”Täällä opiskeltiin muotoilua jo vuonna 1887”. Designpääkaupunkivuoden mainoslakanat olivat esillä Ateneumin pääjulkisivulla alkuvuodesta 2012. Kuva: © Kokoro & Moi

Arjen ohella design vaikuttaa myös korkeilla tahoilla: Euroopan komission kustantama Design for Growth and Prosperity -raportti julkistettiin syyskuussa. Sen toivotaan neuvovan EU-tason päättäjiä, kuinka muotoilun avulla saadaan aikaan paljon positiivista, kuten kilpailukyvyn paranemista ja talouden kasvua.

Oli sitten kyse pienistä tai isoista asioista, design on läsnä elämässämme. Mutta miten design näyttäytyy taidemaailmasta katsottuna? Kuuluuko muotoilu meille taidehistorioitsijoille ja muille kuvataiteen kentällä toimiville vai onko se aivan oma maailmansa?

Kuvataiteen ja designin kaksi mannerta?

Kuvataide ja design ovat molemmat visuaalista kulttuuria, mutta ovat oudon harvoin näyttäytyneet samoissa piireissä. Muistan, kuinka vielä taidehistorian opiskelijana monet opinnot ja kurssit liittyivät laajalti kaikenlaiseen visuaaliseen kulttuuriin. Työelämän puolella sen sijaan alat ovat selkeästi eriytyneet. Tottahan on hyvä, jos itselle kehittyy jonkin aiheen vahva tuntemus, koski se vaikkapa sotienjälkeistä modernismia kuvataiteissa tai 2000-luvun designtuotteiden vientiä Suomesta ulkomaille. Olisi kuitenkin hyvä välillä nostaa katse laajemman näkymän saamiseksi. Erilaisten visuaalisten kulttuurien törmäyksestä voi syntyä uusia ideoita.

WDC-vuoden aikana kuvataide ja muotoilu näyttävät saaneen hyvän keskusteluyhteyden. Kiasmassa järjestettiin syksyllä Camouflage-näyttely, jossa teosten ideat ja toteutukset syntyivät kuvataiteilijoiden ja muotoilijoiden vuoropuhelujen tuloksena. Amos Andersonin taidemuseossa puolestaan keskustelevat loppuvuodesta kuvataide ja muotitaide Boutique-näyttelyssä. Kuvataiteilijoiden ja muotoilijoiden ohella myös näiden alojen tutkijat voisivat kohdata useammin.

Ateneum-rakennus on sekin yksi kuvataiteen ja muotoilun yhteen liittävistä palikoista, toimihan rakennuksessa aikanaan sekä kuvataiteen että taideteollisuuden opinahjo: Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu (sittemmin Suomen Taideakatemian koulu, nykyinen Kuvataideakatemia) ja Taideteollisuus-Keskuskoulu (nykyinen Aalto yliopiston Taideteollinen korkeakoulu). Historiasta muistuttivat alkuvuodesta 2012 Ateneumin pääjulkisivua koristaneet WDC-mainoslakanat, joista toisessa oli teksti: ”Täällä opiskeltiin muotoilua jo vuonna 1887”. Toisen banderollin kuvituksena käytetyt reprokuvat konepiirustuksen, koristemaalauksen ja keraamisen muotoilun opetuksesta Taideteollisuus-Keskuskoulussa vuonna 1925 kuuluvat Kuvataiteen keskusarkiston kuva-arkiston kokoelmiin. Alkuperäiset ovat Aalto-yliopistolla.

Kuvia Taideteollisuus-Keskuskoulusta. Kuva: © Kokoro & Moi

Kokemuksia

Muotoilu ja kuvataide eivät ole aina selkeästi eroteltavissa. Onko esimerkiksi lasista tehty taide-esine muotoilua vai kuvanveistoa? Kysymys tuntuu tarpeettomalta, mutta työssäni Kuvataiteen keskusarkiston leikearkistossa olen sitäkin joutunut pohtimaan, kun on pitänyt tehdä päätös aihetta koskevan lehtileikkeen talteen leikkaamisesta ja arkistoimisesta asiaankuuluvaan kategoriaan. Olen päätynyt suhtautumaan kuvataiteisiin varsin laajasti. Muotoilua koskevien lehtijuttujen runsaus onkin herätellyt tätä taidehistorioitsijaa tutustumaan paremmin designin maailmaan. Leipätyöni ohella Kuvataiteen keskusarkiston työntekijänä intouduin tänä vuonna osallistumaan designtapahtumien järjestämiseen, ikään kuin harrastuksena.

Tapahtumien kannalta vuoden kiireisintä aikaa oli varmasti syyskuu, jolloin joka päivä oli useita muotoiluaiheisia rientoja valittavana. Syyskuulle sijoittui myös kahdeksatta kertaa järjestetty Design Week, jossa toimin tapahtuma-assistenttina. Arkipäivinä työpäiväni jälkeen riensin Katajanokalle Tulli- ja pakkahuoneelle rakentamaan taiteilija Sebastian Mahalufin johdolla muiden vapaaehtoisten kanssa valtavaa installaatiota, joka levittäytyi oranssien kuminauhojen myötä läpi vanhan tiilirakennuksen, alakerrasta portaikon kautta toiseen kerrokseen ja sieltä edelleen ikkunoista ulos, päättyen lopulta Katajanokanlaiturin ja Ankkurikadun kulmassa olevaan lipputankoon. Viikonloppuna puolestani päivystin Kaapelitehtaalla, Pohjoismaiden suurimman design-varastomyyntitapahtuman Design Marketin infopisteessä neuvoen kävijöitä. Kahta työtä ei ehkä pidempään jaksaisi, mutta kokemus oli hauska ja tarjosi virkistävää vaihtelua designmaailman parissa tavallisesti kuvataiteisiin painottuvalle työlleni.

Ajattelemisen aiheita

Muotoilun juhlavuosi on lopuillaan, joten nyt alkaa olla yhteenvedon aika. Monet ovat olleet varsin tyytyväisiä vuoden antiin, ja itsekin olen saanut paljon irti erilaisista tapahtumista ja heränneestä muotoilukeskustelusta. Designia koskevan keskustelun ei kuitenkaan tarvitse päättyä tähän. Kiinnostus on herännyt jo monella taholla. Helsinki ja muotoilupääkaupunkivuoteen sen kavereina osallistuneet Espoo, Vantaa, Lahti ja Kauniainen ovat tulleet tietoisemmiksi designin mahdollisuuksista viihtyisämpien elinympäristöjen luomisessa.

Mikä on toimivaa muotoilua? Onko muotoiluun panostaminen hyödyllistä yhteiskunnalle? Tarvitseeko funktion mennä aina estetiikan edelle? Miten design ja kuvataide voisivat keskustella paremmin? Parantavatko visuaaliset elämykset ihmisten elämänlaatua? Näitä asioita kannattaa jäädä pohtimaan – se voi tuoda muassaan oivalluksia ja hyviä ideoita.

Teksti • Anna Lindfors, FM, vs. amanuenssi, Kuvataiteen keskusarkisto

Yksityiskohta Albert Edefeltin teoksesta
Muisto Espanjasta, 1882,
Pohjanmaan museo.
Kuva: © Päivi Ukkonen.

Pastellimaalausten asettamat haasteet kokosivat konservaattorit yhteen iltapäiväksi 21.9.2012 Sinebrychoffin Taidemuseoon. Kyseessä oli pastelliseminaari, jossa käsiteltiin pastellimaalausten historiaa, tekniikoita, konservointia, säilytystä sekä muita tekniikalle ominaisia haastavia kysymyksiä. Tilaisuuden järjesti pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osaston paperikonservaattorien työryhmä.

Pastellimaalaustekniikasta, materiaaleista, omakohtaisista kokemuksista ja taiteellisesta tuotannostaan oli kertomassa kuvataiteilija Olavi Suomela. Historiasta sekä eri aikakausien merkittävimmistä taiteilijoista kertoi Sinebrychoffin taidemuseon amanuenssi Reetta Kuojärvi –Närhi.

Pastellimaalausten haasteellisuus ja kauneus on väriaineen jauhemaisuudessa. Väri koostuu pienistä prismamaisista hiukkasista, jotka taittavat valoa joka suunnasta. Tästä johtuu väripinnan hehkeä elävyys ja herkkyys. Pastellien väripigmentit ovat yleensä varsin hyvin säilyviä. Liika värin kiinnitys saattaa tummentaa ja sumentaa värejä.  Väripinnan hieno puuterimaisuus asettaa teosten konservoinnille ja käsittelylle erityisiä vaatimuksia. Pienikin kosketus tai värinä saattaa vaurioittaa väripintaa.

Pastellimaalausten konservoinnista, säilyttämisestä, kehystämisestä ja kuljettamisesta saatuja kokemuksia ja ajatuksia jakoi Metropolian lehtori ja paperikonservaattori Päivi Ukkonen.

Mielenkiintoiseksi lopuksi paperikonservaattorit Liisa Valkeapää ja Marleena Vihakara esittelivät konservointityön, jossa oli kohteina kaksi 1800-luvun pergamentille maalattua naismuotokuvaa. Konservointiprojekti oli hyvä esimerkki työstä, jossa vaaditaan konservaattorilta sekä luovaa ajattelua ja kekseliäisyyttä.

Pastelliseminaarin osallistui viitisenkymmentä konservaattoria. Suuri mielenkiinto asiaa kohtaan kertoi siitä kuinka kiinnostava aihe on ja miten innostuneita alan ammattilaiset ovat kokoontumaan yhteen jakamaan kokemuksia ja ajatuksia. Aktiivista yhteistyötä ja yhteydenpitoa konservaattoreiden välillä on aina syytä ylläpitää!

Teksti • Kaisu Voutilainen, konservaattori, Konservointilaitos, Valtion taidemuseo

Konferenssipäivien ohjelma oli todella tiivis – kaikkiaan 29 sessiota ja yli 100 presentaatiota, joiden aiheet vaihtelivat Jacques Callot’n (noin 1592-1635) grafiikanlehtien teatraalisten pukujen tarkastelusta karttataiteeeseen ja kaikkea siltä väliltä. Presentaatioiden kirjo ja taidehistorian kokonaisvaltainen vaikuttavuus loivat lähes pökerryttävän olon…mutta toisaalta ohjelma ja keskustelut kollegoiden kanssa sessioiden aikana ja niiden jälkeen toimivat vitamiiniruiskeen tavoin! Antoisat ja joskus kiivaatkin keskustelut eri teorioiden toimivuudesta taidehistorian tutkimuksessa saivat pienet harmaat aivonystyrät toimimaan vielä kotimatkallakin!

Konferessi osoitti jälleen kerran myös verkostoitumisen tärkeyden! Käyntikortteja ja puhelinnumeroja vaihdettiin ja jo päivä seminaarin päättymisen jälkeen jatkoin keskustelua englantilaisen kollegani kanssa erilaisten verkostoitumisteorioiden soveltamisesta tutkimuksessa!

Tässä Lasuurin numerossa luodaan katsaus KDK-hankkeeseen, pohditaan taidehistorian ja designin välisiä rajapintoja, saadaan tietoa kokoelmatoiminnan vaikuttavuuden viimeisimmästä tutkimuksesta, konservaattoreiden pastelliseminaarista, Eero Järnefeltin tuotannon kartoituksesta sekä suosituista queer-opastuksista.

Voit lähettää tuttuun tapaan ideoita ja/tai artikkeliehdotuksia, kommentoida artikkeleita ja blogeja osoitteessa lasuuri(at)fng.fi.

Lämmintä loppuvuotta ja antoisia lukuhetkiä!

Anna-Maria Wiljanen

päätoimittaja

Viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo

Ps. Seuraava NORDIK-konferenssi järjestetään Islannissa 2015!

WORLDMAKING IN ARTS AND LITERATURE

International Conference, 21-23 August 2013, University of Helsinki

CALL FOR PAPERS

The conference Imagined Worlds will focus on the imagined worlds created by artistic and literary works. To think of such works in terms of “worlds” (or the mental representations they create in the minds of their audience) means concentrating on the representational dimensions of art and literature.

The idea of worldmaking opens new perspectives in the study of art forms and their genres. It was formulated in philosophical terms by Nelson Goodman in Ways of Worldmaking (1978). His approach encompassed a broad spectrum of worldmaking across all art forms, sciences and cultural discourses and emphasized the idea that we create worlds on the basis of already existing ones. Worlds are built from the world(s) of our experience and cultural models or from already existing imagined worlds through various types of transformations.

Recent studies in cognitive narratology where questions related to how readers build up story worlds have opened a new field of study which can also function as a starting point for broader visions of the cultural imagining of worlds: “mapping words onto worlds” to make sense of textual worlds can be more broadly understood as mapping signs onto worlds. Like texts, art and images do not merely mirror the world but also investigate ways of worldmaking.

Worldmaking also relates to the ideas of the works of art and literature we embrace. Asking the question “When is art?” permits one to see different anachronisms and the messy temporalities of images. How an object or event functions as a work of art can explain how it may contribute to a vision and to the making of a world.

Imagined Worlds explores all of the various dimensions whose interplay accounts for the nature of the worlds rendered through art and literature and their genre-specific and historical manifestations.

We thus propose the following themes:

• Worldmaking and Genres
• Worldmaking and Reception
• Spatial and Temporal Aspects of Imagined Worlds
• Reality-Effects or Fantasy: How Imagined Worlds Negociate their Relationship to the Actual World.

Deadline for abstracts: January 30, 2013.

Go to the Abstract Submission Form.

Please note that the letters of invitation are only available to conference speakers after the conference fee has been received.

No bursaries are available.

Conference Organizers

The Finnish Doctoral Programme in Art History

The Finnish Doctoral Programme for Literary Studies

Websites

http://www.helsinki.fi/taidehistoriantutkijakoulu/index.html

http://www.helsinki.fi/kituko/in_english/index.html

Magnus von Wright: Isolokki ja grönlanninlokki, tutkielma, 1837; 1836, Ateneum, Antellin kokoelmat Kuva: © VTM / KKA / Pirje Mykkänen

Konservaattorin käsissä

Aluksi teos tuodaan konservaattorin käsittelyyn. Konservaattori ottaa esille dokumentit, jotka on tehty, mikäli teosta on jossain vaiheessa konservoitu. Magnus von Wrightin kaksipuolinen maalaus Isolokki ja grönlanninlokki, tutkielma saa toimia esimerkkitapauksena. Maalauksen dokumenteista käy ilmi, että se on kehystetty ja siihen on vaihdettu uudet passepartout’t eli aukkopahvit vuonna 1994 Ateneumin Wrightien linnut -näyttelyä varten. Vuonna 2004 se on puhdistettu ja siitä on paikattu repeämä. Näin ollen kun konservaattori Kaisu Voutilainen otti teoksen esille 2012, sille ei tarvinnut tehdä konservointitoimenpiteitä. Hän ainoastaan totesi kunnon ja laittoi merkinnän ”tyydyttävä” kokoelmatietokanta Muusaan. Se tarkoittaa, että paperin kunto on kohtuullinen, siinä on hieman tahroja, mutta se voidaan asettaa näytteille.

Suurempi osa vesiväri- ja piirustuskokoelman teoksista on sellaisia, joista ei ole tehty konservoinnin dokumentointiraportteja. Näistä teoksista tulostetaan uudet raportit, joihin merkitään kaikki teoksen tiedot: materiaalit, signeeraukset, merkinnät, leimat ja kaikki näkyvät vauriot. Tähän menee suurin osa konservaattorin ajasta. Tämän jälkeen teokselle tehdään tarvittavia toimenpiteitä, esimerkiksi paikataan repeämät tai teoksen pinta puhdistetaan puhdistussienellä. Vanhetessaan paperi kellastuu ja happamoituu. Jos paperi on voimakkaasti kellastunut, piirustus saatetaan pestä vedellä, sillä pesussa keltaisuus vähenee ja paperin säilyvyys paranee. Lisäksi paperin ryppyjä ja taitteita suoristetaan. Kaisu Voutilaisen mielestä työhön tuo mielekkyyttä se, kun teoksen vaurioita pääsee korjaamaan ja teoksesta tulee entistä ehompi.

Taustatiedon etsiminen

Konservaattorin käsittelyn jälkeen teos täytyy luetteloida asianmukaisesti. Kaikki kokoelmaan kuuluvat teokset on inventoitu kokoelmatietokanta Muusaan, mutta niiden tiedoissa saattaa olla puutteita. Tehtävänäni on tarkistaa teoksen merkinnät, kuten taiteilijan signeeraus, mahdolliset päivämäärät ja paikannimet ja tarvittaessa täydentää tai korjata tietoja. Teoksen merkinnöistä selviää usein tarkennuksia teosnimeen tai ajoitukseen. Taustapuolella on usein museon merkintöjä, kuten hankintahintoja tai numeroita, kun useita teoksia on ostettu tai otettu lahjoituksena samalla kertaa. Lisäksi kun teos otetaan osaksi kokoelmaa, sen taustapuolelle merkitään aina teoksen inventaarionumero, joka toimii teoksen tunnisteena.

Isolokki ja grönlanninlokki osoittautui mielenkiintoiseksi teokseksi. Magnus von Wright on maalannut kaksi eri lokkia ja vertaillut näiden ominaisuuksia. Hän on merkinnyt kuvaan mallina käytettyjen lintujen ampumispaikat ja ajat sekä mitat siivistä ja jaloista. Lähdin aluksi selvittämään teoksen taustoja vanhasta inventaariokirjasta, johon on aikanaan merkitty kaikki hankinnat numerojärjestyksessä. Kirjassa luki ruotsinkielellä, että teos inventaarionumerolla A II 1022:9 oli ”Koirasteeri, keskeneräinen akvarelli”. Teos oli siis ostettu kokoelmiin vuonna 1914 koirasteerenä. Teoksen inventaarionumero merkitään aina teoksen kääntöpuolelle, ja se näkyy kuvassa isolokin räpylöiden alla paperin vasemmassa alakulmassa.

Magnus von Wright: Nuori koirasteeri, vaihtopukuinen, 1836, Ateneum, Antellin kokoelmat, Kuva: © VTM / KKA / Tero Suvilammi

Kääntöpuolen koirasteeressä kiinnitin huomiota linnun erikoiseen, värikkääseen höyhenasuun. Epäilin, että kyseessä olisi korpimetso eli metson ja teeren risteymä. Maalauksessa lukee, että mallina ollut teeri on ammuttu 16.9.1836. Etsin Magnus von Wrightin julkaistuista päiväkirjoista lisää tietoa. Sieltä kävi ilmi, että 20.9.1836 hän aloitti maalauksen nuoresta ukkoteerestä, ”joka on suunnilleen yhtä paljon musta kuin ruskeatäpläinen”[1], eli kyseessä oli vaihtopukuinen koiras. Täsmensin teosnimen muotoon Nuori koirasteeri, vaihtopukuinen.

Selvityksen tuloksena tarkensin teosnimeä ja merkitsin teokseen kirjallisuusviitteet. Lisäksi paljastui se, että teos on ostettu kokoelmiin kääntöpuolen koirasteeren takia, mutta jossain vaiheessa on katsottu, että tutkielmat isolokista ja grönlanninlokista ovat mielenkiintoisempi aihe kuin keskeneräinen teeri. Teosten arvostus voi siis muuttua ajan myötä.

Digitaaliseksi kuvaksi

Kun muutokset on tehty kokoelmatietokanta Muusaan, teos on valmis kuvattavaksi. Osa piirustus- ja vesivärikokoelman teoksista on kuvattu aiemmin erilaisissa yhteyksissä, joten aluksi on selvitettävä, onko teoksesta olemassa riittävän hyvä, painokelpoinen kuva. Isolokki ja grönlanninlokki -teoksen pääkuvasta oli jo hyvälaatuinen kuva, joten valokuvaaja Tero Suvilammen piti kuvata ainoastaan kääntöpuolen maalaus Nuori koirasteeri, vaihtopukuinen. Teos oli kiinni paspartout’ssa, jolloin kuvaaminen on hiukan hankalampaa kuin jos se olisi irrallisena. Kuvaajan täytyi asettaa maalaus suoraksi laittamalla kuvan alle pahveja. Päälle hän laittoi heijastamattoman lasin, jotta kuvapinta on mahdollisimman tasainen.

Kuvaaja laittaa teoksen viereen harmaasävykiilan. Sen avulla hän käsittelee raakakuvan sävyt kuvankäsittelyohjelmassa. Sitten hän rajaa teoksen ja säätää värit siten, että kuva vastaa originaaliteosta. Tämän jälkeen kuvaaja lisää kokoelmatietokanta Muusaan teokselle digikuvakortin ja siirtää teoksen perustiedot kuvan metatietoihin, jotta ne kulkevat kuvan mukana. Sitten hän siirtää kuvan kansioon, josta se yön aikana päivittyy Muusaan. Laadukkaan kuvan ottaminen vaatii ammattitaitoa ja hyviä välineitä. Lopulta kuvat päätyvät Valtion taidemuseon ylläpitämään, kaikille avoimeen Taidekokoelmat-verkkopalveluun, jossa teoksia voi selata. Toistaiseksi siellä näkyy teoksesta vain pääkuva, eli vaikka kääntöpuolella olisi teos, se ei näy verkossa.

Tiimityötä

Digitointiprosessin vaiheet edellyttävät, että näyttelymestari Jussi Pakkala huolehtii teosten siirtämisestä varaston, konservointitilan ja kuvaamon välillä. Teoksen saaminen digitaaliseksi kuvaksi vaatiikin monen eri ammattilaisen yhteistyötä.

Koordinaattorina minulla on kaksoisrooli. Varmistan, että prosessi kulkee ja että kaikilla on sopivasti aineistoa käsillä. Sovin museoiden kanssa, mikä aineisto otetaan käsittelyyn, minkä jälkeen tilaan aineiston näyttelymestarilta. Pidän ajan tasalla, mikä aineisto on missäkin ja kirjaan ylös prosessin vaiheet, jotta kaikki voivat seurata, milloin teoksen pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Toisaalta työssäni keskeistä on taidehistoriallisen tiedon tarkistaminen ja muuttaminen, koska niiden avulla teos kertoo taiteilijasta ja syntyhistoriastaan niin tutkijoille kuin suurelle yleisöllekin. Palkitsevaa on se, jos esimerkiksi löydän uuden ajoituksen tai korjaan teosnimen huolellisen käsialatulkinnan tai lähdetutkimuksen avulla. Parhaimmillaan tiedon etsiminen on salapoliisin työtä arkistojen kätköihin.

Siina Hälikkä, FM, Kansallinen digitaalinen kirjasto -hankkeen koordinaattori Valtion taidemuseossa 2012

Museo- ja arkistokentällä ympäri Pohjoismaita on hiljattain 2000-luvulla alettu kiinnittää huomioita kysymyksiin, jotka liittyvät sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin (HLBTI*). Queer-teoriaan nojaten on kyseenalaistettu heteronormatiivista tapaa lähestyä historiaa ja taidetta hetero-olettamuksen ja kaksijakoisen sukupuoliymmärryksen kautta. On keskusteltu kokoelman keruuseen ja luettelointiin liittyvistä ennakkoluuloista ja valta-asetelmista sekä arkistojen hiljennetyistä äänistä. Heteronormatiivisen katseen sijaan on etsitty uusia tapoja esittää, avata sekä järjestää taide- ja kulttuurihistoriallista tietoa, jotta ihmisen moninaisuus sekä sukupuolen rakentumisen historiallisuus, kulttuurisidonnaisuus ja paikallisuus tulisivat paremmin huomioiduksi.

Museomaailmassa tämä uusi käänne on näkynyt monella tavalla, myös Suomessa. Yksi tapa, miten tätä aikaisemmin hiljennettyä ja torjuttua ihmisryhmää on huomioitu, on ollut HLBTI -historiallisten teemanäyttelyiden tai taidenäyttelyiden kautta, joissa queer-aiheita on tehty näkyviksi. Suomessa taidemuseot ovat 1990-luvun loppupuolelta lähtien järjestäneet erilaisten ”homo-ikonien” teemanäyttelyitä, esim. Kalervo Palsan (Kiasma 2002), Pierre & Gillesin (Turun taidemuseo 1999–2000), David Hockneyn (Wäinö Aaltosen Museo 2001) sekä Tom of Finlandin (Helsingin taidemuseo 2006 sekä Turun Logomo 2011). On myös muita tapoja tuoda esiin hiljennettyä historiaa ja vaiennettuja teemoja museoissa – kuten museopedagogiikan tai ns. queer-opastuksien kautta.

Valtion taidemuseo ja sen alaisuudessa toimiva Kulttuuria kaikille -palvelu osallistuivat kesällä 2012 Helsinki Pride -festivaaliin monella eri tavoilla, kuten esim. tarjoamalla queer-opastuksia Ateneumin ja Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmiin. Ateneumin opastuksia veti talon ulkopuolelta palkattu tutkija ja taidekriitikko Juha-Heikki Tihinen, kun taas Sinebrychoffin taidemuseon opastusta veti museon oma opas Ari Kovero. Queer-opastuksia peruskokoelmiin ei juuri aikaisemmin ole järjestetty Suomessa. Valtion taidemuseon esikuva queer-opastuksiin on Ruotsista, jossa on jo vuodesta 2006 järjestetty queer-opastuksia kaupungin suurimpiin museoihin (mm. Nationalmuseum, Armémuseum ja Historiska museet) Tukholman Pride-viikon aikana.

Mikä on queer-opastus?

Sana ”queer” viittaa teoreettiseen suuntaukseen, joka sai alkunsa Yhdysvalloissa 1990 alkupuolella. Queer-teoriassa lähdetään oletuksesta, että sekä sukupuoli että seksuaalisuus ovat kulttuurisesti tuotettuja ja historiallisesti ja paikallisesti muuntuvia identiteettejä ja konstruktioita. Queer-opastuksien kohdalla ”queer” viittaa lähinnä normikriittiseen katselutapaan, jossa lähestytään taidehistoriaa ja yksittäisiä taideteoksia seksuaalisuus- ja sukupuolinormeja kriittisesti tarkastaen. Queer-opastuksissa ei olla lähtökohtaisesti kiinnostuneita esim. taiteilijan seksuaali-identiteetistä tai jostain teosten uudesta ”totuudesta”, vaan kysymyksessä on kriittinen ja kyseenalaistava lähestyminen taiteeseen, missä korostuu niin taidehistorialliset kuin kulttuurihistorialliset näkökulmat.

Queer-opastuksissa voidaan esim. puhua niistä historiallisista ja taiteellista konventioista, jotka ovat määrittäneet miten sukupuolta ja seksuaalisuutta on voitu kuvata eri aikakausina (esim. väritys, symbolit, valaistus tai asetelma) sekä niistä tavoista miten näitä normeja on purettu taiteessa. Opastuksissa voidaan tutkia, miten taiteilijat ovat teoksissaan ylittäneet seksuaalisuus- ja/tai sukupuolirajoja tai kuvanneet ei-normatiivista halua. Usein queer-opastuksissa nostetaan esiin teoksia, jotka käsittelevät tiettyjä taidehistoriassa suosittuja myyttejä, hahmoja ja historiallisia henkilöitä, joilla on ihan oma merkityksensä ja tulkintansa sukupuoli- ja seksuaalisuusvähemmistöjen keskuudessa (esim. Pyhä Sebastian, Jeanne d’Arc, jumalatar Diana tai Kuningatar Kristiina). Queer-opastuksissa ambivalenssin käsite nousee usein tärkeäksi, kuten myös teoksissa kuvatut metamorfoosit, rajojen ylittämiset ja normien rikkomiset.

Siksi queer-opastus

Tavallisesti välttelen opastettuja kierroksia. Mielikuvani niistä on se, etteivät ne olennaisesti lisää museokäyntiini mitään, vaan ainoastaan pakottavat vellomaan väentungoksessa. Nyt, kun tarjolla oli kiinnostava teema, osallistuin mielelläni. Edellisestä vierailustani Sinebrychoffiin ei edes ollut erityisen pitkä aika. (Sinebrychoff -opastukseen osallistuva kävijä)

Viikon aikana saatiin paljon myönteistä palautetta ja järjestäjiä kiitettiin siitä, että Valtion taidemuseo osallistui prideviikon tapahtumiin niin laajasti. Queer-opastukset Valtion taidemuseossa osoittautuivat hyvin onnistuneeksi kokeiluksi. Alun perin oli tarkoitus järjestää vain kaksi opastusta (25 hlö/opastus/museo), mutta ennakkoilmoittautuneita oli niin paljon, että järjestettiin ylimääräinen opastus. Silti kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan.

Prideviikon aikana Kulttuuria kaikille -palvelu suoritti kaksi yleisökyselyä, joista yksi käsitteli queer-opastuksia. Opastuksien yhteydessä kerätty palaute oli pääosin myönteistä, oppaita kehuttiin ja toivottiin lisää vastaavanlaisia opastuksia. Syiksi, miksi queer-opastuksia tarvitaan (taide)museoihin, ilmoitettiin mm., että halutaan ”uusia näkökulmia kulttuurihistoriaan ja tuttuihin teoksiin, lisää tietoa, ajattelemisen ja kuvittelemisen aiheita”, ”taide-esineiden historiasta ei tavallisella homokävijällä [ole] mahdollisuutta löytää itseään kiinnostavaa tietoa” ja että queer-opastus ”[o]soittaa todellisuuden ja taidekentän moniarvoisuutta”. Oman HLBTI-historian näkyminen museossa todettiin tärkeäksi mm. siksi, että ”queer-historia on osa kulttuuria ja historiaa, osa joka ei pääse usein esille” ja ”[j]os queerista ei kerrota, se häivytetään sieltäkin minne se kuuluu”.

Queer-opastuksen kautta vanha, tuttu teos voi saada asiantuntevan oppaan avulla uusia ulottuvuuksia sekä antaa katsojalle uusia samaistumispintoja. Queer-opastus ei vaadi suuria resursseja, sen voi toteuttaa osana perusopastusta ja se tulisi olla suunnattu kaikille. Queer-opastuksen kautta voi myös tavoittaa uusia kävijöitä – esim. Sinebrychoffin taidemuseon opastuksen osallistujista ainakin puolet ilmoittivat olevansa ensimmäistä kertaa Sinebrychoffin taidemuseossa.

Queer-opastuksien palautekyselyssä tuli esiin paljon ehdotuksia siitä, miten taidemuseot voisivat huomioida sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Tärkeintä on huomioida queer-näkökulmia ostaessa taideteoksia, kartutettaessa kokoelmia ja suunniteltaessa näyttelyitä. Queer-teema toivottiin myös luontevaksi osaksi sekä perusnäyttelyitä että suurelle yleisölle suunnatuita näyttelyitä. Keinoiksi ehdotettiin myös paneelikeskustelut ja muita tapahtumia, työpajoja, tietopaketteja, ohjelmia nuorille sekä audio-oppaita. Toivottiin, että queer-näkökulma lisättäisiin kotisivuille, esitteisiin, julkaisuihin, sisältöihin ja kuvituksiin.

Tiedotus sekä näyttelyistä ja kokoelmista kertovat materiaalit ovat opastuksien lisäksi hyviä tapoja aloittaa oman museon kokoelmien moniäänisyyden esittäminen.

Valtion taidemuseo jatkaa kesällä aloitettua projektia lisäämällä Queer-reitin Taidekokoelmat -verkkopalveluun. Queer-reitin on käsikirjoittanut Juha-Heikki Tihinen. Tervetuloa tutustumaan queer-reittiimme vuoden 2013 alussa!

Teksti • Rita Paqvalén, projektipäällikkö, Kulttuuria kaikille -palvelu, Valtion Taidemuseo

* HLBTI = homoseksuaalinen, lesbo, biseksuaalinen, transsukupuolinen ja intersukupuolinen

Lähde

Steorn, Patrik, ”Queer in the museum: Methodological reflections on doing queer in museum collections”, Lambda nordica 3–4/ 2010.

Joka tapauksessa olen intensiivisessä kirjoitusvaiheessa työstämässä väitöskirjani kahta tärkeintä lukua mutta huomaan että haluaisin sulkea ympärilläni pyörivän ja hyörivän (normaalin) elämän hetkeksi pois jotta voisin keskittyä täyspainoisesti kirjoitustyöhön. Tähän asti kotona kirjoittaminen on sujunut hyvin. Siinä on hyvät puolensa mutta aktiivinen kirjoitusaika on yleensä vain noin 5-6 tuntia päivässä eli sen aikaa kun kuopus on koulussa. Sen jälkeen alkavat välipala-harrastuksiin vieminen-koiran ulkoiluttaminen-illallisvalmistelut –’ralli’ jonka lomassa ei välttämättä enää jaksa/pysty miettimään tutkimustekstiä. Voi myöskin käydä niin, että menen ruokakauppaan ja olen niin tutkimukseni pauloissa että kiikutan erehdyksessä ostoskoriin ottamani jauhopussin takaisin maito-osaston hyllylle.

Mikä neuvoksi? Hetki luonnon helmassa auttaisi varmasti ja mieluiten seuraavilla kriteereillä: ilman internet-yhteyttä (tai ei sittenkään sillä saatan tarvita sitä), ilman puhelinta (ei missään nimessä, jos jotakin vaikka sattuisi), ilman perhettä (e-hei, minulle tulisi ikävä viimeistään 2 tunnin kuluttua)…omalla landella (ei, ei se on saaressa ja suljettu jo talvea varten).

Pienen pohdiskelun jälkeen huomaan että minulla on kaksi vaihtoehtoa: 1) joko muuttaa oma vuorokausirytmini niin että kirjoitan yöllä sillä aikaa kun muut nukkuvat ( ja nukun päivällä…) tai 2) pidennän seuraavaa tutkimusmatkaani erääseen Etelä-Suomen rannikkokaupunkiin muutamalla päivällä jotta saan arkistossa käynnin lomassa myös ’laatukirjoitusaikaa’. Oli miten oli ja totta puhuen rauhallinen ja täysin virikkeetön (etteivät ajatukset lähde vaeltelemaan) kirjoituspaikka on tällä hetkellä toivomuslistani kärjessä….ja taisin muuten juuri keksiä oivan kirjoituspaikan, keskellä Helsinkiä! Kerron seuraavassa blogissani saatte kuulla miten kirjoitustyö sujui!

Rauhallista ja rentoa loppuvuotta toivottaen!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Önningeby konstnärskoloni och de mångfacetterade sociala nätverken.

Olin minäkin tietysti iloinen hänen tapaamisestaan, mutta suomalaiskansalliseen karuun tapaan nihkeän hillitysti ja pidättyväisesti – ajatellen että aina nuo emämaalaiset liioittelevat hejjssan–tyyliään.

Ajat ovat muuttuneet ja joudun myöntämään, että itse koin melkein samanlaista äkillistä työniloa ja inspiroitumista, kun olin syksyllä Portossa lyhyessä workshopissa. 15 osanottajan joukossa ( kuudesta eri maasta) ei ollut ketään ennalta tuttua, mutta työn touhussa, todella ’hands on’, innostuksesta posket punottaen, ponnistelimme yhteisen aihepiirin – kuivapuhdistusmenetelmien – parissa.

Konservoinnin materiaalien suhteen ollaan tilanteessa, jossa vain hyvin vähän käytetään materiaaleja, jotka on tehty suunnitellusti konservoinnin käyttöön. Suurin osa käytettävistä materiaaleista poimitaan muilta aloilta: työkalut lääkäreiltä tai puusepänverstaista. Puhdistusaineet, liuottimet ja liimat on tarkoitettu ihan muuhun ja ennen kuin niitä voi käyttää konservointiin, ne täytyy perinpohjaisesti testata. Valmistajilta saa harvoin tietoja tuotteiden tarkoista sisällöistä, liikesalaisuuteen vedoten. Silti monissa tuotteissa on konservoinnin kannalta ’ylimääräisiä’ ja jopa haitallisia aineita. Esimerkiksi pyyhekumeissa pehmenninaineita, jotka jättävät paperiin tahraavia ja tahmaavia jälkiä. Jokapäiväisessä käytössä niistä ei ole haittaa, mutta taideteoksiin käytettyinä mahdollinen ongelma tulee tiedostaa. Kaikki käytännön työn pikku vinkit ja helpotukset eivät koskaan pääse suuriin julkaisuihin. Tässäkin workshopissa päivitettiin uusia tuotteita tietokantaan, joka on tehty jo muutamia vuosia sitten Hollannissa. Sinne on kerätty perusteellinen tutkimus- ja testaustieto kuivapuhdistusaineista.

Aherruksen lomassa keskustelut museoiden ja konservoinnin aihepiireistä ja menetelmistä eri maissa, oli samalla tärkeätä oppia, näkökulmien laajennusta ja suurta huvia. Melkein uskaltaisin sanoa, että se virkisti enemmän kuin loma. Onneksi huonojen lentoyhteyksien takia jäi aikaa tutustua myös Porton museoihin. Serralvesin kotimuseon ja puutarhan yhteydessä olevan nykytaiteen museon on suunnitellut Álvaro Siza. Noin Kiasman kokoinen rakennus sijaitsee puiston laidassa siten, ettei sitä mistään näe kokonaisena. Eihän se sinänsä haittaa, mutta jotenkin minusta on kivempi mennä rakennukseen, josta ulkoapäin saan jonkinlaisen käsityksen. Kiasman alkuaikoina kuulimme usein valitusta siitä, että siellä eksyy. (Minulle täysin käsittämätön kommentti: ihaninta maailmassa on olla niin hyvässä museossa, että sinne eksyy. Pitkään aikaan paras on Pariisissa Jean Nouvelin suunnittelema Musee du Quai Branly.) Kiasmassa sentään ylöslähtevä ramppi imaisee kävijät museoon. Serralvesissa saavuttuasi aulaan, on lipputiski, sen jälkeen ei mitään. Yhden ikkunan takaa näkyy kirjakauppa. Muuten ei mitään. Seinissä on pari aukkoa, joiden takaa paljastuu lisää seiniä ilman mitään viestiä, minnepäin pitäisi suunnistaa. Yritettyäni pariinkin umpikujaan löydän lopulta 5×10 cm kokoiset kirjaimet WC. Näillä oli pärjättävä. Ymmärsin olla iloinen, ettei Álvaro Siza voittanut Kiasman kilpailua.

Toinen arkkitehtuurilipsahdus olkoon Porton uusi musiikkitalo Casa da Música. Taaskaan en voinut olla vertaamatta omaamme, ovathan melkein saman ikäisiä. Talo on todella hieno ulkoapäin: valkoista marmoria ja muistuttaa suurta monikulmaista epäsäännöllistä kidettä. Aulassa jatkuu sama vitivalkoinen äärettömyys ja valtavat valkoiset portaat johdattavat konserttisaleihin. Neuvottiin kääntymään kulman ympäri ja ylös. Pam. Marmori vaihtui aaltopeltiin. Rem Koolhaasin tavaramerkki on ’vaihtuvat materiaali’. Ylös vei kolisevat liukuportaat, vieressä todella aaltopeltiseinä. Ja portaat veivät ylös kapeassa kuilussa. Missään ei näkynyt oikeita portaita. Konsertin lopuksi olivat sentään kääntäneet portaat pyörimään alaspäin. En tiedä mitä olisi tapahtunut hätätilanteessa. Tuskin muistin kuunnella konserttia, kun ihmettelin sisääntuloa. Eikä akustiikkakaan ihan ällikällä lyönyt.

Teksti • Kirsti Harva, johtava konservaattori, Valtion taidemuseo

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Kuva: ©  VTM/KKA/ Jenni Nurminen

Valtion taidemuseossa on maamme laajin julkinen taidekokoelma, joka on korvaamaton osa kansallista kulttuuriperintöämme. Sen historia ulottuu 1800-luvun puolivälille saakka, jolloin vastaperustetun Suomen Taideyhdistyksen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi annettiin kokoelman kartuttaminen.

Kokoelma muodostuu lukuisten tulkintojen, kannanottojen, näkemysten ja mieltymysten kerrostumista, sillä vuosien saatossa kokoelmaa ovat kartuttaneet useat eri toimijat.

Nykyisin kokoelman hallinta-, hoito- ja kartutusvastuu on jaettu Sinebrychoffin taidemuseon, Ateneumin taidemuseon, Nykytaiteen museo Kiasman sekä Kuvataiteen keskusarkiston kesken. Teokset muodostavat kuitenkin Valtion taidemuseon yhteiseksi resurssiksi tarkoitetun kansallisen kokoelman. Kokoelmatoiminnan tavoitteena on mm. kuvataiteen perinnön säilyttäminen, välittäminen ja siirtäminen tuleville sukupolville.

Mutta miten näissä kokoelmatoiminnalle asetetuissa tavoitteissa on onnistuttu? Millaisia merkityksiä kokoelmalla on esimerkiksi museokävijöille, tutkijoille, taiteilijoille tai taidekentälle? Näitä kysymyksiä ei ole juurikaan käsitelty perinteisessä kokoelmatutkimuksessa. Valtion taidemuseon kokoelmatoiminnan vaikuttavuutta tarkastelevassa tutkimustrilogiassa, joka syyskuussa 2012 täydentyi kolmannella osalla, on nostettu esille näitä kriittisiä kysymyksiä.

Arvioinnin taustalla kokoelmatoiminnan kehittäminen

Kehys käynnisti syksyllä 2004 projektin, jonka tarkoituksena oli taidemuseotoiminnan vaikuttavuuden arviointi. Seuraavan vuoden alussa valmistui aihetta käsittelevä esitutkimus. Vuoden 2005 lopussa valmistui Valtion taidemuseon arviointistrategia, jossa kokoelmatoiminta oli yksi painopisteistä. Pian tämän jälkeen päätettiin käynnistää tutkimusprojekti, jossa tarkasteltiin Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmatoimintaa. Suunnitteilla olivat myös Valtion taidemuseon kahden muun museoyksikön – Ateneumin ja Sinebrychoffin taidemuseoiden – kokoelmatoimintaa arvioivat tutkimukset.

Vaikuttavuustutkimusten taustalla on ollut halu kehittää museoiden kokoelmatoimintaa. Ajatuksena on ollut, että kehittymisen kannalta on välttämätöntä, että toimintaa pysähdytään välillä myös arvioimaan. Kaikissa tutkimusprojekteissa on ollut mukana myös museon ulkopuolisia asiantuntijoita, jotka ovat esittäneet omia näkökulmiaan toimintaan.

Kolme erilaista kokoelmaa, kolme erilaista lähestymistapaa

Valtion taidemuseon museoyksiköiden hallinnoimat kokoelman osuudet – kuten myös itse museot – ovat keskenään hyvin erilaisia. Erot näkyvät niin kokoelmien historiassa, koossa kuin sisällöissäkin. Tämän vuoksi museoiden kokoelmatoimintaa ei voida arvioida samoista lähtökohdista, vaan tutkimushankkeissa on lähdetty liikkeelle kunkin museon erityisluonteesta.

Tutkimussarjan ensimmäisessä osassa Mitä meillä oli ennen Kiasmaa? (2008) tarkastellaan Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmatoimintaa kymmenen ensimmäisen toimintavuoden ajalta; tutkimuksessa yhdeksi keskeisimmäksi kysymykseksi nousee museon kokoelmatoiminnan vaikutus taiteilija- ja taidemuseokenttään sekä taidemarkkinoiden kehitykseen. Pari vuotta myöhemmin julkaistiin sarjan toinen tutkimus Kokoelmalla on tekijänsä! (2010), jossa tarkastelun kohteena on Ateneumin taidemuseon kokoelmatoiminta kartuttamisen, tutkimisen, käytön sekä kohtaamisen näkökulmista.

Tutkimustrilogian tuoreimmassa julkaisussa Museon arvoinen kokoelma! (2012) tarkastelun kohteena on vuorostaan Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmatoiminta, mitä lähestytään tutkimuksen, yhteistyön, verkostojen sekä erilaisten yleisöjen näkökulmasta. Tutkimushankkeen näkökulmien valintaan vaikutti vahvasti se, että Sinebrychoffin taidemuseo on Suomen ainoa vanhaan eurooppalaiseen taiteeseen erikoistunut taidemuseo. Samalla se on kotimuseo, joka esittelee taidekeräilijäpariskunnan elämää.

Museoiden väliset erot näkyvät selkeästi myös tarkasteltaessa kokoelman kartuttamiseen liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi nykytaiteen hankkiminen eroaa merkittävästi vanhemman, asemansa jo vakiinnuttaneen taiteen hankkimisesta. Nykytaiteen kokoelmien kartuttajat joutuvat vahvemmin luottamaan omaan näkemykseensä siitä, mitkä taideteokset kestävät aikaa ja mitkä eivät.

Tutkimushankkeissa korostui asiantuntijuuden merkitys – oli sitten kyseessä nykytaidetta tai vanhaa eurooppalaista kuvataidetta edustava kokoelma. Esimerkiksi kyky nähdä yksittäiset objektit osana laajempaa kertomusta on tärkeää kokoelmaa rakennettaessa.

Vaikuttavuuden arvioiminen?

Museoiden vaikuttavuudesta keskustellaan paljon. Sen mittaamiseen ei kuitenkaan ole olemassa sellaista menetelmää, jonka avulla voitaisiin yksiselitteisesti osoittaa, millaisia vaikutuksia museoiden toiminnalla on. Erilaiset määrälliset luvut – kuten esimerkiksi museoiden kävijä- tai taideteoshankintamäärät – on helppo esittää. Vaikka nämä luvut ovat tärkeitä arvioinnin kannalta, eivät ne vielä kerro museoiden merkityksestä. Esimerkiksi sitä, millaisia merkityksiä kokoelmatoiminnalla on erilaisille yleisöille tai yhteisöille, ei voida todentaa yksittäisillä luvuilla.

Valtion taidemuseon vaikuttavuustutkimuksissa on keskitytty tarkastelemaan ennen kaikkea laadullisia tekijöitä. Valmiiden vastausten sijaan julkaisut tuovat esille useita erilaisia näkökulmia ja tulkintoja kokoelmatoiminnan vaikuttavuudesta. Tekstit toimivat tärkeinä keskustelun avauksina pohdittaessa, miten toimintaa voitaisiin tulevaisuudessa kehittää.

Valtion taidemuseon vaikuttavuustutkimukset:

Museon arvoinen kokoelma! Sinebrychoffin kokoelmatoiminnan vaikuttavuus. Museologia 5. Toim. Anu Niemelä ja Teijamari Jyrkkiö. Valtion taidemuseo / Kehys 2012. Ladattavissa verkosta: www.fng.fi/museonarvoinenkokoelma

Kokoelmalla on tekijänsä! Ateneumin kokoelmatoiminnan vaikuttavuus. Museologia 4. Toim. Teijamari Jyrkkiö ja Eija Liukkonen. Valtion taidemuseo / Kehys 2010.

Mitä meillä oli ennen Kiasmaa? Kokoelmatoiminnan vaikuttavuus, Museologia 2. Toim. Päivi Rajakari. Valtion taidemuseo / Kehys 2008.

Taidemuseoiden vaikuttavuus. Esitutkimus taidemuseoalan ja taidemuseotoiminnan välillisen ja välittömän vaikuttavuuden arvioimiseksi. Riitta Korpipää. Valtion taidemuseo / Kehys 2005. Ladattavissa verkosta: http://www.fng.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/vtm/embeds/vtmwwwstructure/15773_esitutkimus.pdf

Teksti • Anu Niemelä, tutkija, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys