kesäkuu 2013

Museoammattilaisen huvittelua

Kirsti Harva | blogit

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Museoammattilaisen huvittelua on saada kuunnella puhetta aiheesta, joka liippaa tarpeeksi läheltä omaa työtä, mutta ei kuitenkaan ole varsinaisesti oma ammatillinen leipälaji. Huvitusta lisää, jos saa kuunnella epävirallisesti, ei instituution edustajana, ettei ’viran puolesta ole velvollinen osallistumaan keskusteluun, väittelemään, puolustamaan kantaansa’. Että saa kuunnella ihan vaan nautinnokseen. Kuuntelunautinnon kruunaa se, että puhuja osaa asiansa, puhuu jostakin, jolle on omistanut koko elämänsä, tietää aiheesta ’kaiken’.

Pitkähkön johdannon jälkeen: tällainen harvinainen huvittelutilaisuus tarjoutui, kun Metropolia –ammattikorkeakoulu oli kutsunut luennoitsijaksi juuri remontoidun Rijksmuseumin kehyskonservaattorin ja kullattujen pintojen asiantuntijan Hubert Baijan. (Ja avasi luennon muillekin museoammattilaisille, kiitos siitä!) Baija on ylittämätön asiantuntija kehystämisen kysymyksissä, historiassa, tyyleissä ja hän on työskennellyt Rijksmuseumissa vuosikymmeniä. Hän puhui yhden päivän kehystyksen historiasta, toisen päivän hän keskittyi kehyskonservointiin, mikä  oli luonnollisesti kohdistettu konservoinnin opiskelijoille.

Kehyksistä voi lukea – kun osaa – uskomattoman paljon merkityksiä. Tyylit, yksityiskohdat, pintakäsittelyt, kehysten suhde arkkitehtuuriin … kertovat enemmän kuin osaamme kuvitella. Vaikka oman kokemuksen ja tietämyksen perusteella sentään jonkunlainen käsitys kehystyyleistä onkin, katselen nyt kehyksiä aivan uusin silmin, kun tiedän, mistä ornamentit ovat syntyneet tai miksi joku tietty pintakäsittelytapa on luotu. Tai mitkä pienet yksityiskohdat erottavat englantilaiset ja ranskalaiset kehykset. Taideteosten provenienssitietoihin saadaan varmistuksia puoleen tai toiseen kehyksistä. Suomessa vanhan ulkomaisen taiteen kehyshistoria on yhtä eurooppalaisen historian kanssa. Sinebrychoffilla käydessään Baija löysi yhdestä (1) hollantilaisesta teoksesta ’alkuperäisen’ kehyksen.

Suomessakin on kiinnostus kehysasioita kohtaan viime vuosina ollut kasvussa. Tai siitä on kiinnostuttu enemmän. Lieneekö syynä  antiikinharrastajien lukumäärän ja tietomäärän kasvu. Kultaajamestariperinne elvytettiin Suomessa kymmenisen vuotta sitten venäläisten mestarien avulla. Uusia kultaajia on sittemminkin ’mestaroitunut’. Tällä hetkellä aktiiviuraa tekevien mestareiden määrä on laskettavissa   yhden käden sormilla. Asiakkaita tuntuu riittävän, hyvä niin.

Jokunen vuosi sitten kolme valmistumassa olevaa konservaattoria aloittivat Suomessa tehtyjen kehysten kartoittamisen. Hanke oli kunnianhimoinen. Kehysliikkeiden jäljittäminen kaupparekisterien ja vanhojen leimojen perusteella ei kuitenkaan pelottanut tekijöitä. Onneksi edesmenneiltä suomalaisilta mestareilta on jäänyt perinnetietoa ja löytyypä vielä jopa muutamia haastateltavia, mikä on auttanut kartoitustyössä. Vaikka kehystyksen historia on Suomessa paljon lyhyempi kuin Keski-Euroopassa, tiedot listoja valmistaneista tehtaista ja kehysten tekijöistä hyödyttävät yhtälailla Suomessa sallisten ja ruokokoskien teosten, kuin Hollannissa 1600-luvun rembrandtien tutkimuksessa. Ei ole kovin montaa vuosikymmentä siitä, kun käytäntönä oli samanlaisten kehysten vaihtaminen koko näyttelyn maalauksiin  yhtenäisen ilmeen saavuttamiseksi. Onneksi nykyisin tietämys on lisääntynyt ja kehysten alkuperäisyydelle annetaan arvoa.

Kehyskartoitushanketta  ei ole mahdollista edistää täystoimisesti, mutta se etenee kaiken aikaa. Siihen liittyen tänä keväänä valmistuva Satu Rantalan pro gradu -opinnäyte Jyväskylän yliopiston museologian laitokselle. Opinnäytteen työotsikko on Kehysten museoarvo ja asema kokoelmissa. Monet museoammattilaiset muistavat ehkä osallistuneensa Sadun aiheesta tekemään kyselyyn. Odotan innokkaasti työn valmistumista, joka on yksi etappi matkalla kattavampaan esitykseen kehystämisen jatkumosta Suomessa.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen


Kommentoi