kesäkuu 2011

Videoiden esittämisestä, katsomisesta ja näkemisestä

Kirsti Harva | 2/2011

Olin sattumoisin katsellut taidevideoita jo aiemminkin, mutta ollessani vuonna 1983 Zürichin taidemuseossa voidaan ammattilaisurani tällä saralla katsoa alkaneen.

Museon pimeän huoneen ovenpielessä oli aikataulu ja lista museon videokokoelmasta ja siitä saattoi valita, mitä ja milloin haluaa katsoa. Museossa oli toki paljon muuta nähtävää, joten vähemmän intoutunut saattoi valita ménunsa, minä tietysti ahmattina katsoin kaiken. Jouduin palaamaan museoon monena päivänä.

Seuranani museoretkellä oli eräs sukulainen, joka viiden minuutin jälkeen hissunkissun poistui videohuoneesta. Jälkeenpäin hän kertoi olleensa hulluksitulon partaalla katsottuaan, myönnetään, aika monotonisesti ja hitaasti pyörivää kuvaa viisi minuttia.

Oma kestokykyni on ollut aika hyvä, keskimääräistä 15 sekuntia paljon pidempi. Olen vuosien varrella tuijottanut pimeässä mitä moninaisimpia hitaita ja nopeita kuvia, yrittäen antaa taiteilijalle aikaa vakuuttaa minut. On tullut sekä karvaita pettymyksiä että yllättäviä ilonaiheita. Joskus pitkä piina palkitaan riemullisesti, joskus kaikki päättyy liikutuksen tai turhautumisen kyyneliin. Hyvistä saa taas voimia katsoa muutaman huonommankin.

Alun jälkeen on paljon virrannut vettä videoissakin. Yhden mustan esityshuoneen jälkeen tuli näyttelyitä, joissa oli jonossa monta mustaa huonetta pötkössä peräkanaa, kun jokaisen taiteilijan piti saada oma musta koppi. Se oli näyttelyntekijälle haasteellista aikaa. Mustilla kopeilla ei ollut helppo houkutella yleisöä.

Onneksi tekniikka kehittyi, tykit tulivat valovoimaisemmiksi ja pärjättiin jo hämärretyillä huoneilla. Esittämistavat monimuotoistuivat ja muuttuivat installaatioiksi. Kehitettiin jopa plasmaseinä, jolloin kuvat voitiin esittää ’lähes ilmassa’.

Vuosikymmeniä kestäneen videonkatseluharrastukseni viimeisimmät isot kokemukset ovat Isaac Julianin teos Taidehallissa viime vuoden Juhlaviikoilla ja Eija-Liisa Ahtilan teos Turun Lokomossa äskettäin. Opettelen uutta tilannetta, jossa katsoja on ’teoksen keskellä’. Enkä ole tilanteesta pelkästään onnellinen. Minun sietokyvylläni pärjään toistaiseksi, mutta jos ajattelen itseäni vain kymmenenkin vuoden päästä tai vanhuksia nyt, on tilanne toinen. Nyt jaksan vielä seisoa 55 minuuttia katsomassa teosta, jossa on neljä kuvaa ympärilläni tilan neljällä seinällä. Mutta sitä en kestä, että joudun jatkuvasti pyörimään ympäri kuin väkkärä nähdäkseni, mitä selkäni takana tapahtuu. Muutama matala jakkara, jotka esim. Eija-Liisan teoksen keskellä on, ei suo vanhuksen katsoa teosta.

Miksi ei yhtä hyvin kunnon katsomo, siis ainakin muutama penkkirivi, ja valkokankaat niiden eteen puoliympyrään. Silloin olisi nautinnollinen rauha antaa kuvavirran valua aisteihin. Voisi helposti vain silmiä liikuttamalla valita, mitä kuvista haluaisi katsoa. Kun kuvia on tehty, miksi meidän ei anneta katsoa niitä.

Tein Turussa pienen kokeen ja seurasin yleisöä sivusta. Sinä aikana, vähän toista kierrosta teosta, lisäkseni vain yksi katsoja kävi katsomassa viimeistä screeniä, jolla pyöri dokumenttimateriaalia Algerian sodasta. Minusta se toi teokseen tärkeän ulottuvuuden lisää, ellei lähes oleellisen. Moni katsoja luovutti kesken neljän screenin katselun. Viittäkin katsoo helposti, kunhan mikään niistä ei jää selän taakse.

 

Taiteilijat: älkää unohtako katsojaa! Iäkkäämpääkään! (Mikä sana!)

Me museoväki: muistuttakaamme taiteilijaa katsojan fyysisistä rajoituksista!

 

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

2 kommenttia

  • Sirkku Dölle kirjoitti:

    Hei!

    Turun kulttuurikaupunkivuoden avajaisnäyttelyissä kävin minäkin avajaisten aikaan. Katsoin kaikesta hälinästä huolimatta
    Ahtilan videojutun loppuun asti. Harvoin katson videoita 20 sekuntia pitempään, nyt ei
    voinut luopua. Valitettavasti
    samaan aikaan seinän takana lauloi nuori kaunisääninen tyttö, jota olisin myös halunnut
    kuulla oikeasti erikseen. Lähetin palautetta
    avaustilaisuuden suunnittelijoille.

  • Anna-Maria Wiljanen kirjoitti:

    Hei,

    kiitos viestistäsi.

    Ystävällisin terveisin,
    Anna-Maria Wiljanen
    päätoimittaja

  • Kommentoi