymmärtämään katoavien ja teknologisesti muuttuvien teosten luonne, media-alan toimintakulttuuri ja sen historia. Tarvitaan myös uudenlaisia museologisia ja kulttuurihistoriallisia toimialueita, toimenkuvia sekä arkistoille kattavaa kokoelmaideologiaa.

Arkistointistrategian ytimenä tulee olla ymmärrys siitä, että arkistointi on aina sisällöllisesti merkityksellisintä ja järkevintä tehdä yhdessä audiovisuaalisen teoksen tai dokumentin “oman elämän” alkuvaiheessa, ei loppuvaiheessa. Sankariarkistoijat, jotka tekevät historiallisia löytöjä pölyisistä vanhoista peräkammareista ja pelastavat ajan syömän ja lähes toimintakelvottomaksi muuttuneen ainutlaatuisen media-aineiston, ovat toki myös tärkeitä. Mutta kuka heitä enää tarvitsee jos teemme arkistointityön asianmukaisesti silloin kun aineisto vielä on toimintakunnossa?

Katoavan taiteen (performanssit, esitystaide ja -tapahtumat, live art) osalta dokumentoinnin tarve on selvemmin nähtävissä: katoava taide elää ja on olemassa vain hetken, jonka jälkeen se siirtyy muistoksi. Dokumentti jää kuitenkin elämään omaa elämäänsä. Aktiivinen ja monipuolinen aikalaisdokumentointi onkin kaiken hyvän arkistointi-ideologian ja -strategian perusta.

Mediateos museossa

1960-luvulla syntynyt videotaide ja 1990-luvulta eteenpäin laajasti museomaailman näyttelykontekstiin tunkeutunut mediataide ovat keskeisiä uuden taiteen osa-alueita, genrejä. Mediateokset voivat käsitellä hyvin monenlaisia teemoja ja aiheita sekä käyttää monimuotoista teknologiaa. Näille teoksille on keskeistä se että niiden tekemiseen ja esittämiseen käytetään mediateknologian välineitä.

Mediateoksella voi olla esteettisyyden lisäksi myös voimakas tutkimuksellinen tai sosiaalinen ulottuvuus. Mediateos on toimiva esimerkki teoksesta, joissa ”taideteos tutkii” mediatutkimukseen ja -tieteeseen kuuluvia ilmiöitä. Mediataiteen osalta tutkimuksellinen ulottuvuus asettaa teoksen rooliin, joka tekee mediataiteen asettumisesta taiteen kentän ytimeen edelleen epämääräisesti rajautuvan ja harhailevan vaikutelman. Mutta tosiasiassa juuri tämä alue, jossa taide, tiede ja käytännön praktinen arkitutkimus sekä näihin liittyvät yleisösuhteet, laajentavat jatkuvasti mediataidetta ja samalla nykytaiteen kenttää.

Mediataiteen laajentuminen bio- ja ympäristötaiteen suuntaan avaa myös yhteiskunnallisesti yhä mielenkiintoisempia näköaloja, jossa taide rikkoo museon muurit ja löytää tiensä yhteiskunnallisen keskustelun ja toiminnan ytimeen. Yhtenä esimerkkinä mediataidefestivaali Pikseliähky, joka tekee yhteistyötä Helsingin Energian kanssa liittyen energiansäästöön ja kansalaisten käsityksiin siitä miten yksityisen ihmisen säästötoimenpiteet voisivat näkyä julkisesti. Toisena esimerkkinä taiteilija Pilvi Takalan yksinkertaiselta näyttävä videoteos Real Snow White, jossa kuvataan dokumentaarisesti tilannetta taiteilijasta pukeutuneena Lumikiksi ja joka yrittää päästä Ranskan Disney Worldin portista sisään. Performanssilta näyttävä teos paljastaa itse asiassa yksinkertaisen loistavasti sen miten Disneyn luomalla symbolisella piirroshahmolla Lumikilla on kertynyt reaalimaailmassa toimiva symbolinen alue ja tämä alue on varattu vain kaupalliselle yhtiölle, sen julki- ja piilosanomille sekä Lumikki-pohjaisille tuotteille.

Molemmat teokset paljastavat eri tavoin sen mielenkiintoisen valta-asetelman, joka usein peittyy arkipäiväisen kulttuuripuheen alle. Energiakeskustelussa käydään koko maailman kehitysmahdollisuuksien kannalta keskeistä poliittista taistelua yhteiskunnallisista valinnoista sekä konkretisoidaan lyhyen- ja pitkätähtäimen tulevaisuusutopioita. Takalan teokseen sisältyy kulttuurisen ikonin särkynyt peili; pienimuotoinen julkinen akti kasvaa arkitapahtumaansa suuremmaksi merkitysketjuksi. Näissä teoksissa taide voi tarjota ihmisille aktiivisen katsomisen ja kokemisen horisontin, joka ei ole vain idealistinen iltarusko.

(http://www.pixelache.ac/vihreapilvi/ , http://www.pilvitakala.com)

Muusikko ja mediataiteilija Brian Eno on puhunut ”kulttuurin isosta teoriasta” eli halusta löytää kieli, jonka avulla voidaan puhua saman symbolisen verkon sisällä niin muodista, leivoksista, sisustussuunnittelusta kuin Cezannesta, abstraktista taiteesta kuin arkkitehtuuristakin. Tätä kulttuuria voitaisiin kokonaisuudessaan kutsua ei-funktionaaliseksi tyylikäyttäytymiseksi, jossa myös ihmiset käyttävät yhä enemmän toiminnallista aikaansa.

Takalan teos paljastaa myös kulttuurikielen valtasuhteita, painopisteitä ja jännitteitä. Kun mediataide ottaa käyttöönsä jatkuvasti uusiutuvia mediateknologian laite- ja ohjelmistopaketteja sekä rakentaa ja laajentaa hardcore-tekniikat ja sovellutukset tieteen ja taiteen reuna-alueiden käyttöön, se myös luo “sosiaalisuuden laboratoriota” sekä tutkii tulevaisuuden “heikkoja signaaleja” ja “ennakkovaroitusjärjestelmiä”.

Mediataiteen arkistointistrategia

Katson, että oman aikakautemme keskeisimmät taiteelliset ilmaisumuodot ja teokset löytyvät digitaalisen kulttuurin, internetin, mediainstallaatioiden sekä käsitteellisten tila- ja yhteisöteosten parista. Näissä teoksissa kiteytyy uusi tai “vaihtoehtoinen” taiteellinen käytäntö. Koska nämä teokset ovat usein monestakin syystä hetkellisiä, tulevaisuuden näkökulmasta “katoavia” tai teknologisesti nopeasti muuttuvia, niiden arkistoiminen ja dokumentoiminen asettavat aivan uusia haasteita kulttuuri- ja taidehistorialliselle tutkimukselle ja käytännön arkistotoiminnalle. Ilman toimivaa, kattavaa ja perusteltua strategiaa monet näistä teoksista ovat vaarassa kadota kokonaan, ilman että myöhemmät sukupolvet pystyisivät tarkastelemaan niitä teoksina tai osina kulttuurista kehitystämme. Emme saa tyytyä seuraamaan tallentamaan mediataiteen kulttuurihistoriaa vain mahdollisesti kirjoitettujen aikalaistekstidokumenttien muodossa. Tulevien sukupolvien tulee myös nähdä itse teokset!

Miten mediataide eroaa muista taideteosobjekteista – mikä sille on ominaista?

Sen perustana on media- ja tietokonekulttuuri, jonka ytimenä on kunkin aikakauden av-teknologia, tietokoneohjelmointi ja tietokanta-ajattelu,  se on prosessikeskeistä, jossa yhtenä teoksen osatekijänä on aika: dynaamista muuntuvaa ja avointa, verkottunutta, reaaliaikaista ja joskus telemaattista (yhdistää fyysisesti eri paikassa olemisen). Se on vuorovaikutteista teoksen omien ominaisuuksien että yleisön käyttösuhteen näkökulmasta,hypertekstuaalista, juurakkomaista, versoavaa – ei lineaarista,  modulaarista, itse kehittyvää ja käsityövaltaista.

Mediataiteen mediamuoto on myös usein osa teoksen olemusta:

1. Teos on käsitteellinen, metaforallinen.

2. Teos katoaa tai muuttuu muuksi, teokset tehdään aina aikaan ja paikkaan, teos esiintyy aina uusina versioina.

3. Usein se on moniosaisena helposti rikkoutuvaa, vaikeasti säilytettävää ja pakattavaa.

4. Se on epävakaata: usein ohjelmisto on itse tehty, joskus jopa tekniikkakin.

5. Se on teknisesti haurasta: mediaosat ja ohjelmistot vanhenevat nopeasti.

Mediataiteen kokoelma- ja arkistotyöhön tulossa muutoksia

Mediateokset ja -taide edellyttävät uudenlaista arkistointi- ja konservointistrategiaa sekä käytäntöjä. Museotoimintaa tulisikin kehittää palvelemaan media-aineiston tarpeita paremmin. Seuraavaksi muutamia konkreettisia parannusehdotuksia:

Varastointi (storage)

Museon tulee säilyttää sekä fyysisesti mediateokseen liittyviä objekteja (esineitä, laitteita, koneita, rakenteita, ym), että media-alustoja (analogisia video- ja audionauhoja, digitaalisia datatiedostoja eri muodoissaan). Museon on myös huolehdittava datamuodossa olevan materiaalin asiallisesta turvakopioinnista.

Emulaatio (emulation)

Emuloinnilla tarkoitetaan sitä kun tietokoneohjelma muutetaan kehittyneemmälle ohjelmaformaatille siten, että aikaisemman ohjelman toiminnot ja käyttöliittymä säilyvät entisen kaltaisina. Emulointia voidaan myös käyttää teosten rakenteellisten osien säilyttämiseen (esim. valoteoksen valolähteiden, laitteiden ym. uusiminen) ja korvaamiseen uudemmilla vastaavankaltaisilla osilla siten, että entinen toimintatarkoitus ja näköisyys säilyvät

Muunnos (migration)

Migraatiolla tarkoitetaan teoksen teknologisten medioiden tai sen osien muuttamista kokonaan uudenaikaisemmiksi. Esimerkiksi interaktiivinen mediateos, joka käyttää 1990-luvun alun hypercard-tietokoneohjelmistoa ja laserdisc-videota voidaan muuttaa kokonaan uudelle media-alustalle. Tai valoteoksessa teos rakennetaan uudestaan alkuperäistä mahdollisimman tarkasti mukaillen mutta täysin uusia valolähteitä käyttäen.

Sekä emulaatio- että migraatioprosessit vaativat aivan uudenlaista ammattiosaamista työstämään näitä prosesseja, joten uusia toimenkuvia ja koulutusohjelmia tarvitaan pikaisesti museoiden tarpeisiin.

Uudelleentulkinta (reinterpretation)

Teos rakennetaan käytännössä kokonaan uudestaan perustuen taiteilijan antamiin ohjeisiin tai teoksesta löytyviin dokumentteihin.

Mediatallenteiden tilanne museoissa vuonna 2010

Tällä hetkellä videotaideteosten arkistointi on käynnissä Kuvataiteen keskusarkiston toimesta. Muutama muutkin julkinen taho kuten Yleisradio ja Elinkeinoelämän arkisto ovat alkaneet digitalisoida ja esittää omaan toiminta-alueeseensa liittyviä vanhoja videoaineistoja. Hyvä niin, sillä materiaalia on paljon ja vain digitoimalla voidaan turvata tällaisen aineiston tutkimus ja jatkokäyttö, ainakin lähitulevaisuuteen.

Videoteosten säilyvyys on lyhyellä tähtäimellä ja osittain pitkälläkin tähtäimellä turvattu jos aineistoa digitalisoidaan ja viedään Kansallisen Digitaalisen kirjaston (KDK) tapaiseen pitkäaikaissäilytykseen (PAS). Nämä prosessit turvaavat teoksille ja audiovisuaalisille aineistoille kansallisen säilytysratkaisun.

Valitettavasti toiminta rajoittuu toistaiseksi vain lain määrittelemänä audiovisuaalisiin teoksiin, siis elokuviin, televisio-ohjelmiin ja videonauhateoksiin. Mediataide on kuitenkin paljon laajempi käsite ja sen toimintakenttä monipuolisempi. Seuraavassa on esimerkkinä joitain uudempia mediataiteen genrejä, jotka nykyisessä museo- ja arkistotoiminnassa jäävät pääsääntöisesti asiallisen ja pitkäjänteisen säilytyksen ulkopuolelle: ääniteos, ohjelmointitaide, verkkoteos, media-aktiivinen yhteisöteos, interaktiivinen teos.

Taidemuseoissa ollaan vasta hahmottamassa perussuunnitelmia näiden teosmuotojen dokumentoimiseksi ja säilyttämiseksi, vaikka niitä jo esitetäänkin gallerioissa ja muutamat museot ovat ostaneet niitä kokoelmiinsa. Museaalisessa mielessä näissä teosmuodoissa ei voi enää tulla kysymykseen vain itse teosobjektin tai teosmedian arkistoiminen ja säilyttäminen vaan dokumentoinnin täytyy sisältää myös teoksen työsuunnitelmat, välivaiheiden rekonstruktiot ja suunnitelmat, teokseen tehdyt erikoistekniikat, tila- ja aikasuunnitelmat sekä käyttöliittymäsuunnitelmat. Myös esitystilanne on syytä dokumentoida sekä havainnoida yleisön käyttäytymisessä tapahtuvat interaktiivisuuden prosessit, mahdolliset haastattelut (taiteilija- sekä yleisöhaastattelut) sekä tilannedokumentoinnit.

Matka media-arkistoon on vasta alussa, Frank!

Teksti • Perttu Rastas, erikoissuunnittelija, Kuvataiteen keskusarkisto

Kommentoi