Interiööri Suomen Taideyhdistyksen galleriasta Ateneum-rakennuksen 3.kerroksesta. Valokuvaaja Nils Wasastjerna 1893. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Tallella on kolme kuvakokonaisuutta, joista ensimmäisen, vuosilta 1893-1894, taltioi Helsingin muinaismuistolautakunnan palkkaama amatöörivalokuvaaja, arkkitehti Nils Wasastjerna. Kuvat, 7 kpl, ovat lasinegatiiveja. Ne esittävät Ateneumin pääportaikkoa, Suomen Taideyhdistyksen taidekokoelmien esittelysaleja talon 3. kerroksessa sekä tiloissa olevia teoksia. Kuvista saa hyvän käsityksen salien erittäin tiheästä, kehys kehyksessä kiinni ja kaikki seinäpinnat peittävästä, osittain jopa kattolistoituksen päälle ulottuvasta ripustuksesta. Wasastjernan kuvat ovat samalla ainoat tiedossa olevat yhdistyksen peruskokoelmaa 1800-luvulla esittelevät kuvadokumentit.

Suomen Taiteilijain näyttely Ateneum-rakennuksen juhlasalissa 1896. Teokset ryhmitelty symmetrisesti keisarikuvan ympärille. Valokuvaaja Ernst Nordström. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Muut kaksi kuvakokonaisuutta kattavat Ateneumissa järjestetyt Suomen Taideyhdistyksen ja sen rinnakkaisorganisaation Suomen Taiteilijain jokavuotiset teosesittelyt 1896-1898. Niistä on tallella 60 suurikokoista kartonkipohjustettua vedosta. Kuvaajana Taideyhdistyksen osalta oli Helsingissä pitkään itsenäistä taideteosvalokuvausta harjoittanut Daniel Nyblin, joka oli saanut työhön toimeksiannon Suomen Taideyhdistykseltä sen johtokunnan sihteerin, professori Johan Jakob Tikkasen esityksestä.

Teosesittelyä Suomen Taideyhdistyksen 50-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumin juhlasalissa 1896. Valokuvaaja Daniel Nyblin. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Suomen Taiteilijain näyttelyt puolestaan valokuvasi Ateneum-rakennuksen ekonomi, filosofian maisteri ja niin ikään amatöörivalokuvaaja Ernst Nordström, jonka esityksestä kuvat hankittiin taideyhdistyksen kokoelmiin. Nyblinin toimeksiantoon kuului nimenomaan taideteosten ryhmittäinen (gruppvis) valokuvaaminen. Tästä seurasi, että kuviin taltioitui paitsi suuri määrä ripustusinformaatiota, myös uniikkia tietoa Ateneum-rakennuksen interiöörin kadonneista detaljeista. Sama näkyy Nordströmin valokuvista. Suomen Taideyhdistyksen peruskokoelmien esittelytilat Ateneumin ylimmässä kolmannessa kerroksessa käsittivät neljä näyttelysalia. Ne olivat, kuten Nils Wasastjernan kuvat vuosilta 1893-1894 osoittavat, jo viiden vuoden kuluttua Ateneumin tilojen käyttöönoton jälkeen tupaten täynnä teoksia. Kaikki vaihtuvat näyttelyt oli järjestettävä Ateneum-rakennuksen suuressa, alun perin kokous- ja luentokäyttöön tarkoitetussa salissa, jonka seiniä rytmittivät suuret kaari-ikkunat ja niiden väliset voimakkaasti profiloidut seinäpilasterit. Mitään ripustamiseen soveltuvaa seinätilaa ei ollut. Tästä johtui, että kaikissa näyttelyissä saliin oli rakennettava teosripustusta varten erityiset seinäkkeet, jotka päällystettiin paperilla ja viimeisteltiin päälle sijoitetuilla paperista poimutetuilla verhodraperioilla. Teokset, joita näissä näyttelyissä yleensä oli yli 100,  jopa 200, ripustettiin tilan sanelemana samaan tiheään tapaan kuin yhdistyksen peruskokoelmakin. Ripustus, seinäkkeet verhoiluineen ja osia Ateneumin suuren salin alkuperäisinteriööristä näkyvät kaikki säilyneistä valokuvista.

Vertailu peruskokoelmien valokuviin osoittaa kuitenkin, että edelläkuvattu draperiaverhoilu oli vain pääsalin ongelmallisesta näyttelykäytöstä seurannut erikoisuus. Se ei ollut 1800-luvun lopulle tyypillinen ripustuselementti, jollaisena sitä esiteltiin Ateneumin näyttelyssä

Sata vuotta sitten vuonna 1960.

"1800-luvun tapaan" järjestetty näyttelyripustus Ateneumin taidemuseon näyttelyssä Sata vuotta sitten 1960. Valokuvaaja tuntematon. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto

Tiheä ripustus on museomaailmassa vanhaa perua, jonka tositteina ovat mm. 1500- ja 1600-luvulta peräisin olevat taidekokoelmia esittävät maalaukset. Tiheä ripustus oli myös 1800-luvulla yleinen ja hyväksytty esillepanotapa eurooppalaisissa taidemuseoissa.Sillä on yhteyksiä industrialismin ja viktoriaanisen kulttuurin levittämään sisustusmakuun ja esinepaljouden täyttämiin yksityisiin tiloihin.

Julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa samoin hyvin perinteinen symmetriaan ja akselilinjoihin perustuva ripustus takautuu vielä kauemmaksi, klassisen antiikin aikoihin. Roomalaistalojen trompe l´oeil -seinämaalaukset oli tavanmukaisesti sommiteltu näiden periaatteiden mukaisesti.

Casa Livia, tunnetaan myös keisari Tiberiuksen talona, Rooma. Tablinum, seinämaalauksia. Valokuvaaja Anderson, Rooma. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Molemmat ripustustavat ovat näin toimineet traditionaalissa museoinstituutiossa rinnan. Valintaa ohjailivat käytettävissä olevat tilat, kokoelmat ja niiden esittelytavoitteet. On otaksuttavissa, että myös Ateneumissa olisi tilan salliessa käytetty teosripustuksessa tiheän esillepanon sijasta tai ainakin sen ohessa symmetriaan ja akseleihin nojautuvaa ryhmittelyä.

Syksyllä 1914 Ateneumin museotiloissa tehtiin laaja kunnostustyö, suunnittelijana museon uusi intendentti Gustaf Strengell. Tuloksena oli Strengellin estetiikan mukainen, vaaleasävyinen galleria, jossa ripustus oli toteutettu osittain vaakasuuntaisen yksi- ja kaksiriviasettelun, mutta osaksi myös perinteisten symmetristen teosryhmitysten mukaan.

Näkymä Suomen Taideyhdistyksen galleriasta 1915. Yksi-kaksiriviripustusta uusituissa tiloissa. Valokuvaaja Kopieatelier Electron. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto.

Strengellin uudistuksen yleisvaikutelma oli harmoninen ja selkeä, tilojen väritykseen ja dekoraatioon sulautuva interiööriesteettinen kokonaisuus. Seinäpinnoissa oli käytetty vaaleaa läikkäkuvioitua kiiltolasuuriväriä, oviaukoissa panneaukasetteja ja seinien alaosissa korkeita tummaksi maalattuja sokkelilistoituksia. ”Rumentavia” oviaukkoja oli suljettu ja ”häiritsevät” suojakaiteet museosaleista poistettu.

Teosmäärä saleissa väheni huomattavasti. Teosvarastointi vastaavasti lisääntyi, koska Strengell varautui vaihtamaan peruskokoelmien esillepanoa ja lisäksi hankkimaan entistä aktiivimmin näyttelyitä museon ulkopuolelta.

1920-luvulla museossa siirryttiin yhä selvemmin vaakalinjaa korostavaan ripustustyyliin. Samaa tapaa käyttivät Helsingissä myös Stenmanin taidepalatsi ja 1928 avattu Taide-halli. Vaakariviasettelussa museo tavallaan otti askeleen pois museotraditiosta, kohti ajankohtaistaidetta esitteleviä gallerioita.

Yhteenveto

Kuvadokumenttien perusteella Ateneumin alkuvuosien tiheää ripustusta ei siis ole katsottava vain tyylinmukaiseksi valinnaksi, vaan enemmänkin tilanpuutteen sanelemaksi pakkoratkaisuksi. Myöskään käsitys vaihtuvien vuosinäyttelyjen dekoratiivisista paperi- ja kangasdekoraatioista ei saa tukea ajalle tyypillisenä. Tämän osoittavat autenttisten valoku-vadokumenttien vertailu ja Ateneum-rakennuksen alkuperäispiirustukset.Suomen Taideyhdistyksenkin taidekokoelmien esittelyssä olisi tilan salliessa todennäköisesti seurattu perinteistä aksiaalista symmetriaa, mikä tilanpuutteen takia kuitenkin oli mahdotonta.

Esitellyt valokuvat ovat osoittautuneet ripustushistorian ja näyttelyinteriöörien lisäksi laajemminkin merkittäväksi tietovarannoksi myös teosetsinnässä, teosten alkuperäiskehystysten jäljityksessä ja jopa yksittäisten kuntodetaljien selvittämisessä.

Teksti • Veikko Pakkanen, amanuenssi. Kuvataiteen keskusarkisto.

Werner on kirjoittanut perusteellisesti museon kokoelmahistoriasta esillepanojen ja niiden tekijöiden näkökulmasta. Oman osansa tarinassa saa suomalaisen taidemaalari Berndt Lindholmin aikakausi museon taideosaston intendenttinä. Werner huomauttaa, että jos kohta Lindholm taiteilijana putosikin kahden maan taidehistorian väliin, museon kokoelman kartuttajana hän osui usein kultasuoneen ja kiittää Lindholmia hankinnoista, jotka ovat edelleen museon keskeisimpiä. Arvidsson puolestaan käy läpi museon näyttelypolitiikkaa: millaisia näyttelyitä on tehty ja kenelle ja kuinka toiminta on vähitellen ammatillistunut. Molemmat tekstit ovat metodologisesti kiinnostavia esimerkkejä siitä, kuinka tämänkaltaisiin tutkimusaiheisiin voi tarttua.

Kirjassa on antoisa määrä kuvia – kuin muistuttamassa siitä, kuinka tärkeää on dokumentoida kokoelmien ja näyttelyiden esillepanot – mutta myös taiteilijoiden maalauksia ja luonnoksia museon kokoelmista. Tekstit ovat ruotsiksi ja englanniksi.

Kristoffer Arvidsson & Jeff Werner (toim.) 2009, Hängda och utställda – om hängningarnas och utställningarnas historia på Göteborgs konstmuseum. Göteborgs konstmuseums skriftserie Skiascope 1. ISBN 91-87968-64-9.

Teksti • Susanna Pettersson, FT, kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS

Kuva • Hannu Pakarinen, Kuvataiteen keskusarkisto

1. Mitä valaistusmestarin toimenkuvaan kuuluu?

Risto: Lyhyesti sanottuna jokaisen näyttelyn valaistuksen suunnittelu ja toteuttaminen. Tähän kuuluu luonnollisesti myös kalustehuolto ja kaikki lamppuhankinnat kiinteistöhuollon käyttöön. Säästöt energiakulutuksessa ovat tänä päivänä toiminnan keskiössä. Näiden lisäksi valaistusmestari arvioi tarvittavien resurssien määrän näyttelyä kohden sekä ulkopuolisen avun tarpeen. Olen aikaisemmin huolehtinut kaikkien näyttelyiden valaistuksesta mutta viimevuosina olemme käyttäneet myös ulkopuolista apua. Nuorten työntekijöiden käyttäminen apuna on mielestäni erittäin tärkeää ammatin jatkuvuuden kannalta!

2. Miten ja milloin päädyit valaistusmestariksi?

Risto: Olen pitkän linjan kulkija. Aloitin valaistusmestarin urani teatterin puolella, tarkemmin sanottuna Tanssiteatteri Raatikossa vuonna 1980. Viihdyin teatterimaailmassa lähestulkoon 20 vuotta. Suuria vaikuttajia työlleni olivat Ilkka Volanen ja Marjo Kuusela. Tuohon aikaan ei vielä ollut alan ammattikoulutusta, olimme mukana suunnittelemassa tulevaa Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelun koulutusta eli ”Vässiä”.

Valtion taidemuseoon päädyin mutkan kautta puolivahingossa. Toimin 1990-luvulla Vantaan Martinus-salin valaistusmestarina, kun minua pyydettiin auttamaan Myyrmäen Galleria Okrassa joidenkin valo-ongelmien takia. Se oli ensi askel kuvataidevalaisun alalla ja rakkautta ensi silmäyksellä! Muutaman vuoden kuluttua Myyrmäkitalo rakennettiin uusine kuvataidesaleineen ja sen avajaisnäyttely tehtiin yhteistyössä Nykytaiteen museon kanssa, siis jo ennen Kiasman rakentamista. Yhteistyö sujui mainiosti ja kun valaistusmestarin paikka tuli hakuun Kiasman perustamisen yhteydessä, hain paikkaa ja sain sen.

3. Mistä pidät työssäsi eniten?

Risto: Pidän työni vaihtelevuudesta ja monipuolisuudesta. Myös kolmen hyvin erilaisen museon valaistuksesta huolehtiminen on mukavaa. Yhteistyö huippuosaajien – taiteilijoiden, arkkitehtien, kuraattorien ja näyttelymestareiden – kanssa on todellinen etuoikeus ja työn suola!

4. Mikä on työssäsi haastavinta? Kerro esimerkki.

Risto: Resurssikysymys eli tasapainoilu esitettyjen toivomusten/vaatimusten sekä resurssien kanssa on haastavaa. Yritän aina pitää kiinni toivotusta ideasta mahdollisimman pitkään ja löytää resurssit sen toteuttamiseen. Kiperässäkin tilanteessa auttaa hurtti huumori!
Toinen haaste työssäni on teknologian nopea kehittyminen. Elämme murrosvaihetta, jossa uutta lamppuarsenaalia pukkaa markkinoille kaiken aikaa. On pakko löytää aikaa myös teknologian seuraamiseen.

5. Mikä näyttely on ollut merkittävin työllesi?

Risto: Onpa vaikea kysymys. Kaikkiin näyttelyihin panostetaan hyvin paljon ja työn alla oleva näyttely on aina merkittävin. No, ehkä ensimmäinen Valtion taidemuseossa tekemäni valaistus on jäänyt mieleen aivan erityisesti. Kyseessä oli Sinebrychoffin taidemuseon näyttely Pompeijin koruja ja kultaa (siis tämän Vesuviuksen tuhkasta esiin kaivettu aarteisto) keväällä 1998. Muistan kuinka minun piti hankkia kuituvalaistus pieniin vitriineihin, joihin kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokkaat korut aselteltiin. Tehtävä tuntui aluksi haasteelliselta kunnes oivalsin että vitriini on kuin teatterinäyttämö pienoiskoossa. Hyödynsin teatterimaailmasta ammentamaani kokemusta ja kaikki hoitui.Myös Sinebrychoffin taidemuseon interiöörimuseon avaaminen yleisölle 2003 sekä museon Etruskit-näyttely ovat jääneet mieleeni!

Ateneumin taidemuseossa mieleenpainuvin näyttely on saattanut olla Ernst Barlachin puuveistoksia esittelevä näyttely. Museoteknisesti tuli luonnollisesti ottaa huomioon kosteus ja lämpötila mutta myös taiteilijan vaatimus hyvin vähästä valosta – vain yksi pienitehoinen lamppu veistosta kohden! Tunnelma oli mystinen!

Nykytaiteen museo Kiasmassa jännittäviä ovat usein kokeilut uuden teknologian kanssa: robotit ja erilaiset rakenne- ja kuvakokeilut: eräs tällainen oli Outoäly-näyttely keväällä 2000. Loputtomiinhan näitä voisi luetella! Haluan vielä mainita yhden seikan, nimittäin museoiden pedatoiminnan. On ollut suuri ilo seurata sitä arvokasta työtä, jota pedalaiset ovat tehneet näyttelyiden elävöittämiseksi erilaisin draamaopastuksin ja työpajoin! Kehitys on ollut huimaa!

6. Miten rentoudut vapaa-ajallasi?

Risto: Pidän työstäni niin paljon että se seuraa minua myös vapaa-ajalla! Toimin erilaisten bändi- ja konserttikeikkojen valomiehenä. Käyn myös teatterissa ja elokuvissa aikuisen tyttäreni kanssa. Olemme tehneet yhteistyötä erilaisissa projekteissa, joissa tanssinopettaja tyttäreni on tehnyt koreografian ja minä olen huolehtinut valaistuksesta.

Ammennan voimia luonnosta. Nurmijärven Perttulan kylässä, synkän kuusikon laidassa on mökki, jonka pihassa hakkaan halkoja saunan lämmitystä varten! Se vasta on elämää!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, FM, VTM, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo

Kuva • Petri Virtanen, Kuvataiteen keskusarkisto

Taidehistorioitsijat ovat erikoisia ja arvostettavia tiedontuottajia sikäli, että heidän tekstinsä harvoin vanhenevat. Tästä huolimatta Suomessa ei toistaiseksi ole ollut kuvataiteen bibliografiaa, josta näitä kirjoituksia voisi kattavasti ja helposti löytää.

Merkittäviä kuvataiteen lähteitä on jäänyt tietokantojen ulkopuolella, sillä esim. taidenäyttelyjen luetteloille ryhdyttiin antamaan ISBN-tunnuksia vasta 1980-luvulla. Tätä ns. harmaata kuvataiteen tutkimuksen perusaineistoa ei löydy helposti muualta kuin Valtion taidemuseon kirjaston Kirjav@-tietokannasta. Aikakauslehtiartikkeleita ei Suomessa ole juurikaan indeksoitu ennen 1960-lukua. ARTO-tietokannan vanhimmat aineistot ovat vasta 1970-luvun lopulta.

Valtion taidemuseon kirjastossa on ennakoitu, että tulevaisuuden taidehistorioitsijat eivät edeltäjiensä tavoin osaa jäljittää tietokannoista puuttuvia kuvataiteen tietolähteitä pelkän suullisen tiedon avulla. Suomen kuvataiteen bibliografian tallennusalusta suunniteltiin Valtion taidemuseon kirjaston tietokantaperheeseen vuonna 2005, mutta sisältötuotanto käynnistyi vasta syksyllä 2008 opetusministeriön tuella. Kirjastoamanuenssi Mira Rissanen on työskennellyt projektissa puolentoista vuoden ajan.

Bibliografian sisältöalue on ajateltu kuvataiteen osalta laajemmaksi kuin esim. Suomen historiallisen bibliografian. Mukaan tulee myös Suomessa julkaistua ulkomaista taidetta ja ulkomailla julkaistua Suomen taidetta koskevia teoksia. Bibliografiaa tuotetaan sekä Kirjav@-tietokannan ylläpidon että eri lähteistä löytyvien sitä täydentävien aineistojen luetteloinnilla. Kansalliskirjasto on joustavasti antanut erikoiskortistojaan ja pienpainatekokoelmansa aineistoja luetteloitavaksi erikoislukusalissa.

Puuttuvan aineiston viitetietoja täydennetään myös FENNICA- ja ARTO-tietokantojen lisäksi seuraavista lähteistä:

- Suomen historiallinen bibliografia 1544 ?
- Suomen aikakauslehti-indeksi vuoden 1959 jälkeisestä aineistoista sikäli kun se koskee vanhempaa kuvataidetta
- taidehistorioiden lähdeluetteloista (esim.Ars Suomen taide; Pinx.; Suomen taide)
- eräiden väitöskirjojen lähdeluettelot
- Taidehistorian seuran julkaisujen lähteet
- Finsk tidskrift, Valvoja, Valvoja-Aika, Aika, Argus, Nya Argus, Euterpe, ja varsinaiset kuvataiteen alan lehdet
- Suomen paikallishistoriallinen bibliografia mahdollisuuksien mukaan

Tietokanta on julkinen kuten Kirjav@, ja sen sisältöluokkien karttuminen ja muotoutuminen on täysin läpinäkyvää. Alustavien sisältöluokkien otsikoita voi klikata osoitteessa
http://kirjava.fng.fi/bibliografia/bibliografiat.php

Otsikoiden sisällöt ja nimet muuttuvat ja täydentyvät tarpeen mukaan koko ajan. Kaikki Mira Rissasen luetteloimat uudet nimekkeet myös epämääräisten ja tarkistettavien kaatoluokista liitetään Kirjav@sta jo löytyvien rinnalle jonkin otsikon alle. Sama teos voidaan sisällyttää tarvittaessa useampaankin sisältöluokkaan. Taiteilijat-otsikon alle aktivoidut taiteilijan nimet kirjallisuusviitteineen ja näyttelyjulkaisuineen on linkitetty myös Valtion taidemuseon Kokoelmat verkossa -palveluun. Koska Google indeksoi html-muotoista verkkosivustoa, SKB:n sisältöluokan ja bibliografia-sanan oikealla yhdistelmällä löytyy bibliografiaan koottuja kirjallisuusluetteloita jo googlestakin ja toistaiseksi ehkä helpomminkin kuin Valtion taidemuseon verkkosivuilta. Bibliografian täydentyessä sen sisältöalue lähenee suomalaista 1960–70-lukujen taidetta eli aikaa, josta jo vuonna 2001 aloitetun Nykytaiteen virtuaalikirjaston sisältöalue alkaa.

Takautuvan bibliografian kokoamisen arvioitiin kestävän nelisen vuotta. Kun opetusministeriön avustus on päättymässä vuoden 2011 alussa, tavoite ei varmaankaan toteudu. Työtä olisi jatkettava tästä vielä puolitoista vuotta. Toisaalta Suomen kuvataiteen bibliografia ei tietenkään koskaan valmistukaan, sillä teoreettisesti tietokantaan voidaan aina lisätä uusia ja vanhoja suomalaista taidetta koskevia kirjallisuusviitteitä ja verkkolinkkejä. Nykyisessä muodossaankin se palvelee kuvataiteen tiedeyhteisöä ja suurta yleisöä. Kommentit tähän asti tehdystä työstä ovat tervetulleita sähköpostilla VtmKirjasto@fng.fi

Teksti ja kuva • Irmeli Isomäki, vastaava tietoasiantuntija, Kuvataiteen keskusarkisto

Teoksessa esitetään, että museot ovat uuden aikakauden kynnyksellä. Suhde taiteen esittämisen käytäntöihin on muuttunut siinä missä käsitys kävijöistä ja heidän tarpeistaan on jäsentynyt. Temppelit ovat muuttuneet elämyskeskuksiksi, joissa taiteen ympärille on koottu kaikki palvelut ravintoloista myymälöihin. Taiteen kronologinen tai koulukuntamallinen esillepanotapa on saanut rinnalleen postmodernin luennan piiriin kuuluvia vaihtoehtoja. Kulutuskulttuuri ajaa yleisön edellyttämään museoilta uusia ja uusia näyttelyitä tai ”tuotteita”eli syytä lähteä liikkeelle. Tämä puolestaan aiheuttaa museoille lisärakennuspaineita: kokoelmatilojen rinnalle on saatava kunnolliset puitteet vaihtuvien näyttelyiden esittämiselle.

Kirjassa pohditaan myös miksi on tärkeää viedä taidetta keskelle yhteisöjä: joko yksittäisinä teoksina, joista mainittakoon Antony Gormleyn yli 19 metriä korkea veistos Angel of the North (1998) Gatesheadiin johtavan valtatien varrella, tai kokonaisten museofiliaalien voimalla, esimerkkinä Tate-ketju eri kaupungeissa. Vaikka kirja julkaistiin 1999, ovat monet sen huomioista edelleen paikallaan – eivät ehkä uusina oivalluksina tai kentän tuoreena analyysina, mutta ajatusten jäsentäjinä kyllä.

Emma Barker (toim.), Contemporary Cultures of Display. New Haven & London: Yale University Press 1999.

Teksti • Susanna Pettersson, FT, kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS

Kuva • Hannu Pakarinen, Kuvataiteen keskusarkisto

Men ett konstmuseum innebär även ett mångsidigt kunnande och yrkesskicklighet som krävs för varje utställning. Olika val och slutgiltiga beslut fattas av människor med olika titlar och befattningar. Samlingarna utökas inte enbart av institutionens kraft och utställningarna skapas inte automatiskt.

Dokumentationen av museiprofessionens historia till arkiv sker sporadiskt, om ens då. Det vardagliga museiarbetet dokumenteras mera sällan eftersom man traditionellt sätt är mera intresserad av att fånga de viktigaste stunderna samt hedersgäster på bild. Eller nya publikgrupper såsom spädbarn i färgbad. Under den elektroniska informationsförmedlingens och -utbytets tid bör man även fästa uppmärksamhet vid utvidgandet av det traditionella arkivet så att museiarbetet och olika projekt blir dokumenterade. I annat måste de kommande forskargenerationerna mer eller mindre gissa sig fram årsberättelserna.

Det är viktigt att gestalta museiprofessionens historia för branschens självinsikt och det är upp till var och en av oss att fördjupa den. I vidare bemärkelse är det fråga om 1800-talets och ännu äldre museihistoria vars forskning är i tilltagande. Publiceringen av Suomen museohistoria (SKS) är en betydelsefull etapp på denna väg. Statens konstmuseum har haft en central roll i planeringen och förverkligandet av publikationen tillsammans med Finlands museiförbund, Museiverket, Naturhistoriska centralmuseet och läroämnena inom museologi (Åbo, Jyväskylä, Helsingfors).

Samtidigt uppmuntras man till forskningen inom museiämnen. Då vi känner väl den egna historian, förstår vi bättre vår nutid som i sin tur ger mod att göra val som påverkar  framtidens museibesökare.

Susanna Pettersson
Utvecklingsdirektör, Utveckling och samhällsrelationer Kehys

Teksti on pyritty kirjoittamaan selkeästi ja yksiselitteisesti ajatellen sitä moninaista museohenkilökuntaa, joka taideteosluetteloinnin parissa työskentelee. Valtakunnallisen luettelointiohjeen ensimmäinen versio on julkaistu 21.10.2009 pdf-tiedostona Valtion taidemuseon verkkosivuilla.

Taideteosten luettelointiohje ei ole minkään yksittäisen kokoelmanhallinta- tai luettelointijärjestelmän käyttöohje. Niistä vastaavat järjestelmien kehittäjät. Tarkoituksena on ollut koota yhteen ne yksittäiset tiedot ja teokseen liittyvät asiakokonaisuudet, jotka taideteoksesta tulisi hyvän museotavan mukaan luetteloida. Taideteosten luettelointiohjeen tavoitteena on yhtenäistää maamme eri museoissa ja taidekokoelmien luetteloinnissa vallalla olevia käytäntöjä.

Seuraavan puolen vuoden aikana Kehys kerää käyttäjiltä kommentteja ja palautetta ohjeista. Toivomme aktiivista ja keskustelevaa kommentointia sekä hyviä kehittämisehdotuksia, jotta voimme parantaa ja muokata kaikille museoille tärkeää luettelointiohjetta mahdollisimman käyttökelpoiseksi työkaluksi.

Taideteosten luetteloiminen 2009. Toim. Helka Ketonen, Valtion taidemuseo Taidemuseoalan kehittämisyksikkö KEHYS, Museotyöntekijän käsikirjasto 6.
http://www.fng.fi/fng/rootnew/fi/kehys/pdf/taideteosten_luettelointiohje.pdf

Palautetta voi lähettää osoitteella helka.ketonen(at)fng.fi

Teksti • Helka Ketonen, erikoisasiantuntija, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Taidemuseoalan Teemapäivät ovat vakiinnuttaneet asemansa taidemuseoalan vuotuisena keskustelufoorumina. Tänä vuonna osallistujia oli kaikkiaan 167 henkilöä, joukossa mukana 36 taidemuseota, 59 ammattinimikettä edustamassa yhteensä 58 erilaista museo- ja taidealan organisaatioita. Teemapäivillä kuultiin luentoja ja lyhyempiä puheenvuoroja sekä työskenneltiin pienryhmissä. Yhteensä 18 pyydetyn esiintyjän viitoittamana paneuduttiin valtakunnallisen kokoelmapolitiikan käytännön haasteisiin ja teoreettisiin kulmakiviin.

Tavoitteena valtakunnallinen kokoelmapolitiikka

Kokoelmapolitiikka-teemaa lähestyttiin kolmesta eri näkökulmasta: 1) Visuaalinen kulttuuri tänään – mitä se on ja miten sitä tallennetaan, 2) Kokoelmapoliittinen keskustelu – tallennusvastuut ja työnjako, 3) Kulttuuripoliittinen keskustelu – ketkä kantavat vastuuta / keiden tulisi kantaa vastuuta visuaalisen kulttuuriperinnön tallentamisesta, entä rahoituksesta.

Teemapäivien ohjelma aloitettiin paneutumalla valtakunnalliseen kokoelmapolitiikkaan sekä tallennusvastuun jakamiseen tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weissin johdatuksella. Hän esitteli kulttuurihistoriallisten museoiden parissa aloittelemaa TAKO-yhteistyötä, jossa ryhdytään museoiden yhteisvoimin sekä dokumentoimaan että tallentamaan valtakunnallista Suomi-kokoelmaa. Verkostopohjainen työskentely ja nykydokumentointi luovat yhteisen pohjan seitsemälle pooli-ryhmälle, joiden joukosta löytyy kiinnostavia yhteistyömahdollisuuksia myös taidemuseoille. Erityisesti poolit 6. Koulutus, taide, korkeakulttuuri ja hyvinvointi sekä 7. Trendit, vaikuttajat ja käännekohdat kaipaavat taidemuseoiden panostusta. Suomi-kokoelman kehittymistä voi seurata Museoviraston sivuilla osoitteessa http://www.nba.fi/fi/museoiden_suomi_kokoelma

Kuulimme myös lyhyemmät puheenvuorot koskien pitkäaikaisia kokoelmalainoja
kehitysjohtaja Susanna Petterssonin alustamana, dokumenttiaineiston merkityksestä paikallisella tasolla Raumalla amanuenssi Henna Paunun kertomana, sekä lainsäädännön tuomista haasteista lakimies Tuula Hämäläisen johdattelemana.

Museokokoelma tukemaan identiteettien rakentamista

Museum and Heritage Studies -osastolla työskentelevä tohtori Anna Catalani Salfordin yliopistosta jatkoi luennossaan kokoelmapoliittista pohdintaa tarkastelemalla museokokoelmien käyttöä identiteettien rakentajana: The role of museums in the construction of identities, public history and community involvement. Catalani esitteli siirtomaavallan aikana kerättyjen afrikkalaisten Yoruba-kansoille kuuluneiden esineiden tutkimus- ja esittämistapoja brittiläisissä museoissa. Vaikka brittiläiset museot pyrkivät yhteistyöhön lähdeyhteisöjen ja diasporassa asuvien afrikkalaisryhmien kanssa, on yhteisymmärryksen vahvistamisessa edelleen paljon tehtävää. Catalani korosti, että museoiden tulisi kiinnittää erityistä huomiota perustutkimuksesta alkaen siihen millaisin termein kokoelmateoksia kuvaillaan, luokitellaan sekä mitä ja kenen tarinoita teoksiin liitetään.

Visuaalisen kulttuuriperinnön taltiointivastuun jakaminen

Kulttuuripoliittisen paneelikeskustelun puheenjohtajana toimi tutkimusprofessori Antti Hautamäki Jyväskylän yliopistosta ja panelisteina yliasiamies Antti Arjava Suomen kulttuurirahastosta, kulttuuriasiainneuvos Liisa-Maria Hakala-Zilliacus opetusministeriöstä, ylijohtaja Juhani Kostet Museovirastosta, johtaja Arja Rantanen Vaasan Maakunta-arkistosta sekä ylijohtaja Risto Ruohonen Valtion taidemuseosta. Paneelissa etsittiin vastausta siihen ketkä kantavat vastuuta visuaalisen kulttuuriperinnön tallentamisesta ja miten tämä vastuu tulisi jakaa museoiden kesken. Entä tarvitaanko vastuunkantajia lisää ja kuinka yhteistyötä ”ulkomaailman kanssa” tulisi edistää.

Visuaalisen kulttuurin määrittely nousi yhdeksi keskeiseksi aiheeksi: kenellä on valta ja oikeutus määritellä se visuaalinen taide, joka museolain ja -asetuksen mukaisesti kuuluu taidemuseoiden mandaatille? Entä mitä tapahtuu museoiden ulkopuolella olevalle visuaaliselle kulttuurille – mihin sitä tallennetaan, vai tallennetaanko ollenkaan? Keskustelussa kävi selväksi se, että visuaalinen kulttuuri on alati muuttuva käsite, jota tulee tarkastella ilman liian täsmällisiä rajoja. Määrittelyn tulee tapahtua kulttuurikentällä, josta se nostetaan dialogin avulla hallitustasolle. Tästä esimerkkinä mainittiin Kulttuuri – tulevaisuuden voima, selonteko kulttuurin tulevaisuudesta jossa tarkastelu ulottuu aina vuoteen 2035 saakka (OPM 2010:10)

Liisa-Maria Hakala-Zilliacus kertoi opetusministeriön asettaman työryhmän laatimasta visuaalisten alojen taidepoliittisesta ohjelmasta (OPM 2009:53), jonka puheenjohtajana toimi museonjohtaja Markku Valkonen EMMAsta. Ensimmäistä kertaa opetusministeriön toimeksiannosta on valmisteltu taidepoliittinen ohjelma, jossa visuaalisten taiteiden aluetta katsotaan yhtenä kokonaisuutena. Tekstissä otetaan kantaa myös taidemuseoiden vastuualueisiin sekä dokumentointi- ja kokoelmakäytöntöihin. Hakala-Zilliacus toivoikin kevään aikana kannanottoja taidemuseokentältä liittyen visuaalisten alojen taidepoliittiseen ohjelmaan.

Entä mitkä ovat julkisen ja yksityisen taltioinnin vastuualueet? Keskustelun myötä todettiin, että vastuullista työnjakoa tulisi kehittää ja koko museokentän yhteistyötä ja dialogia lisätä. Tähän saattaisi tarjota mahdollisuuden myös kehitteillä oleva Suomi-kokoelma (TAKO), johon jo aamupäivän aikana tutustuttiin. Tulevaisuudessa kokoelma-aineiston saatavuus ja sen monipuoliset käyttömahdollisuudet tulevat korostumaan entisestään.

Kerätäänkö museon kokoelmiin edustava kokoelma vai kattava kokoelma, säilytetäänkö vain parhaita teoksia, onko digitaalinen säilytysmuoto paras ratkaisu vai tarvitaanko kokonaan uusia keinoja dokumenttien säilyttämiseksi jälkipolville – mm. näiden kysymysten pohdintaa tulee jatkaa ja kehitystä seurata.

Visuaalinen kulttuuri ja sen tallentaminen tänään

Amanuenssi Leevi Haapala luennoi kuvataiteen uusista virtauksista ja taidemuodoista, joita on kerätty Kiasman kokoelmiin viime vuosina, sekä Valtion taidemuseon kokoelmapoliittisesta ohjelmasta, jota parhaillaan uudistetaan. Hän myös loi katsauksen visuaalisen tutkimuksen tieteenalaan Suomessa. Monikulttuurisuusasiantuntija Umayya Abu-Hanna tarjosi mielikuvia siitä miten yhteiskunnassamme monikulttuuristen muutosten tulisi näkyä entistä enemmän myös museokokoelmissa ja tutkimussisällöissä. Johtava konservaattori Kirsti Harva ja erikoissuunnittelija Perttu Rastas nostivat esille nykytaiteen säilyvyyteen liittyviä ajankohtaisia haasteita ja erityisesti digitaaliseen aineistoon liittyviä kysymyksiä.

Dokumentoinnin hyviä käytäntöjä ja yhteistyöhankkeita taiteilijoiden kanssa esittelivät tutkija Helena Erkkilä sekä läänintaiteilija Leena Kela. Erkkilä kertoi omasta kokemuksestaan tutkijana ja kuinka katoavan taiteen dokumentointi ja monimediaisen materiaalin asianmukainen säilyttäminen tekevät tutkimuksen mahdolliseksi. Valinnat siitä mihin museoiden tallennuskapasiteettia käytetään ohjaavat tutkimusta sekä näiden taideilmiöiden ja tuotantojen esille nostamista näyttelyiden ja julkaisujen avulla. Kela tarjosi esimerkkejä siitä miten taiteilijat dokumentoivat nykyisin omia teoksiaan ja julkaisevat aineistoa erityisesti kotisivujensa välityksellä. Pitkäaikaissäilytyksen ongelma nousi kuitenkin esille sekä tarve systemaattisempaan tallennusfrekvenssiin ja käytäntöihin.

Kulttuuritoimittaja Tina Cavén kertoi Yleisradion ohjelmatuotannon aikana kertyvästä videomateriaalista ja Ylen nykyisistä tallennuskäytännöistä. Taiteilijahaastatteluja ja muuta kiinnostavaa materiaalia kertyy runsaasti tuotannon eri vaiheissa, josta suurta osaa ei koskaan julkaista, eikä myöskään arkistoida. Nauhat päätyvät toimittajien kirjahyllyihin, vaikka niissä olisi paljon kiinnostavaa ja ainutkertaista materiaalia tarjolla myös museoille ja tutkijoille. Keskustelussa todettiin, että mediayhtiöiden ja taidemuseoiden tulisi tehdä enemmän yhteistyötä, jotta tärkeät dokumentit saadaan säilytettyä ja tämä ainutlaatuinen visuaalinen kulttuuriperintö siirrettyä myös jälkipolville.

Kohti innovatiivista kokoelmatyöskentelyä

Ryhmätyöskentelyn avulla tehtiin kolmessa ryhmässä aikamatkat tulevaisuuteen, vuoteen 2020 tarkoituksena löytää uusia ja innovatiivisia toimintatapoja kokoelmatoiminnalle. Ryhmä 1 sai tehtäväkseen pohtia kokoelmaosaamisen kehittämistä: kokoelmatutkimus, koulutus, verkostot ja rahoitus. Ryhmä 2 keskittyi kokoelmien esittämiseen, jakamiseen ja välittämiseen. Ryhmä 3 visio sitä millaista työnjakoa ja yhteistyötä tullaan maassamme harjoittamaan kansainvälisellä, valtakunnallisella ja paikallisella tasolla.

Tulevaisuustyöpajojen keskusteluiden yhteiset havainnot voidaan kiteyttää viiteen kohtaan: 1) jakaminen on tärkeämpää kuin jemmaaminen (koskee sekä osaamista, ideointia että kokoelmia), 2) sosiaalisten taitojen ja kielitaidon merkitys tulee kasvamaan, 3) osaamista tulee päivittää jatkuvasti ja hyviä käytännöistä tulee oppia entistä rohkeammin (benchmarking), 4) kolmannen sektorin merkitys museotyössä tulee lisääntymään, sekä 5) museot tulevat ostamaan ammattitaitoa ja erikoisaamista talon ulkopuolelta huomattavasti enemmän.

Ryhmä 1 kiteytti keskustelunsa neljän pääteeman ympärille: museoammattilaisten työnkierto toimivaksi, hiljaisen tiedon siirtämiseen kehitettävä työkalut, uudenlaisten kommunikaatioratkaisujen löytäminen on välttämätöntä kokoelmapuolelle sekä museoalan koulutus- ja kehittämispalveluita on kehitettävä vastaamaan museoiden laajenevaa toimintakenttää.

Ryhmä 2 kehitteli virtuaalimuseomallia, jossa tekemisen prosessit avataan ja yleisö toimii aktiivisesti ”virtuaaliarkkitehtuurissa, on demand”. Erilaiset interventiot ja uudet rinnastavat dialogit syntyvät yleisöyhteistyössä, jossa saavutettavuus ja esteettömyys toteutuu maailmanlaajuisesti. Virtuaalimuseo avaa mahdollisuuksia uudenlaiseen yhteistyöhön museoiden ja muiden toimijoiden kesken ja sen puitteissa yleisöille tarjotaan muuntautumiskykyisiä ja interaktiivisia palveluita ja toimintoja. Jotta tähän voidaan päästä, tarvitsevat museot mm. yhtenäisiä tietojärjestelmiä, media-ja tietotekniikkaosaamista, aktiivista kentän seuraamista, ulkopuolisia palveluntuottajia sekä runsaasti rohkeutta tehdä asiat toisin.

Ryhmä 3 peräänkuulutti selkeämpää työnjakoa valtakunnallisesti. Tämä mahdollistaisi keskittymisen erityisiin osaamisalueisiin mutta vaatisi laajamittaista yhteistyötä, omistajuudesta luopumista ja avoimuutta museoiden kesken. Työvälineiksi ideoitiin mm. alueellista muistiportaalia, joka kokoaisi yhteen alueen asiantuntijatiedon.

Ajatuksia ja toiveita Teemapäivien kehittämiseksi

Palautekysely (27 vastaajaa) osoitti, että kaikkein tyytyväisimpiä vastaajat olivat ilmapiiriin 93 %, kokonaisvaikutelmaan 75 % ja illanviettoon 74 %. Vähiten tyytyväisiä oltiin perjantain ohjelman sisältöön 50 %, torstain ohjelman sisältöön 51 % ja järjestelyihin 61 %. Tuleville vuosille ehdotettiin mm. Open Space –menetelmää, jossa aihepiirit tulisivat osallistujilta itseltään, paneutumista taidemuseoiden arkityöhön kaivattiin lisää, museoalan akuutteja haasteita toivottiin agendalle, puheenvuoroilta toivottiin syvempiä luotauksia ”less is more”, työpajatoiminta oli muutamien mielestä tarpeetonta, keskustelua ja epävirallisen kanssakäymisen mahdollisuuksia kaivattiin enemmän – ja karkkien sijaan toivottiin hedelmiä tarjoilupöydille.

Kehys kiittää kaikkia vuoden 2010 Teemapäiville osallistuneita sekä Webropol-palautteen antajia ja ryhtyy valmistelemaan ohjelmaa tulevalle vuodelle 2011. Otamme edelleenkin vastaan hyviä ideoita sekä toiveita puhujakandidaateiksi, osoitteessa helka.ketonen(at)fng.fi.

Teksti • Helka Ketonen, erikoisasiantuntija, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Kuvat • Kirsi Halkola, Kuvataiteen keskusarkisto

Museot ja niiden näyttelyt välittävät tietoa ja vahvistavat ymmärrystämme eurooppalaisesta kulttuurista. Kulttuuriperinnön jakaminen edistää puolestaan käsitystä yhteisestä eurooppalaisesta identiteetistä ja luo edellytyksiä kulttuurien väliselle vuoropuhelulle. Tästä syystä meidän tulisi luoda entistä paremmat edellytykset kulttuuriperinnön so. kokoelmien liikkumiselle jäsenvaltioiden välillä.

Kokoelmien liikkuvuus nostettiin ensimmäisen kerran yhteiseurooppalaiseksi keskustelunaiheeksi Kreikassa ja Italiassa järjestetyissä seminaareissa vuonna 2003. Taustalla oli yhteisesti tiedostettu tilanne: suurin osa olemassa olevasta kokoelmavarannosta on varastoituna, niiden käyttöaste on alhainen ja näin ne ovat myös enimmäkseen yleisöjen ulottumattomissa.

Kokoelmien liikkuvuutta koskevat ajatukset saivat nopeasti taakseen laajan kannatuksen. Kreikan ja Italian keskustelunavauksien jälkeen EU:n puheenjohtajuusmaina toimineet Hollanti, Iso-Britannia, Suomi ja Saksa järjestivät kukin vuorollaan aihetta käsittelevän konferenssin. Vuonna 2005 julkaistu Lending to Europe –raportti nosti esiin kokoelmien liikkuvuuden ja lainaamisen kipupisteet. Tämä raportti sekä konferenssisarjan keskustelut muokkasivat maaperää yhteiselle toimintaohjelmalle The Action Plan for the EU Promotion of Museum Collections’ Mobility and Loan Standard, joka julkaistiin Suomen puheenjohtajuuskauden aikana 2006. Toimintaohjelman pohjalta asetettiin kuusi työryhmää, joiden tehtävänä oli tuottaa ohjeita, suosituksia ja dokumentteja kokoelmien liikkuvuuden helpottamiseksi – ja yhteisen kielen löytymiseksi.

Kaksivuotinen hanke käynnissä

Ryhmästä valikoitui museoammattilaisten ja kulttuuripolitiikan ammattilaisten ydinjoukko, joka alkoi edistää kokoelmien liikkuvuuden hankkeistamista seuraavalle tasolle. Kokoelmien liikkuvuus 2.0 –hankkeen (CM 2.0) tavoitteeksi kirjattiin tähän mennessä kehitettyjen työkalujen jalkauttaminen osaksi jokapäiväistä museotyötä.

Hankkeen keskeisin osuus rakentuu innovatiivisesta koulutusohjelmasta, joka kattaa lainan antamiseen ja lainan vastaanottamiseen liittyvän prosessin: ohjeistukset, mallinnokset ja hyvät käytännöt. Koulutuskokonaisuus on tehty kaikkien jäsenvaltioiden saavutettavaksi ”kouluttamalla kouluttajia”.

CM 2.0 –koulutusjaksossa paneudutaan mm. vakuutuksiin, lainsäädäntöön, takavarikkosuojaan, pitkäaikaisiin kokoelmalainoihin, standardeihin, turvallisuuteen ja olosuhdemääräyksiin – aiheisiin, jotka ovat päivittäisen työn kannalta aivan keskeisiä. Koulutusjaksot suunnataan jäsenvaltioiden edustajille, jotka puolestaan jatkokouluttavat oman maansa ammattilaiset hyödyntäen CM 2.0 -koulutusohjelman materiaaleja. Ohjelma käynnistyy loppuvuodesta 2010. Ja odotukset ovat korkealla.
-Työskentelyyn valittu menetelmä on toisentyyppinen kuin perinteisessä konferenssissa, lupaa hankekokonaisuudesta vastaava Leticia de Frutos Sastre Espanjan kulttuuriministeriöstä.

Kokoelmien liikkuvuutta käsittelevä tietopankki, koulutusmateriaalit yms. kootaan yhteiselle verkkosivustolle, joka avataan alkuvuodesta 2010. Verkkosivusto suunnitellaan NEMOn (Network of European Museum Associations) sisarsivustoksi, joten sen elinkaari on turvattu myös hankkeen päättymisen jälkeen.

Fokus tiedon jakamisessa

Hankkeen puitteissa julkaistaan niin ikään kokoelmien liikkuvuus –aiheinen käsikirja, joka muodostaa teoreettisen lukemiston kokoelmien liikkuvuus –ajattelulle. Käsikirjan toimittaminen ja tuottaminen ovat Valtion taidemuseon vastuulla. Käsikirjan sisällön suunnittelusta vastaa toimittajatiimi, johon kuuluvat kehitysjohtaja Susanna Pettersson ja erikoissuunnittelija Teijamari Jyrkkiö Valtion taidemuseosta, Astrid Weij Erfgoed Nederlandista, professori Monika Hagedorn-Saupe Berliinin valtiollisten museoiden museotutkimuksen instituutista sekä heidän tukenaan työskentelevä toimituskunta.

Toimituskunnan jäsenet edustavat museoalaa ja vankkaa museologista osaamista. Jäseniin kuuluvat mm. professori Susan M. Pearce Leicesterin yliopistosta (UK) ja Leontine Meijer van Mensch Reinwardt Academysta (Hollanti). He uskovat, että kirjalla tulee olemaan tärkeä merkitys tulevien museosukupolvien kouluttamisessa.

Koulutusohjelma, verkkosivusto ja käsikirja muodostavat kokonaisuuden, joka mahdollistaa kokoelmien liikkuvuutta koskevan tiedon mahdollisimman monikanavaisen jakamisen ja tarjoaa välineet jokaiselle museoammattilaiselle. Hankkeen kokonaistavoitteena on kannustaa eurooppalaista museokenttää muutokseen, jonka tuloksena on kokoelmavarannon yhteinen käyttö: teosten ja yleisön kohtauttaminen sekä kokoelmia koskevan tiedon ja tuntemuksen syventäminen.

Hankkeen järjestäjät ovat
Netherlands Institute for Cultural Heritage
Erfgoed Nederland (The Netherlands Institute for Heritage)
General Directorate of Fine Arts and Cultural Goods of Spanish Ministry of Culture
Hellenic Ministry of Culture – Directorate of Museums, Exhibitions & Educational Programmes – Department of Exhibitions and Museum Research
Finnish National Gallery
The Romanian Ministry of Culture and Religious Affairs
Agency for the Arts and Heritage of the Flemish Community
Department of Culture, Media and Sports of the UK
State Museums Berlin, Institute for Museum Research
Museum of Fine Arts, Budapest

Lisäksi hankkeessa on verkostokumppaneita yhdestätoista EU:n jäsenvaltiosta.

Teksti • Susanna Pettersson, FT, kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS

Jos Daniel Nyblin eläisi näinä aikoina, hän olisi varmaan stara. Eleet ovat nykypäivän näkökulmasta tuttuja ja näkyviä. Taiteilijanimi Daniel Nyblin on iskevämpi kuin oikea Carl Petter Dyrendahl (1856 -1923). Alun perin norjalaissyntyinen Nyblin hankki koulutuksensa kansainvälisillä areenoilla Oslossa ja Yhdysvalloissa ja vieraili tutustumismatkoilla Berliinissä ja Wienissä.

Siirryttyään valokuvaajaharjoittelijaksi Helsinkiin nuorena 20-vuotisena miehenalkuna Charles Riisin studioon, hänen uransa lähti nopeasti nousuun. Nyblin omaksui nopeasti uusia valokuvan tuotantotekniikoita kuten esimerkiksi silmänräpäystekniikan jolla tarkoitetaan hitaiden märkälasinegatiivilevyjen ohessa käyttöönotettuja nopeampia kuivalevyjä. Hän kuvasi laajasti henkilökuvien lisäksi myös maisemia ja taideteoksia. Finsk Konst – Suomen taide kokonaisuutta aloitettiin kuvata jo vuonna 1883 jolloin kopioita kaupattiin ns. suurelle yleisöllekin. Näiden kuvien merkitys on huomattava koska niissä on kuvattu teoksia, jotka ovat kultakauden merkkitaiteilijoiden harvinaisia tai jo täysin kadonneita teoksia. Taidehistoriallisesti mielenkiintoisia ovat teokset, joita on kuvauksen jälkeen muutettu. Kuvataiteen keskusarkiston valokuva-arkiston amanuenssi Veikko Pakkanen kertoo että Finsk Konst – Suomen taide –kokonaisuuteen kuului yli 500 teosta lähes 70 taiteilijalta.

Nyblin työskenteli modernilla tavalla aikansa taiteilijoiden kanssa. Esimerkiksi Albert Edelfeltin maalatessa Helsingin Yliopiston juhlasalia, Nyblin projisoi valokuvattuja kohteita kankaalle lopulliseen kokoon suurennettuna, tekniikka joka oli taidemaailmassa tuttu mutta ei vielä jokapäiväisessä käytössä. Hän oli myös ensimmäisiä joka otti uuden keinovalon käyttöön ateljeessaan jo 1900-luvun taitteessa. Näin luonnonvalon vaihtelut saatiin kuriin.

Nyblin organisoi ja agitoi valokuvauksen puolesta. Hän hankki jo varhain ateljeehensa puhelimen ja rakensi aikavarausjärjestelmän piipahtamisen rinnalle. Nyblinin studiossa pimiö annettiin asiakkaiden käyttöön. Hän toimi myös valokuvatarvikkeiden ja kameroiden myyjänä. Hän organisoi valokuvaukseen liittyvää yhdistystoimintaa, järjesti kursseja ja perusti ensimmäiset valokuvalehdet – aktiviteettien luettelo on pitkä ja vaikuttava.

Daniel Nyblinin merkitys suomalaisen valokuvauksen synnyssä on ollut keskeinen, siksi hänelle tituleerattu titteli “suomalaisen valokuvauksen isä” ei kalpene.

Ateneumin taidemuseo sai vuonna 1983 WSOY:ltä lahoituksena lähes 1000 kpl Nyblinin ottamaa taideteosjäljennöstä. Kokoelma on nyt siirtynyt Kuvataiteen keskusarkiston vastuulle. Tämän kokoelman merkitys on Nyblinin elämänhistoriaan ja aikakauteen sijoitettuna ainutlaatuinen ja tärkeä, eikä lasinegatiivien asemaa suomalaisen taide- ja museovalokuvauksen historiassa ei voi vähätellä.

Koska lasinegatiivikuvat ovat erittäin arkoja ja helposti särkyviä, on niitä käsitelty huolella ja säilytetty asianmukaisella tavalla. Nyt ne digitoidaan samalla yhtä huolellisesti.

Kun lasinegatiivi digitoidaan joko skannaamalla tai kuvaamalla se alta valotetun lasilevyn päältä, tuloksena on digitaalinen kuva jossa näkyy lasinegatiivi sellaisenaan eli negatiivisena. Kuva voidaan muuttaa positiiviseksi kuvankäsittelyssä “kehittämällä” se digitaalisesti kuvapositiiviksi. Tämä työprosessi on kuvattu yksityiskohtaisesti seuraavassa linkissä:

http://www.digiwiki.fi/fi/index.php?title=Lasinegatiivin_valokuvaus_KKA:ssa

Kun tämä valokuvahistoriallinen arvoaineisto on digitoitu, voidaan pohtia mitä aineistolle tehdään. Itse originaalit, herkät lasilevyt säilytetään asianmukaisesti kylmävarastossa, jossa ne toivottavasti säilyvät mahdollisimman pitkään. Mutta itse digitaalisille kopioille voidaan keksiä monia uusiokäyttötarkoituksia. Ne voidaan tuoda taide- että valokuvahistoriallisen tutkimuksen käsille helposti, alkuperäisen aineiston vaarantumatta. Niistä voidaan ottaa normaalin digikuvan malliin erilaisia, eri tarkoituksiin taipuvia kopioita. Niistä voidaan tehdä isoja näyttelykopioita, elektronisia valokuvakirjoja, oikeita valokuvakirjoja ja tuoda uusimpien mediavälineiden loputtomaan uusiokäyttöön.

Teksti • Perttu Rastas, erikoissuunnittelija, Kuvataiteen keskusarkisto

Kuva • Hannu Aaltonen, Kuvataiteen keskusarkisto