marraskuu 2012

Vähän lipsuu arkkitehtuurin puolellekin

Kirsti Harva | blogit

Joitakin vuosia sitten ICOMin kokouksen aikana törmasimme kadulla Haagissa ruotsalaisen kollegan kanssa. Hän suorastaan hyppeli ja pulppusi iloa ammattisisarten ja –veljien jälleennäkemisestä, keskusteluista, ajatusten vaihdosta, kaikesta siitä, mitä näissä kokouksissa ohjelman lisäksi tehdään. Hän riemuitsi, kuinka hän täällä taas muistaa ja oivaltaa, miksi tätä työtä tehdään. Miten saa vahvistusta hengelleen ja ruumiilleen.

Olin minäkin tietysti iloinen hänen tapaamisestaan, mutta suomalaiskansalliseen karuun tapaan nihkeän hillitysti ja pidättyväisesti – ajatellen että aina nuo emämaalaiset liioittelevat hejjssan–tyyliään.

Ajat ovat muuttuneet ja joudun myöntämään, että itse koin melkein samanlaista äkillistä työniloa ja inspiroitumista, kun olin syksyllä Portossa lyhyessä workshopissa. 15 osanottajan joukossa ( kuudesta eri maasta) ei ollut ketään ennalta tuttua, mutta työn touhussa, todella ’hands on’, innostuksesta posket punottaen, ponnistelimme yhteisen aihepiirin – kuivapuhdistusmenetelmien – parissa.

Konservoinnin materiaalien suhteen ollaan tilanteessa, jossa vain hyvin vähän käytetään materiaaleja, jotka on tehty suunnitellusti konservoinnin käyttöön. Suurin osa käytettävistä materiaaleista poimitaan muilta aloilta: työkalut lääkäreiltä tai puusepänverstaista. Puhdistusaineet, liuottimet ja liimat on tarkoitettu ihan muuhun ja ennen kuin niitä voi käyttää konservointiin, ne täytyy perinpohjaisesti testata. Valmistajilta saa harvoin tietoja tuotteiden tarkoista sisällöistä, liikesalaisuuteen vedoten. Silti monissa tuotteissa on konservoinnin kannalta ’ylimääräisiä’ ja jopa haitallisia aineita. Esimerkiksi pyyhekumeissa pehmenninaineita, jotka jättävät paperiin tahraavia ja tahmaavia jälkiä. Jokapäiväisessä käytössä niistä ei ole haittaa, mutta taideteoksiin käytettyinä mahdollinen ongelma tulee tiedostaa. Kaikki käytännön työn pikku vinkit ja helpotukset eivät koskaan pääse suuriin julkaisuihin. Tässäkin workshopissa päivitettiin uusia tuotteita tietokantaan, joka on tehty jo muutamia vuosia sitten Hollannissa. Sinne on kerätty perusteellinen tutkimus- ja testaustieto kuivapuhdistusaineista.

Aherruksen lomassa keskustelut museoiden ja konservoinnin aihepiireistä ja menetelmistä eri maissa, oli samalla tärkeätä oppia, näkökulmien laajennusta ja suurta huvia. Melkein uskaltaisin sanoa, että se virkisti enemmän kuin loma. Onneksi huonojen lentoyhteyksien takia jäi aikaa tutustua myös Porton museoihin. Serralvesin kotimuseon ja puutarhan yhteydessä olevan nykytaiteen museon on suunnitellut Álvaro Siza. Noin Kiasman kokoinen rakennus sijaitsee puiston laidassa siten, ettei sitä mistään näe kokonaisena. Eihän se sinänsä haittaa, mutta jotenkin minusta on kivempi mennä rakennukseen, josta ulkoapäin saan jonkinlaisen käsityksen. Kiasman alkuaikoina kuulimme usein valitusta siitä, että siellä eksyy. (Minulle täysin käsittämätön kommentti: ihaninta maailmassa on olla niin hyvässä museossa, että sinne eksyy. Pitkään aikaan paras on Pariisissa Jean Nouvelin suunnittelema Musee du Quai Branly.) Kiasmassa sentään ylöslähtevä ramppi imaisee kävijät museoon. Serralvesissa saavuttuasi aulaan, on lipputiski, sen jälkeen ei mitään. Yhden ikkunan takaa näkyy kirjakauppa. Muuten ei mitään. Seinissä on pari aukkoa, joiden takaa paljastuu lisää seiniä ilman mitään viestiä, minnepäin pitäisi suunnistaa. Yritettyäni pariinkin umpikujaan löydän lopulta 5×10 cm kokoiset kirjaimet WC. Näillä oli pärjättävä. Ymmärsin olla iloinen, ettei Álvaro Siza voittanut Kiasman kilpailua.

Toinen arkkitehtuurilipsahdus olkoon Porton uusi musiikkitalo Casa da Música. Taaskaan en voinut olla vertaamatta omaamme, ovathan melkein saman ikäisiä. Talo on todella hieno ulkoapäin: valkoista marmoria ja muistuttaa suurta monikulmaista epäsäännöllistä kidettä. Aulassa jatkuu sama vitivalkoinen äärettömyys ja valtavat valkoiset portaat johdattavat konserttisaleihin. Neuvottiin kääntymään kulman ympäri ja ylös. Pam. Marmori vaihtui aaltopeltiin. Rem Koolhaasin tavaramerkki on ’vaihtuvat materiaali’. Ylös vei kolisevat liukuportaat, vieressä todella aaltopeltiseinä. Ja portaat veivät ylös kapeassa kuilussa. Missään ei näkynyt oikeita portaita. Konsertin lopuksi olivat sentään kääntäneet portaat pyörimään alaspäin. En tiedä mitä olisi tapahtunut hätätilanteessa. Tuskin muistin kuunnella konserttia, kun ihmettelin sisääntuloa. Eikä akustiikkakaan ihan ällikällä lyönyt.

Teksti • Kirsti Harva, johtava konservaattori, Valtion taidemuseo

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

 

Kommentoi