maaliskuu 2011

Kuinka tehdä taidehistoriaa?

Anna Lindfors | 1/2011

Esipuheesta ja yhdeksästä artikkelista koostuva Turun yliopiston Taiteiden tutkimuksen julkaisu Kuinka tehdä taidehistoriaa? (2010) esittelee taidehistorian nykytutkimuksen metodeja, näkökulmia ja tutkimuskohteita. Kirjoittajat ovat italialaista Antonella Pernaa lukuun ottamatta suomalaisia. Artikkelien aiheet eivät rajoitu ainoastaan taidehistorian saralle, vaan tutkittavana on laajemmin koko visuaalinen kulttuuri. Mukaan punoutuu myös muita humanistisia tieteenaloja, kuten filosofia, naistutkimus ja kielitiede. Artikkelikokoelmassa aikajana kulkee 1900-luvun alkuvuosikymmenten modernismista nykyaikaan. Kirjan lopussa on hakemisto käytetyistä asiasanoista, joten teos soveltuu myös oppikirjaksi.

+ lue lisää

maaliskuu 2011

Katsotaan peiliin ja ympärille…

Eija Liukkonen | 1/2011

Kulttuurilaitosten kävijämäärät ja -profiilit ovat alkuvuodesta herättäneet julkista  keskustelua. Museoiden päivittäisiä kävijämääriä on suhteutettu aukiolopäiviin ja vuosittaisia toimintamäärärahoihin. Otsikoissa on ollut top 10 listoja, nousussa ja laskussa indeksejä (mielenkiintoista, en muista vastaavaa huomioita). Valtion tukemien kulttuurilaitosten tyypillisiä käyttäjiä on profiloitu.  Määriä voi toki suhteuttaa laatuun, yleisöjen moninaisuuteen ja tarjottujen kulttuuripalvelujen sisältöihin.

Tilastokeskuksen tuore ajankäyttötilasto http://www.tilastokeskus.fi/til/akay/index.html antaa hieman laajemman kuvan näyttelykäynneistä.  Sen mukaan vuonna 2009 taidenäyttelyssä, taidemuseossa tai jossain muussa museossa oli käynyt hieman yli 40 prosenttia 10 vuotta täyttäneestä väestöstä. Erityisesti koululaiset ovat lisänneet taidenäyttelyissä ja museoissa käymistä viimeisen 10 vuoden aikana. Mielenkiinnolla odotamme siis Museoliiton valtakunnallisen kävijätutkimuksen tuloksia.

Kiinnostavia selvityksiä, mietintöjä ja selontekoja jotka liittyvät taidemuseokenttään on julkaistu alkuvuonna useita. Tässä joitakin poimintoja:

Museoliiton tekemän Museobarometrin 2011 http://www.museoliitto.fi/index.php?k=10379 mukaan Museotyön suurimmat haasteet ovat yleisötyön jatkuva kehittäminen, tunnettuus ja kumppanuudet.

Yleisösuhteen kehittäminen vaatii näkökulmaa ja asennetta sen suhteen keitä varten museot ovat olemassa, kenelle näyttelyitä tehdään ja keitä kävijöiksi, asiakkaiksi, kokijoiksi, osallistujiksi tai kumppaneiksi halutaan, saadaan tai tavoitellaan.

Yleisölähtöinen museotyö edellyttää siis yleisöjen ja kohderyhmien tunnistamista ja visiointia mutta samalla yleisöjen kuuntelua ja tutkimista. Parhaimmillaan kyse on vuorovaikutuksesta ja osallistavasta ”käyttäjälähtöisestä” toiminnasta.

Näkyvyyden ja tunnettuuden eteen pitää tehdä määrätietoisesti työtä, se ei kasva itsestään, eivätkä kumppanuudet kehity ilman museon aktiivista roolia yhteisössään ja yhteiskunnassa.

Kulttuurin hyvinvointivaikutukset tapahtuvat oletettavasti jossain lähellä ihmisten arkea ja elämää.

Kansallisen digitaalisen kirjaston avautumista odotellessa on hyvä tutustua Euroopan kulttuuriperinnön digitointia tarkastelleen ”Viisaiden ryhmän” mietintöön The New Renaissance http://ec.europa.eu/information_society/activities/digital_libraries/doc/reflection_group/final-report-cdS3.pdf, jossa korostetaan etuja, joita saataisiin Euroopan kulttuurin ja tietämyksen asettamisesta helpommin saataville tai ihastella suomalaista aineistoa Euroopan komission kulttuuriperintöportaali Europeanassa http://www.europeana.eu. Mukana mm. Valtion taidemuseon kokoelmiin kuuluvien taideteosten tiedot, tunnisteluvat sekä linkki Taidekokoelmat -verkkopalveluun yli 11 000 teoksesta, jotka ovat tekijänoikeuslainsäädännön mukaisen suoja-ajan ulkopuolella.

Kestävän kehityksen ohjelmista voisi poimia 3 vinkkiä parempaan tulevaisuuteen:

  • Tee vähemmän ja parempia näyttelyitä.
  • Panosta kokoelman digitointiin
  • Tee alueellista ja valtakunnallista yhteistyötä.

kehitysjohtajan pestiä määräaikaisena hoitaen

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

maaliskuu 2011

Museoissa tutkitaan?

Hanna-Leena Paloposki | 1/2011

Suomen kielen sanakirjan mukaan tutkimus tarkoittaa järjestelmällistä, erityisesti tieteellistä toimintaa jonkin asian selvittämiseksi. Museot ja tutkimus on yhdistelmä, joka on toisaalta itsestäänselvyys, mutta toisaalta kysymys, joka vaatii jatkuvaa pohdintaa. Museo-lehden numerossa 4/2010 aihetta käsittelevät onnistuneesti museonjohtaja Elina Heikka Valokuvataiteen museosta ja tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta.

Taidemuseoiden ja museoiden kireä taloudellinen tilanne, tuottavuusohjelmat ja näyttelytoiminnan yhä kiihtyneempi tahti nostavat usein esiin ajatuksen siitä, että tutkimukselle ei ole enää sijaa museoissa ja että se on jäänyt yliopistojen yksin- ja etuoikeudeksi. Ja on totta, että kiireisten työpäivien keskellä usein tuntuukin siltä. Niinpä on virkistävää välillä päästä mukaan akateemiseen maailmaan. Sen koin piipahtaessani lokakuussa 2010 ensimmäisillä suomalaisilla historiantutkimuksen päivillä Jyväskylässä: ympärillä kymmeniä ja kymmeniä tutkijoita ja tutkimusteemoja ja tunne, että on itse yksi heistä (vaikkakin kaiketi ainoa taidehistorian väitöskirjan tekijä päivillä).

Tutkimuksen käsite on kuitenkin laaja. Kun Valtion taidemuseossa tehtiin Kehyksen johdolla Ateneumin taidekokoelman vaikuttavuushanketta, tutkimusosio jaettiin kolmeen ryhmään: taideteosten, taiteilijoiden ja ilmiöiden tutkimus. Kokoelmiin liittyvä tutkimus voi olla kaikkea tuota, ja omien kokoelmiemme järjestämisen ja luetteloinnin voi nähdä perustason tutkimuksena. Tutkimus onkin kaiken museotyön lähtökohta, kuten Minna Sarantola-Weiss kirjoittaa. Ilman tutkimusta ei synny näyttelyitäkään. Tärkeää on myös yhteistyö muiden tutkimusta tekevien tahojen kanssa. Siitä löytyy hyviä esimerkkejä Elina Heikan artikkelista.

On tärkeä muistaa, että taidemuseoiden välillinen merkitys tutkimukselle on niiden kokoelmien ansiosta suuri. Kuvataiteen keskusarkistossa koemme tärkeäksi tehtävämme tällä saralla: opiskelijoiden, tutkijoiden ja näyttelyiden tekijöiden mahdollisuus käyttää arkisto- ja kirjastokokoelmiamme vaikuttaa tutkimukseen. Erityisen ratkaiseva on roolimme dokumentointiyössä, sillä se tulee muokkaamaan omalta osaltaan tulevaisuudessa tehtävää tutkimusta. Olemme myös keskusarkiston julkaisusarjassa halunneet tukea uusinta taidehistoriallista tutkimusta julkaisemalla väitöskirjoja.

Vaikka tutkimus on tavallaan museotyön arkipäivää, sen merkitys on tuotava esiin kaikissa käänteissä. Museoille nykyisin asetettavat kävijä- ja näyttelyvaatimukset, määrärahojen kohdistuminen ja pienentyneet mahdollisuudet julkaisutoimintaan voidaan mielestäni oikeutetusti kokea uhkana. Sen vuoksi on etsittävä uusia toimintatapoja, panostettava yhteistyöhön ja muistettava verkon tarjoamat mahdollisuus.

Haluan uskoa, että tutkimus ei ole hylännyt museoita, eivätkä museot tutkimusta.

Teksti • FM Hanna-Leena Paloposki on ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkistossa.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola