joulukuu 2011

Ihan epäNormaalia – Vammaisuuden historia Suomessa

Marjatta Levanto | artikkelit

Vammaisten ihmisten kokemusten kautta avautuu näkökulmia koko yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Kuva tanssiteoksesta Olotila (2000). Kuva: Sakari Viika

 

Ihan epäNormaalia — Vammaisuuden historia Suomessa

Työväenmuseo Werstas 16.9. 2011 – 31.5.2012

Näyttely vammaisuuden historiasta Suomessa oli Sari Salovaaran mielessä pitkään elänyt suunnitelma. Luoda sosiaalihistoriallinen katsaus, joka valottaisi kaikkea sitä, mitä vammaiset ihmiset ovat tässä maassa kokeneet vuosisatojen kuluessa ja yhä edelleen kokevat.

Kuka tekee ja missä?

Kunnianhimoisen näyttelykokonaisuuden aikaansaaminen osoittautui varsin moniulotteiseksi jutuksi, asiantuntijoita ja asianosaisia kertyi aika joukko. Suunnittelun perustana oli luonnollisesti se, että vammaisjärjestöt olisivat avainasemassa ja vammaiset toimijat keskeisiä tekijöitä.

Työväenmuseo Werstas valikoitui suunnitellun kiertonäyttelyn aloituspaikaksi, ajankohdaksi syksy 2011. Liikkeelle lähdettäessä elettiin vuotta 2009, joten aikaa toteuttamiseen oli parisen vuotta. Näyttelyn tuottajaksi museo valitsi näyttelypäällikkö Ulla Jaskarin ja muiksi werstaslaisiksi museolehtori Hanna Yli-Hinkkalan, visuaalinen suunnittelija Kati Lehtisen ja tutkija Marita Viinamäen.

Vammaistoimijoiden listasta muodostui luonnollisesti pitkä. Ryhmään liittyivät Kynnys ry:n ja Suomen Eucrea ry:n edustajina Kalle Könkkölä, Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen, Ismo Helén ja Sanni Purhonen. Kulttuuria kaikille –palvelusta mukaan tulivat Sari Salovaara ja Aura Linnapuomi, Kuurojen museosta Tiina Naukkarinen ja Susanna Eskola sekä Näkövammaismuseosta Kari Huuskonen. Itse liityin joukkoon Sari Salovaaran pyynnöstä museopedagogian asiantuntijana ja moneen vammaiskulttuurin hankkeeseen osallistujana.

Projektin rakenne ja talous?

Liikkeelle lähdettiin varsin hierarkkisella ja perinteisellä rakenteella: oli ohjausryhmä ja oli näyttelytoimikunta. Varsin pian roolit kuitenkin sekoittuivat, ja ilman mitään erityistä virallista päätöstä ryhmät sulautuivat sopuisasti yhteen, jäseniä kertyi 14 henkeä. Tästäkin ryhmä tulisi heti kasvamaan. Oleellinen tehtävä liikkeelle lähtiessä oli nimittäin näyttelyn käsikirjoittajan valitseminen. Sellainen toivottiin löytyvän vammaisliikkeen piiristä, mutta heitä ei lopulta hakijoiden joukosta löytynyt. Valinta päätyi Tuula Vuolle-Selkiin, jolla oli valttinaan väitöskirjan mukanaan tuoma vankka vammaishistorian tutkimuksellinen pätevyys.

Selvää oli, että näyttely voitaisiin toteuttaa vain avustusten turvin. Niiden hakemisen ottivat vastuulleen Näkövammaismuseo ja Kuurojen museo. Vihreää valoa tuli sekä Museovirastosta että opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Werstas sitoutui huolehtimaan näyttelyn rakentamiseen ja esittelyyn liittyvistä kustannuksista.

Mitä ja kenelle?

Vammaisuuden historia on yhtä pitkä kuin koko ihmiskunnan historia, tutkimus sen sijaan hyvinkin nuorta ja painottunutta. Perinteisen historiantutkimuksen käyttämät vammaistutkimuksen lähteet ovat syntyneet valtaosin viranomaisten harjoittaman valvonnan, huollon, hoidon ja opetuksen seurauksena ilman että vammaiset itse ovat juurikaan voineet asioihin vaikuttaa. Pohjimmiltaan kyse on ollut vallan käytöstä ja poikkeavuuden määrittelystä tietyllä tavalla ymmärretyn normaaliuden kautta. Viranomaisaineiston rinnalta löytyvät kuitenkin tasapainoa antamaan ne aineistot, jotka ovat syntyneet vammaisjärjestöjen omasta toimesta.

Käsikirjoitustyön edetessä työryhmän piirissä käytiin moniääninen keskustelu näyttelyn kantavista ajatuksista. Toiveena oli tuoda käsittely tähän päivään, löytää iloa, valoa ja elinvoimaa helposti ankean puolelle kallistuvasta vammaishistoriasta. Haluttiin nostaa esiin positiivista kehityskaarta ja vammaisten ihmisten mahdollisuutta nousta laidoilta keskiöön. Mukaan toivottiin vammaisten omia oivalluksia paremman elämän puolesta.

Kuningasajatus tuli Kuurojen museon Tiina Naukkariselta: nostetaan näyttelyn perustaksi ne kuumat perunat, jotka ovat tavalla tai toisella keskustaluttaneet läpi vuosisatojen. Taustoitetaan nykyhetken kipupisteet historiasta nousevalla materiaalilla. Kuumia perunoita kertyi lopulta kuusi kappaletta: Kuka sopii naapuriisi? Samat oikeudet kaikilla? Lähikouluun vai erityisopetukseen? Oikeus omaan kieleen? Kenellä on oikeus perheeseen? Oikeuksia vai myötätuntoa? Näyttelyn käsikirjoittajan rinnalle muodostetun tekstityöryhmän tehtäväksi tuli kirjoittaa esiin nämä kuumat perunat, yksinkertaistaa näyttelyn tekstitys yksinkertaistamatta sisältöjä. Minun tehtäväkseni tuli siirtää sitten tuo kaikki selkokielelle.

Pitkään ja hartaasti pohdittiin myös sitä, kenelle näyttelyä oltiin tekemässä. Ryhmäläisten ajatukset poikkesivat toisistaan välillä radikaalistikin. Selvää oli, että vammaiset olisivat keskeinen kohderyhmä, mutta ketkä muut? Enemmistöpäätöksellä saatiin sovittua, että keskityttäisiin myös nuoriin kävijöihin panemalla heidät pohtimaan omia käsityksiään vammaisuudesta, normaaliudesta ja epänormaaliudesta. Sillä vammaisuushan ei ole vain lääketieteellinen diagnoosi, vaan mukaan tulevat myös kaikki mahdolliset taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset, kielelliset ja kulttuuriset näkökulmat.

Kulttuuria kaikille –palvelu oli heti alkuun auttanut rakentamaan vankkaa pohjaa tulevalle näyttelylle tilaamalla käytettävyyssuunnitelman Outi Ugasilta, jota Aura Linnapuomi avusti. Käytettävyyssuunnitelman käsikirjoituksessa huomioitiin kohderyhmistä nimenomaan nuoriso ja kaiken muun ohella siinä kartoitettiin nuorten vammaistuntemusta. Mitä termejä ymmärrettiin, minkälaista kieltä näyttelyssä voitaisiin käyttää? Jo pelkkä sana saavutettavuus sai hyvinkin yllättäviä merkityksiä. Runollisuudessaan ylittämätön oli ajatus, että saavutettavuus tarkoittaa sitä, että toivoo jotain oikein kovasti ja sitten se toive saavutetaan.

Miten näyttely voisi jatkaa elämäänsä?

Tietoa ja faktaa kertyi vammaisten historiasta ja nykypäivästä runsaasti. Miten saada tätä kaikkea mukaan raskauttamatta näyttelykävijää ylenpalttisella tekstimassalla? Mitä pidemmälle näyttelysuunnittelu eteni, sitä kirkkaammin ymmärrettiin, että huolella ja ajatuksella tehty digitaalinen tietopankki oli vastaus tähän kysymykseen. Se jäisi elämään näyttelyn jälkeenkin, ja sieltä voisi hakea näyttelyn aikana taustoja ja tilastoja sekä lakeja ja määräyksiä. Siihen voitaisiin liittää myös vammaisten ihmisten omia kokemuksia, tuoda mukaan yksilöiden arjen pienet kertomukset. Suomalainen vammaishistoria olisi pysyvästi päivitettävissä ja valmiina monenlaiseen käyttöön.

Näin suureen satsaukseen ei kuitenkaan oltu taloudellisesti varauduttu. Niinpä vielä viimemetreillä päätettiin hakea opetus- ja kulttuuriministeriöltä  avustusta digitaalisen tietopankin toteuttamiseen. Avustuspäätös saatiin kesäkuussa juhannuksen tienoilla, juuri ennen kuin Suomi astui lomakauteen. Näyttely avattiin sitten syyskuun puolivälissä. Noiden muutaman kesäisen kuukauden aikana toteutettiin kolmikielinen tietopankki aikajanoineen ja kuumine perunoineen. Minun osalleni tuli sivuston päätoimittajan rooli, teknisestä toteutuksesta ja ulkoasusta vastasivat Hahmo Designin Outi Ugas, Marko Pesonen, Pekka Piippo ja Antti Raudaskoski. Näyttelyn avautuessa syyskuussa 2011, esillä oli yhdeksäntoistahenkiseksi paisuneen näyttelytoimikunnan työn tulos.

Teksti • Marjatta Levanto

Kuva • © Sakari Viika

 

Kommentoi