maaliskuu 2011

Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Seminaari julkisuudesta ja tietosuojasta muistiorganisaatioille 28.1.2011

Työryhmä: Irmeli Isomäki,Helena Komulainen,Maritta Mellais,Hanna-Leena Paloposki,Susanna Sääskilahti | 1/2011

Tammikuun lopussa KAM-juridiikka-ryhmä järjesti Tieteiden talolla arkistoille, kirjastoille ja museoille suunnatun seminaarin julkisuudesta ja tietosuojasta. Jo etukäteen oli muistiorganisaatioista kyselty teemaan ja arkipäivän työhön liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Aiheen tärkeydestä kertoo se, että seminaari täyttyi hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisajan loppumista. Myös Kuvataiteen keskusarkistossa joudutaan usein tekemisiin erilaisten julkisuutta ja tietosuojaa koskevien kysymysten kanssa, ja niinpä meiltä oli seminaarissa viisi innokasta osallistujaa. Olemme koonneet tähän keskeisiä asioita päivän esityksistä.

Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen toimi seminaarin puheenjohtajana. Hän totesi johdannossaan päivän aiheeseen, että yhteistyö kirjastojen, arkistojen ja museoiden välillä on tiivistynyt, niissä ollaan usein samanlaisten kysymysten parissa. Yhteistyön keskiössä on tällä hetkellä Kansallinen digitaalinen kirjasto –hanke (KDK). Tekijänoikeudelliset kysymykset ovat toinen aina ajankohtainen ja yhteinen aihe.

Seminaarin runsas osanottajamäärä viestitti halusta saada tietoa siitä, kuinka toimia aineistojen kanssa, jos laitosten toiminnan esteenä on esimerkiksi tekijänoikeus. Julkisilla laitoksilla on velvollisuus saattaa aineistonsa yleisön saataville ja tässä tulee monia ongelmia. Aineistot sisältävät asiakirjoja, valokuvia av-dokumentteja ja mukana on joskus myös arkaluontoista aineistoa. Henkilösuoja laki esimerkiksi suojaa arkaluontoisia valokuvia, toisaalta sitaattioikeus antaa luvan käytölle.

Päivän aikana viitattiin useaan otteeseen ns. katunäkymä-palvelun kuviin ja siihen saavatko julkisella paikalla otettujen kuvien henkilöt olla tunnistettavia. Tietosuojaneuvosto on ottanut sen kannan, että kuvat on käsiteltävä siten, ettei kadulla liikkujia tunnisteta. Pohdittavaksi jäi voidaanko kyseistä tapausta soveltaa muistiorganisaatioiden materiaaliin.

Tiedon portinvartija

Toimittaja, kriitikko Otso Kantokorpi

Taiteesta kirjoittava Otso Kantokorpi totesi olevansa arkistojen suurkuluttaja. Hänen mielestään suhtautuminen tekijänoikeuteen ja salassapitoon on kaksijakoista: välillä aineistojen käyttöä rajoittaa tekijänoikeus, välillä organisaatiot itse. Kantokorvesta tuntuu siltä, että juridiikka on korvannut moraalikeskustelun.

Kunkin muistiorganisaation tulisikin miettiä, kuinka soveltaa salassapitoa. Kantokorvella oli hyviä kokemuksia esimerkiksi Kuvataiteen keskusarkistosta, jossa hän on saanut hyvää ja yksilöllistä palvelua. Viraston ja asiakkaan välille on syntynyt luottamuksellinen henkilökohtainen suhde, virkailijat tietävät kuinka hän käyttää aineistoja. Useimmiten hän on saanut tarvitsemansa, mutta joskus tulee tunne, ettei kaikkea ole annettu. Jokin puuttuva kuitti tai negatiivi saattaisikin olla tärkeä. Hänen mielestään arkistoissa ollaan joskus liian varovaisia. Ongelmana saattaa toisaalta olla myös arkiston järjestämättömyys, virkailijalla ei ehkä ole tietoa siitä, mitä jokin yksittäinen arkistokokonaisuus sisältää. Kantokorven tutkimus kohdistuu usein vielä eläviin taiteilijoihin ja hänellä on paljon odotuksia arkistojen suhteen.

Lopuksi Kantokorpi totesi, että ”varmuuden vuoksi” salaaminen on helppo ratkaisu, mutta se kaventaa kulttuuria. Toteamukseen ”tekijänoikeusjutut ovat vaarallisia” hän heitti vastatoteamuksen julkisuusperiaatteesta. Kantokorpi toivoi virkailijankin voivan rikkoa sääntöjä.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion esitys tarkasteli sitä, mihin henkilötietojen käsittelyn säännöstely on kehittymässä Suomessa ja kansainvälisesti. Hän aloitti esityksensä tarkastelemalla filosofisesti tietosuojaa koskevia kysymyksiä suhteessa yksilön vapauksiin. Hän kysyi, oliko yleisö ajatellut, että tietosuojalailla rajoitetaan yksilön perusoikeuksia tietosuojan osalta, jonka juuret juontuvat niin kauas kuin Hippokrateen valan vaikenemisen vaateeseen. Näin ollen tietosuoja voidaan nähdä mahdollisuutena sille, että yksilöitä koskevaa tietoa voidaan kerätä erilaisiin rekistereihin ja hyödyntää niitä.

Tietosuojan lainsäädäntömuutoksille on kova tarve ja kiire sen vuoksi, että tekninen ympäristö on muuttunut huomattavasti ja yksityisyyden suoja on uhattuna. Ihmisillä tulisi olla oikeus unohtaa ja tästä johtuen henkilöiden tulisi voida poistaa itseensä liittyviä tietoja mm. sosiaalisesta mediasta. Mutta tietosuojaa voidaan kehittää myös paremmalla systeemisuunnittelulla ja koulutuksella. Kaikki tulisi kyetä tekemään niin, että pystymme olemaan jatkossakin kansallisesti kilpailukykyisiä, ICT ympäristöissä tulisi toimia joustavasti ja luottamuksen tulisi säilyä eli haasteet ovat suuret.

Lakimies ja filosofi Niklas Vainio käsitteli esityksessään yksityisyyden suojaa ja tutkimuksen vapautta ja näiden kahden törmäämistä toisiinsa sekä yleisemmin että muutaman esimerkin avulla. Vainio lähti esityksessään liikkeelle niiden välisiä suhteita säätelevästä kahdesta asiasta, oikeussäännöistä ja oikeusperiaatteista. Oikeussääntöihin lukeutuvat esimerkiksi ehdottomat kiellot, ja moni tapaus ratkeaa niiden perusteella. Oikeussäännöt soveltuvat joko täysin tai eivät lainkaan. Oikeusperiaatteet sen sijaan eivät ole samalla lailla ehdottomia. Ne soveltuvat enemmän tai vähemmän ja niiden osalta olennaista on periaatteen painoarvo kussakin tilanteessa. Periaatteet on huomioitava erityisesti silloin, kun oikeussääntö jättää harkinnanvaraa.

Vainion mukaan juridiikka on jossain määrin korvannut moraalin, mutta oikeusperiaatteet tuovat moraaliasiat oikeusjärjestelmään. Oikeusperiaatteita ovat sananvapaus, julkisuusperiaate, yksityiselämän suoja, omaisuuden suoja (tekijänoikeus), tutkimuksen vapaus, yhdenvertaisuus ja perusoikeuksien edistämisvelvollisuus. Jokainen periaate on pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman suuressa määrin, mutta sitä rajoittavat kuitenkin muut periaatteet ja oikeussäännöt. Törmäystilanteessa molemmat periaatteet on pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman suuressa määrin, minkä lisäksi on punnittava niiden painoarvot. Mitä enemmän jokin periaate jää toteutumatta, sitä tärkeämpää on oltava sen kanssa törmänneen toisen periaatteen toteutumisen. Miten sitten periaatteiden painoarvo määritellään? Siihen ei ole olemassa valmista kaavaa, mutta Vainio esitti asteikon heikko–normaali–painava käyttöä sekä tapauksen suhteuttamista periaatteen ydinalueeseen. Ammattietiikasta voi hakea auttavia periaatteita, mutta juridisessa punninnassa niitä ei voi käyttää, koska ne koskevat vain kyseisen alan työntekijöitä.

Perusoikeuksia voidaan joissakin tapauksissa rajoittaa, mutta se on tehtävä lailla, ei esimerkiksi asetuksella tai viraston omilla säännöillä. Kielto ei voi myöskään perustua ammattietiikkaan. Rajoituksen on oltava aina täsmällinen ja tarkkarajainen. Rajoitus on sallittua vain hyväksyttävästä syystä ja rajoittamisen tulee olla painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa. Perusoikeuden ytimeen ulottuvaa rajoitusta ei voida säätää tavallisella lailla. Rajoittaa voidaan vain sen verran kuin on tarpeen ja välttämätöntä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Kun perusoikeuksia rajoitetaan, on huolehdittava riittävistä oikeusturvajärjestelyistä eli on oltava valitusmahdollisuus. Tehtävät rajoitukset eivät saa olla ristiriidassa Suomea velvoittavien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa (esim. Euroopan ihmisoikeussopimus). Lisäksi on taattava kaikille sama kohtelu eli yhdenvertaisuus.

Vainio tarjosi kuulijakunnalle selkeän koosteen teemasta, asioita, joita museo-, arkisto- ja kirjastoammattilaisenkin on hyvät tietää, vaikka niiden soveltaminen tosielämän tapauksiin vaatikin juristin osaamista.

Mikko Hoikka Viestinnän keskusliitosta tarkasteli esityksessään viestinnän vapautta ja muistiorganisaatioiden vastuuta. Hän avasi käsitteitä sananvapaus, ilmaisuvapaus, viestinnän vapaus suhteessa yksityisyyden suojaan. Viestinnän vapautta saa rajoittaa, mutta vain jos rajoitus on välttämätön toisten oikeuksien suojaamiseksi. Perustuslaissa on turvattu yksityiselämän suoja ja rikoslaissa säädetään, mikä toiminta on luonteeltaan yksityiselämän suojaa loukkaavaa. Henkilön kuvaaminen yksityisoloissa voidaan kieltää ja kiellon rikkoja syyllistyy salakatseluun. Henkilöiden kuvaaminen ilman lupaa julkisilla paikoilla on sallittu, mutta kuvan käyttämiselle asettuu rajoituksia. Julkaiseminen ei saa aiheuttaa kohteelle kärsimystä tai halveksuntaa. Sananvapauden rajoituksen tulisi perustua aina lakiin.

Vuoden alussa tietosuojalautakunta päätti, että Fonecta Oy:n Internetissä toimivan katunäkymäpalvelun tarjoaminen on Suomessa luvanvaraista. Tämä on Mikko Hoikan mielestä huono kehityssuunta. Toisaalta tärkeissä yhteiskunnallisissa tehtävissä olevien yksityisyyden suoja voi olla heikompi, sillä sananvapauden toteutumisen kannalta voi olla tärkeää julkaista sellaista tietoa, jolla voi olla merkitystä arvioitaessa henkilön toimintaa julkisessa tehtävässä. Julkisilla laitoksilla ei ole yksityisyyden autonomiaa, mutta kuvauskiellot ovat mahdollisia, jos ne ovat perusteltavissa ja oikeutettavissa. Muistiorganisaatioissa viestintä on perustoimintaa ja siten perusteltua.

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan pääsihteeri, dosentti Sanna-Kaisa Spoof puhui seminaarissa aiheesta ”Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkaus”. Hän valotti myös yleisemmin neuvottelukunnan tehtäviä, roolia ja toimintatapoja. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan toiminta pohjautuu asetukseen (1347/1991). Kts.: Valtion säädöstietopankki. Neuvoston tehtävät jakautuvat toimintaan julkaisufoorumina, joka on arvioiva elin, sekä eettisen vastuun määrittelyyn. Toiminta on ennaltaehkäisevää, mutta neuvosto tekee myös esityksiä tarpeen vaatiessa. Ohjeiden tehokkuus perustuu tiedeyhteisön vapaaehtoiseen sitoumukseen noudattaa niitä. Hyvän tieteellisen käytännön määrittelyssä korostetaan tutkijan omaa vastuuta.

Kts.: http://www.tenk.fi/HTK/index.htm#kaytanto

Loukkaukset voidaan jakaa kahteen kategoriaan, jotka ovat piittamattomuus hyvästä tieteellisestä käytännöstä sekä vilppi tieteellisessä toiminnassa. Neuvosto on luonut 12-kohtaisen ohjeistuksen, miten toimia, kun loukkaus on tapahtunut. Kts.: http://www.tenk.fi/HTK/index.htm#loukkauks

Spoof myös nosti esille joitakin tällä hetkellä ongelmallisia alueita tutkimuksessa. Tutkimuksen ja liike-elämän lisääntyneen yhteistyön seurauksena tehdään ns. tilaustutkimuksia, joiden kohdalla on erityisesti mediassa esille nostettu kysymys siitä, ovatko tutkimukset luotettavia. Näissä ”väärän tulkinnan” tapauksissa tutkija esiintyy oikeudessa todistajana. Toinen sekaannuksia aiheuttanut alue on työryhmätyöskentelyn puitteissa tehty tutkimus, jolloin saattaa olla erimielisyyttä siitä, mikä on kenenkin oikeus ja velvollisuus. Spoof korostikin sitä, että työryhmiä perustettaessa on jo alussa edellä mainitut seikat kirjattava tarkkaan ylös, sillä jälkikäteen niiden selvittely voi olla hankalaa.

Entä mikä piittaamattomuuden taso täyttää näytön riittävyyden kannalta? Kysymys on hankala ja ongelmana on ns. harmaa alue. Esimerkiksi kansainväliset julkaisutietokannat ovat usein suomalaisten tutkijoiden kannalta tällaista epäselvää aluetta eri maiden toisistaan poikkeavien käytäntöjen takia.

Humanistinen ja yhteiskunnallisten alojen tutkimus ovat jääneet lailla säätelemättä, toisin kuin esimerkiksi luonnontieteellinen tai teknillinen tutkimusalue, joita säätelevät tarkat lakiin perustuvat ohjeet. Tähän eriarvoisuuteen on havahduttu ja siitä on tekeillä selvitys.

Arkistojen kannalta on kiinnostavaa se, että ne ovat ohjeiden ulkopuolella. Poikkeuksena kuitenkin ovat esimerkiksi henkilöhaastattelut, joiden yhteydessä on huomioitava, että haastateltavalla on aina mahdollisuus kieltäytyä, tehdyn tallenteen kunnioittava käyttö sekä tehdystä tutkimuksesta tiedottaminen.

Menneisyyden ja tulevaisuuden ääni – audiovisuaalisten arkistojen käyttökokemuksia käyttäjän näkökulmasta.

Populaarimusiikin professori Vesa Kurkela Sibelius Akatemiasta pohti kriittisessä puheenvuorossaan, mistä johtuu, että asiakas voi kokea muistiorganisaation negatiivisena. Hän väitti, että aineistoja kontrolloivat viranomaiset, joita lainsäädäntö pelottaa. Varmuuden vuoksi asetetaan salassapitosäädöksiä, vaikkei tarkasti tiedetä olisivatko ne tarpeen. Tästä seuraa, että arkisto on vain varasto. Jos asiakkaat vieroksuvat laitosta, ja etsiä muita kanavia kyse on huonosta palvelusta. Arkistojen saatavuudessa on paljon harmaita alueita, ala on koko ajan jäljessä ja tulkinnallisia tilanteita on paljon. Joustavuuden ja helpon saatavuuden tulisi sääntöjen noudattamisen sijasta olla ensisijaisina tavoitteina.

Kurkela näki arkistoilla olevan kolme eri käyttäjäryhmää: 1. tutkijat, jolla on tiedeyhteisön kontrolli 2. media, sekä tutkiva journalismi että ”kohumedia”, joita kontrolloi Julkisen sanan neuvosto ja jolla on lähdesuoja, 3. harrastelijat, esim. sukututkijat, joita ei kontrolloi kukaan.

Hän esitti kysymyksen, pitäisikö eri ryhmille laatia erilaiset saatavuuskriteerit. Kysymys herätti yleisökeskustelua, jossa erottelu ei saanut kannatusta.

Kurkela tutkii marginaalisia aineistoja; kaupallisia äänitteitä, jotka ovat tyypillisiä järjestämättömiä aineistoja. Ne sijaitsevat eri puolilla maata ja tutkija joutuu tulemaan pitkän matkan takaa, jolloin toivoisi joustavuutta palveluun Hän on kokenut tutkimuksia tehdessään, että aineistoja koskeviin luetteloihin on helppo päästä käsiksi, sen sijaan dokumenttiaineistojen saatavuus ei ole aina ollut helppoa. Tilaongelmat aiheuttavat palvelun hitautta ja aineistoja saa käyttöön vain tipoittain. Suurissa arkistoissa myös turvatoimet ovat lisääntyneet ja esim. kopiointi on vaikeaa. Kurkela kritisoi myös vallitsevaa käytäntöä, jossa arkistolaitos määrittelee tärkeät tutkimuskohteet. Hän kysyi, omaan kokemukseensa pohjaten, tulisiko asiakkaan itse laatia aineistosta tietokanta, jos arkisto ei sitä tee? Ja pitäisikö tämä tietokanta vielä lahjoittaa arkistolle?

Lopuksi hän korosti uudestaan, että materiaalin saavutettavuuden on oltava ensisijainen tavoite, aineistoja on levitettävä maailmalle, myös internetin kautta.

Tekijänoikeusneuvos Viveca Stillin aiheena oli Kansallinen digitaalinen kirjasto, Opetus- ja kulttuuriministeriön linjauksia julkisuuskysymyksissä.

Kansallinen digitaalinen kirjasto on yhteinen eri taustaorganisaatioiden muodostama pysyvä palvelu ja infrastruktuuri. Sen keskeinen idea on tuoda aineistoa saataville.

KDK:ta ei ole oikeushenkilönä olemassa eikä sillä ole tällä hetkellä erillistä säädöspohjaa, vaan KDK:n taustaorganisaatiot vastaavat tietojenkäsittelyn laillisuudesta ja noudattavat voimassa olevia lakeja ja asetuksia, jotka voivat vaikuttaa siihen, miten aineistoa voidaan tuoda julkiseksi. Valtio on vastuussa valtion rakentamista ja hallinnoimista tietojärjestelmistä ja siten KDK:n tietojärjestelmien suunnittelussa on pyritty huomioimaan käyttörajoituksien toimeenpano ja tietoturvallisuus.

PAS-järjestelmän, siis KDK-aineistojen pitkäaikaissäilytyksen kehittämisessä on määritelty minimivaatimukset metatiedoille, joita kunkin organisaation tulee täyttää. Pakollisena elementtinä on aineiston käyttö- ja näyttörajoitukset, kun aineisto luovutetaan KDK:hon. Tämä ilmaistaan METS-Rights -formaatissa ja se tulisi tallentaa sekä kone- että ihmislukuisessa muodossa. On erittäin tärkeää ottaa tämä huomioon, sillä jos aineiston julkisuudesta ei ole tietoa luovutuspaketin hallinnollisissa metatiedoissa, säilytyspakettiin generoidaan automaattisesti tieto, että aineisto on vapaasti käytettävissä. Luovuttajan ja PAS-organisaation, CSC – Tieteen tietotekniikan keskus, välillä tehtävässä luovutussopimuksessa on määriteltävä miten aineistoa voidaan käyttää käyttörajoitusajan kuluttua umpeen, sillä PAS-järjestelmä ei automaattisesti muuta aineistoa julkiseksi käyttörajoitusajan päätyttyä ellei niin ole sovittu.

Viveca Still toi esiin muitakin ongelmia. Digitaalisessa järjestelmässä käsittely on automatisoitua, mutta kun aineiston luovuttaminen edellyttää yksityiskohtaista harkintaa, on se otettava manuaaliseen käsittelyyn. Käyttörajoitusten ilmaiseminen koneymmärrettävänä metadatana voi olla vaikeaa tai mahdotonta. PAS-järjestelmien ja muiden sovellusten on osattava tulkita käyttöoikeusmetatietoja toimiakseen oikein. Metatiedon keruu ja tallentaminen voi olla työlästä ja siihen sisältyy mahdollisuuksia inhimillisiin virheisiin. KDK-taustajärjestelmät eivät välttämättä osaa tulkita käyttörajoitustietoja lainkaan ellei järjestelmiä ole niitä silmällä pitäen toteutettu. Aineistoon pääsyn rajoittaminen on mahdollista myös teknisin toimenpitein esim. IP-osoitteella tai käyttöoikeuksien rajaaminen perustuen käyttäjän kotiorganisaatioon ja rooliin. Vahva identiteetin tunnistautumispalvelu saadaan Shibboleth/SAML auktorisoinnilla.

Yhteistä PAS-järjestelmää pidetty parempana ratkaisuna kuin erillisten organisaatioiden omia PAS-järjestelmiään. HenkilötietoL ja JulkisuusL lähtee siitä, että tietojärjestelmien tekniset ratkaisut ovat ajanmukaiset. Siksi teknisen kehityksen seuraaminen, järjestelmien kehittäminen ja tietoturvallisuustyön resurssien varmistaminen on oleellista KDK:n palvelujen ylläpidossa. Esityksessä korostui KDK:ssa mukana olevien organisaatioiden vastuullinen toiminta.

Teksti • Kuvataiteen keskusarkiston työryhmä (vastaava tietoasiantuntija Irmeli Isomäki, tutkija Helena Komulainen, amanuenssi Maritta Mellais, ma. keskusarkistonjohtaja Hanna-Leena Paloposki ja tutkija Susanna Sääskilahti

———–

Seminaarin esitysten PowerPointit ovat luettavissa:

http://www.varastokirjasto.fi/KAM/Aarnio.pdf

http://www.varastokirjasto.fi/KAM/Hoikka.pdf

http://www.varastokirjasto.fi/KAM/Vainio.pdf

Muita linkkejä:

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) http://www.tenk.fi/

Tietosuojavaltuutetun kotisivut http://www.tietosuoja.fi/

Kommentoi