Kokoelmien kartuttaminen ja hallinta ovat museoiden perustehtäviä. Viime vuosina kokoelma-asiat ovat olleet esillä monissa eri muodoissa: museokenttä on aktivoitunut laajaan kokoelmapoliittiseen yhteistyöhön TAKO-hankkeessa ja eri puolille Suomea on noussut tai nousemassa yhteisvoimin toteutettuja kokoelmakeskuksia. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut kokoelmien digitointia erityisesti Kansallinen digitaalinen kirjasto -hankkeen edistämiseksi ja hanke on edennyt asiakasliittymän pilotointivaiheeseen. Edellä mainitut toimenpiteet ovat tuoneet esiin digitaalisen kokoelmahallinnan ja sen kehittämisen merkityksen sekä vahvistaneet museokentän yhteistyötä kokoelmien säilyttämiseen, liikkumiseen, tuntemiseen, tutkimiseen, kartuttamiseen ja saatavuuteen liittyvissä kysymyksissä. Kansallinen digitaalinen kirjasto on myös osoittanut, että museoiden nykyinen digitaalisen kokoelmahallinnan arkkitehtuuri ja infrastruktuuri eivät ole riittävän kehittyneitä vastaamaan nykyisiin ja tulevaisuuden tarpeisiin.

Museo 2015 -hanke ja hankkeen tavoitteet

Museo 2015 -hanke perustettiin museoiden kokoelmahallinnan kehittämiseksi. Museo 2015 on Museoviraston yhteistyössä Valtion taidemuseon ja Suomen museoliiton kanssa johtama museoiden yhteishanke, jolla on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitus. Hankkeen keskeinen tehtävä on yhtenäistää museoiden kokoelmahallinnan ydinprosesseja ja työtapoja. Tavoitetta tukevat hankkeessa toteutettavat kokoelmahallinnan kokonaisarkkitehtuuri, yhteiset luettelointiohjeet koko museosektorille ja kokoelmatyön prosessikuvaukset. Hankkeessa luodaan myös edellytyksiä siirtymiselle uuteen, yhteiseen kokoelmahallinta-järjestelmään.

Museo 2015 -hanke tuottaa keskitetyn kokoelmahallinta-järjestelmän vaatimusmäärittelyn vuoden 2012 aikana yhteistyössä museoiden kanssa. Vaatimusmäärittelyistä voidaan edetä hankintaan vuonna 2013. Uuden järjestelmän pilotointi on tarkoitus aloittaa vuoden 2014 aikana. Mikäli koko sektorin vaatimukset täyttävä järjestelmä löytyy ja se todetaan pilotoinnin kautta käyttökelpoiseksi, järjestelmällä on tarkoitus siirtyä tuotantoon vuonna 2015.

Kokoelmahallinnan kokonaisarkkitehtuuri on kuvaus museoiden kokoelmiin liittyvään tietoon linkittyvistä toiminnoista ja toimijoista, tietovirroista, erilaisista kokoelmatyöhön liittyvistä prosesseista ja esimerkiksi tietojärjestelmistä. Kokoelmahallinnan kokonaisarkkitehtuurin tavoitteena on parantaa tietojen ja järjestelmien yhteen toimivuutta sekä hyödyntää informaatioteknologiaa entistä monipuolisemmin kokoelmahallintatyössä. Kokonaisarkkitehtuuri perustuu museoiden kokoelmahallinnan nykytilan kuvaukselle ja tulee sisältämään myös näkemyksen tavoitetilasta, kehittämispolusta ja tulevaisuuden toimintaympäristöstä.

Hankkeessa tehtävän luettelointityön tavoitteena on yhdenmukaistaa ja rikastaa luettelointia ja luettelointikäytäntöjä. Nykyiset luettelointikäytännöt tuottavat kokoelmista hyvin erimuotoista ja -laatuista luettelointitietoa, jonka siirtäminen yhdenmukaisena esimerkiksi Kansalliseen digitaaliseen kirjastoon on erittäin haasteellista. Yhteisiä luettelointikäytäntöjä ja -ohjeita on kaivattu jo pitkään. Hankkeessa tuotetaan museoille ohjelmistoista riippumattomat, standardeja noudattavat luettelointiohjeet. Luettelointityön selventämiseksi laaditaan myös luetteloinnin prosessikuvaukset.

Yhteistyöstä voimaa

Hanketta ei voida jalkauttaa kattavasti ilman laajaa yhteistyötä museoiden kanssa, koska kokoelmahallinnan uudistukset tulevat koskettamaan koko museosektoria. Tämä edellyttää, että museoiden näkemykset otetaan huomioon ja museoille tarjotaan myös konkreettisia mahdollisuuksia osallistua hankkeen työskentelyyn ja tulosten kommentointiin. Museo 2015 -hankkeen toimintaedellytykset ja asiantuntemus nousevat työryhmistä, jotka koostuvat museoalan ammattilaisista. Hankkeella on johtoryhmä, jonka jäsenet edustavat Museovirastoa, Valtion taidemuseota ja Suomen museoliittoa. Hankkeen alkuvaiheessa perustetaan luettelointi- ja kokonaisarkkitehtuurityöryhmät. Kiinnostus hanketta kohtaan on ollut laajaa, koska sen on koettu vastaavan museokentän tarpeeseen edetä kokoelmahallinnan joskus kovin yksinäisestä puurtamisesta laajaan yhteishankkeeseen, jossa melko nopealla aikataululla pyritään luomaan konkreettiset edellytykset museoiden kokoelmayhteistyölle, sekä helpottamaan tavoitteita Suomalaisen kulttuuriperinnön tietovarantojen yhteiskäyttöisyydelle.

Työryhmien lisäksi museoammattilaiset voivat osallistua kommenttiryhmiin ja antaa asiantuntemuksensa kommentoinnin ja keskustelun kautta työryhmien käyttöön. Hankkeen aikana järjestetään seminaareja ja esittelytilaisuuksia eri puolilla Suomea ja hankkeen vaiheista tiedotetaan mm. sähköpostilistoilla, verkkosivuilla ja hankkeen yhteisellä verkkotyöskentelyalustalla. Museoiden henkilökunnalle tarjotaan mahdollisuus osallistua uuden järjestelmän vaatimusmäärittelyyn ja järjestelmä-toimittajille on tarkoitus järjestää ohjelmistojen esittelytilaisuuksia vuoden 2012 aikana. Museo 2015 -hankkeen tavoitteena on tuottaa yhdessä ja yhteistyössä arvokasta ja käyttökelpoista osaamista koko sektorin käyttöön. Verkostoitumalla ja yhdessä toimien on mahdollista saada parempia tuloksia koko museosektorin, kokoelmahallinnan ja kulttuuriperintömme hyväksi.

Teksti • Katri Vuola, projektisuunnittelija, luettelointikoordinaattori Leena Furu ja projektipäällikkö Mikael Vakkari, Museo 2015 -hanke.

El Anatsui: Waste Pipes II (2011) Säilykemaitotölkin kansia, kuparilanka Milk tin lids, copper wire installaatio. Kuvassa taiteilija työskentelee. Rakentaminen. Ripustus. Pystytys. Kiasma, ARS 11. Kuva: VTM/KKA/Petri Virtanen

Idea tarkastella tilaa itsenäisenä osana näyttelykokonaisuutta syntyi keväällä 2008, jolloin sain korkeakouluharjoittelun yhteydessä tilaisuuden tunnelmoida päivittäin Ateneumin rakennuksessa. Kaulassa roikkunut henkilökortti mahdollisti uusia reittejä näyttelyvieraana tutuksi tulleisiin saleihin, joihin avautui nyt uudella tavalla kiinnostusta herättäviä näkymiä. Mitä, jos antaisinkin näyttelyn arkkitehtoniselle hahmolle pääroolin tilasuunnittelua käsittelevässä lopputyötutkielmassani? Alkukartoitus osoitti, että pelkästään näyttelyn tilaa ja visuaalista ilmettä koskevia tutkimuksia ei löytynyt, mikä johti minun ilokseni antoisaan yhteistyöhön Kehyksen kanssa.

Ryhdyin keräämään suurella mielenkiinnolla aineistoa opinnäytetyötäni varten perehtyen taidemuseon koko näyttelysuunnitteluprosessiin, jonka yhtenä osa-alueena on näyttelyarkkitehtuuri. Valtion taidemuseossa tehdyt kävijätutkimukset sekä tuore museovieraan prosessikuvaus yhdessä muun taidemuseoalan laajan kirjallisen tuotannon kanssa muodostavat teoreettisen pohjan näyttelyn tilaa ja visuaalista ilmettä tarkastelevalle tutkielmalleni.

Pragmaattiseen ajatteluun tottuneena suunnittelijana pureudun näyttelyn tilasuunnitteluun hyvin käyttäjälähtöisesti, jaottelen suunnitteluvaiheet erillisiksi osa-alueiksi ja analysoin jokaista suunnitteluvaihetta erikseen.

Luovassa työssä usein vaikeinta on luopua joistain itselle tärkeiksi tulleista ideoista ja löytää tekemiselle fokus. Tilan rooli taidenäyttelyssä keskittyy näyttelysuunnitteluun taidemuseon kontekstissa ja pääasiassa kansallisella tasolla.

Sana ja muoto

Näyttelysuunnittelu on kokonaisvaltainen prosessi, josta on loppukädessä mahdotonta erottaa sanaa ja muotoa toisistaan. Otin tutkielmani alkumetreillä rohkean askeleen ja purin näyttelysuunnitteluprosessin neljään osaan lähinnä siksi, että pystyisin määrittelemään mihin oma asiantuntemukseni ulottuu ja mikä erottaa tämän tutkielman muista näyttelysuunnittelua koskevista tutkimuksista. Asetin tutkielmani keskiöön tilan, jonne teoskokoelma asetetaan esille. Irrotin hetkeksi sisältösuunnittelun ja tilasuunnittelun toisistaan tasavertaisille positioille näyttelytilaan nähden.

Molemmissa suunnitteluprosessin vaiheissa määritellään intentio, jokin pyrkimys, jonka avulla näyttelykävijälle tuotetaan mahdollisimman kokonaisvaltainen ja onnistunut kävijäkokemus. Sisältösuunnittelu päättää näyttelyn teosvalinnoista ja määrittelee näyttelyn pääviestin. Näyttelyarkkitehtuurilla pyritään vahvistamaan tätä viestiä ja kuljettamaan näyttelyn sanomaa tilassa.

Keskityn tässä tutkielmassani tarkastelemaan erityisesti ihmisen ja tilan välistä vuorovaikutusta. Otin tavoitteekseni selvittää kuinka paljon taidenäyttelyn tilajärjestelyt, näyttelyarkkitehtuuri ja visuaalinen ilme vaikuttavat kävijäkokemukseen ja millaisin keinoin näyttelyn sisältö toteutuu optimaalisesti sille suunnatussa tilassa. Lopputuloksen tulisi olla harmoninen, selkeästi hahmotettavissa oleva kokonaisuus, jossa näyttelyn arkkitehtoninen hahmo on sopusoinnussa näyttelyn sisällön kanssa. Hyvin toteutetussa näyttelyssä on mahdotonta irrottaa sisältöä ja muotoa toisistaan.

Huippua

Olen jakanut tutkielmani Tilan rooli taidenäyttelyssä kolmeen osaan, joissa tarkastelen sisältösuunnittelua, tilasuunnittelua ja lopuksi vertaan näyttelysuunnittelun intentiota toteutuneeseen kävijäkokemukseen. Osaltaan tähän jakoon vaikuttaa se, että näyttelyn dramaturgia on yksi tutkielmani keskeisimmistä aiheista, joten perinteinen Aristoteleen Runousopin mukainen alku, keskikohta ja loppu -rakenne näkyy myös tämän lopputuotteen formaatissa.

Ei ole sattumaa, että tilasuunnittelu on asemoitunut tekstiaineiston keskimmäiseen osaan, jonne sijoittuu henkilökohtainen huippu-kohtani näyttelysuunnittelussa. Pyrin tässä tutkielmani keskimmäisessä osuudessa ottamaan huomioon kaikki tilasuunnittelun vaiheet ja ne osa-alueet, jotka näyttelyarkkitehtuuria suunniteltaessa tulisi tietää ja tuntea. Polun tamppaaminen on ollut haastava, mutta mieleinen tehtävä.

On ollut ihan huippua, että sain opinnäytetyön muodossa mahdollisuuden kerätä arvokasta tietoa näyttelysuunnittelun vaiheista ja koota tilasuunnittelun osa-alueet keskitetysti yksien kansien väliin.

Kokeneiden näyttelyarkkitehtien haastattelut avaavat kiinnostavan perspektiivin erilaisiin tapoihin tarkastella näyttelykokonaisuutta vaihtuvista lähtökohdista. Näyttelykävijöiden haastattelut puolestaan edustavat loppukäyttäjän näkökulmaa kokonaisvaltaisessa suunnitteluprosessissa.

En osannut etukäteen arvata miten otollisen ympäristön taidemuseo voisi tarjota mielenkiintoisille keskusteluille ennalta täysin vieraiden ja sattumavaraisesti yleisön joukosta poimittujen ihmisten kanssa. Uskoisin juuri kävijähaastatteluiden olleen minulle henkilökohtaisesti suurin uusi kokemus tämän opinnäytetyöni osalta.

Yhteenvedoksi

Tilan rooli taidenäyttelyssä on eräänlainen perusteos näyttelyn tilan ja visuaalisen ilmeen suunnittelusta ja vastaanottamisesta. Voidaksemme luoda jotain uutta ja innovatiivista, tulisi ensin tietää tarkoin miten tähän hetkeen on tultu ja missä nyt juuri olemme.

On ilahduttavaa, miten paljon keskustelua opinnäytetyöni aihe on herättänyt ja kuinka tarpeelliseksi tilan vuorovaikutus osana kokonaisvaltaista näyttelykokemusta nähdään. Toivon todella, että Tilan rooli taidenäyttelyssä antaa sysäyksen eteenpäin kohti uudenlaisen, pelottoman ja edistyksellisten näyttelyarkkitehtuurin suunnittelua.

Nyt, kun tilasuunnitteluprosessi on pohjustettu perusasioilla, voisi miettiä seuraavaksi miten esimerkiksi vastaamme näyttelyissä lisääntyvän interaktiivisuuden tarpeisiin ja minkä muotoisia näyttelytilat voisivat olla arkkitehtoniselta hahmoltaan tulevaisuudessa.

Toivotan kaikille Lasuurin lukijoille Luovaa Vuotta 2012 designpääkaupunkivuoden hengessä!

Lue Tanja Karpaston tutkielma Tilan rooli taidenäyttelyssä.

Teksti • Tanja Karpasto

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto

Valtion taidemuseon Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys -yksikössä toteutetaan säännöllisesti syventäviä kävijätutkimuksia. Kehyksen syventävien tutkimusten sarja on jälleen täydentynyt; tällä kertaa tutkimuksen kohteena olivat Kiasman satunnaisten kävijöiden kertomukset käyntikokemuksistaan ARS 11 -näyttelyssä. Tutkimuksessa pyrittiin löytämään vastauksia siihen, miksi tutkimukseen osallistuneet museokävijät tulivat Kiasmaan, mitä he odottivat käynniltään ja millä tavalla kävijöiden henkilökohtainen tausta ja museokäynnin sosiaalinen sekä fyysinen ympäristö muokkasivat käyntikokemusta. Tutkimuksen taustateoriana toimi amerikkalaisen museotutkija John H. Falkin teoria identiteetin merkityksestä käyntikokemukseen (Falk, John H. 2009. Identity and the Museum Visitor Experience. California: Left Coast Press).

Tutkimuskohteena satunnaiset kävijät

Syventävät kävijätutkimukset toteutetaan erilaisilla laadullisilla tutkimusmenetelmillä. ARS 11 -näyttelyssä toteutetussa tutkimuksessa tärkeimpänä aineistonkeruumenetelmänä toimivat kävijöiden haastattelut, jotka toteutettiin heti näyttelykäynnin päätteeksi. Kaikkiaan haastateltiin kahtakymmentä erilaista kävijää. Tutkimukseen osallistuneita kävijöitä yhdisti se, että he eivät olleet Kiasman vakituista yleisöä; tutkimuksessa haluttiin tavoittaa Kiasman satunnaiset kävijät.

Satunnaiset kävijät eivät kuitenkaan ole yksi yhtenäinen ryhmä; tutkimuksen 20 kävijää olivat demografisilta tekijöiltään, mielipiteiltään, kokemuksiltaan sekä tarpeiltaan hyvin erilaisia. Tutkimusta voitaisiinkin tarkastella kahtenakymmenenä erillisenä tarinana siitä, millä tavoin käynti ARS 11 -näyttelyssä on mahdollista kokea. Tutkimuksessa ei myöskään haluttu etukäteen tarkasti määrittää sitä, mitä satunnaisilla kävijöillä tarkoitetaan. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista kävijöistä oli Kiasmassa ensimmäisiä kertoja, mutta mukana oli myös muutama aktiivisempi kävijä.

Käynnin monet motiivit

John H. Falkin mukaan kävijät tulevat museoon tyydyttämään jotain sen hetkistä identiteettiin liittyvää tarvettaan (Falk 2009). Myös tutkimukseen osallistuneet museokävijät tulivat Kiasmaan monin eri tarkoituksin; he saattoivat tulla museoon tarjotakseen oppimiskokemuksia läheisilleen tai viettääkseen aikaa ystävän kanssa. Yhtälailla museoon saatettiin tulla, koska kävijä halusi kertoa tuttavilleen käyneensä Kiasmassa tai nähneensä esillä olevan suurnäyttelyn.

”Minä halusin nähdä tän rakennuksenkin, koska minä en oo käyny tässä sisällä. Mie tiesin, että täällä ei suoraa seinää oo. Niin se oli semmonen yks pointti tälle jutulle, että lähenpä käymään nykytaiteen näyttelyssä.” (Nainen, 51-vuotias, ensimmäinen kerta Kiasmassa)

Suurin osa tutkimuksen kävijöistä tuli ennen kaikkea katsomaan Nykytaiteen museo Kiasmaa; heille näyttelyiden sisällöillä ei ollut suurta merkitystä päätöstä tehtäessä, vaan tärkeämpänä motiivina saattoi esimerkiksi olla halu nähdä, miltä Kiasman tilat näyttävät sisältäpäin. Tosin tutkittavien joukosta löytyi myös niitä, jotka tulivat erityisesti katsomaan ARS-näyttelyä tai näyttelyn teemaa, Afrikkaa. Vaikka käyntiä oli mahdollisesti harkittu jo pidempään, lopulliset päätökset tehtiin hyvinkin nopeasti; konkreettiseen käyntiin johtaneina syinä saattoi olla esimerkiksi halu saada helpotusta helteeseen tai lomapäivään sopinut hetki.

Museokäynti – kolmen kontekstin kokonaisuus

”Ensin mulla oli vähän sillain, että ”no joo”. Mennään nyt sitten, ku on näin kuuma. Mennään vähän vilvottelemaan. Mulla oli semmonen mielikuva, että täällä on jotain ihan semmosia ihme vänkyröitä ja känkyröitä ja muuta. Se muuttu kyllä se mielikuva nytten. (Nainen, 62-vuotias, ensimmäinen kerta Kiasmassa)

Varsinainen museokäynti koostuu kolmesta eri ulottuvuudesta: henkilökohtaisesta, sosiaalisesta sekä fyysisestä kontekstista (Falk, John H. & Dierking, Lynn D. 1998. The Museum Experience. Washinton DC: Whalesback Books). Ensinnäkin kävijät tarkastelevat käynnin aikana kohdattua omasta henkilökohtaisesta näkökulmastaan. Esimerkiksi ARS-näyttelyihin, Kiasmaan ja nykytaiteeseen liittyvät mielikuvat vaikuttivat osaltaan siihen, miten käynti kokonaisuudessaan koettiin. Muutama tutkimuksen kävijöistä odotti ARS-näyttelyiden esittelevän ajankohtaista, uudenlaista ja jopa taiteen määritelmää horjuttavaa taidetta. Suurimmalla osalla ei kuitenkaan ollut tarkkaa mielikuvaa siitä, mitä ARS-näyttelyt ovat, vaan mielikuvat liittyivät ennemminkin Kiasmaan ja ylipäänsä nykytaiteeseen. Osalla heistä oli myös ennakkoluuloja nykytaidetta kohtaan. Joidenkin kohdalla ennakko-odotukset saattoivat muuttua käynnin aikana; esimerkiksi yksi nykytaiteeseen skeptisesti suhtautunut kävijä kohtasi näyttelyssä yllätyksekseen ymmärrettävää nykytaidetta.

Kävijöiden henkilökohtainen konteksti vaikutti myös esimerkiksi kävijöiden taustan, kiinnostuksen kohteiden ja muistojen kautta. Yhtymäkohdat omaan elämään saattoivat liittyä pieniin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi taideteoksessa käytettyyn materiaaliin tai lapsuuden muistoja mieleen palauttaviin aiheisiin.

ARS 11 -näyttelyn taideteokset ovat osa museon fyysistä kontekstia. Teokset herättivät kävijöissä paljon keskustelua; mieleen jäivät erityisesti teosten käsittelemät ajankohtaiset ja osin rankatkin aiheet. Myös teosten näyttävyyteen ja käytettyihin materiaaleihin kiinnitettiin huomiota, erityisesti jos ne poikkesivat jollain tavoin näyttelyn muista teoksista. Mieleen jääneet teokset koskettivat kävijöitä hyvin henkilökohtaisella tasolla, eivätkä kävijät aina osanneet pukea sanoiksi sitä, mikä teoksissa teki vaikutuksen. Kävijät tulkitsivat teoksia omasta kokemusmaailmastaan käsin, vaikka monelle nykytaideteokset näyttäytyvätkin eräänlaisina kuva-arvoituksina.

”Mä oon pitänyt Kiasmasta alusta asti. Musta tää on kertakaikkisen mahtava paikka. – – Valot, ja sitten se kaarten ja valon ikään kuin se dynamiikka mikä siitä tulee. Se on aika hieno. Täähän toimis ihan tyhjänä täysin ilman minkäänlaista taidetta.” (Nainen, 49-vuotias, käynyt aikaisemmin Kiasmassa muutamia kertoja)

Taideteosten lisäksi museon fyysinen ympäristö rakentuu esimerkiksi rakennuksesta ja sen tiloista erilaisine reittimahdollisuuksineen; osalle tutkimuksen kävijöistä Kiasman tilojen aistiminen ja kokeminen oli yhtä merkityksellistä kuin näyttelyssä esillä olevat taideteoksetkin. Rakennuksena Kiasma ei jättänyt ketään kylmäksi; mielipiteet rakennuksesta jakautuivat ihailusta pettymykseksi.

Museoihin liitetään usein erilaisia kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä, mikä vaikuttaa esimerkiksi siihen, millä tavoin siellä seurustellaan. Myös suurin osa tutkimuksen kävijöistä vältteli keskustelua näyttelytiloissa; monelle onkin tärkeää, että näyttely on mahdollista kokea ensiksi omassa rauhassaan, oman pään sisällä. Tästä huolimatta läheisen läsnäolo saattoi olla tärkeää.

Merkityksellinen vierailu

Se, mitä kävijät tulevat museosta hakemaan ja miten tämä tarve tulee tyydytetyksi, vaikuttaa koko käyntikokemukseen ja myös siihen, millaisia merkityksiä käynnille annetaan (Falk 2009). Koska kävijöiden tarpeet ovat hyvinkin erilaisia, myös käynniltä saadut merkitykset vaihtelevat kävijästä toiseen; merkityksellistä saattaa olla esimerkiksi läheisen ihmisen kanssa vietetty aika, rentoutuminen taiteen parissa, uuden kokemuksen saaminen tai oppiminen.

Tutkimusta tehdessä vahvistui ajatus siitä, ettei kävijöitä voida ajatella pelkästään jonkin tietyn ryhmän edustajina. Esimerkiksi tutkimuksen kohteena olleita satunnaisia kävijöitä ei voida tarkastella yhtenä ryhmänä. Ei voida olettaa, että satunnaiset kävijät kokisivat käyntinsä jollain tietyllä tavalla, sillä tällaista yhtenäistä ryhmää ei ole olemassakaan. Jokainen kävijä on yksilöllinen, ja erilaisiin demografisiin tekijöihin tai käyntikertojen tiheyteen perustuvat ryhmittelyt saattavat jopa kadottaa kosketuksen museokävijöihin.

Museoon tullessaan kävijöillä on monenlaisia erilaisia motiiveja ja intressejä; kävijöille tulisikin antaa mahdollisuus omanlaisensa kokemuksen rakentamiseen. Olisi tärkeää muistaa, että kävijät tulevat museoon itsensä eivätkä museon vuoksi!

Lue Anu Niemelän ARS 11 -näyttelyssä toteutettu syventävä kävijätutkimus Peltipurkkilonkeroita ja lehmänhäntäjuttuja.

Teksti • Anu Niemelä, FM, tutkija, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Vammaisten ihmisten kokemusten kautta avautuu näkökulmia koko yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Kuva tanssiteoksesta Olotila (2000). Kuva: Sakari Viika

Ihan epäNormaalia — Vammaisuuden historia Suomessa

Työväenmuseo Werstas 16.9. 2011 – 31.5.2012

Näyttely vammaisuuden historiasta Suomessa oli Sari Salovaaran mielessä pitkään elänyt suunnitelma. Luoda sosiaalihistoriallinen katsaus, joka valottaisi kaikkea sitä, mitä vammaiset ihmiset ovat tässä maassa kokeneet vuosisatojen kuluessa ja yhä edelleen kokevat.

Kuka tekee ja missä?

Kunnianhimoisen näyttelykokonaisuuden aikaansaaminen osoittautui varsin moniulotteiseksi jutuksi, asiantuntijoita ja asianosaisia kertyi aika joukko. Suunnittelun perustana oli luonnollisesti se, että vammaisjärjestöt olisivat avainasemassa ja vammaiset toimijat keskeisiä tekijöitä.

Työväenmuseo Werstas valikoitui suunnitellun kiertonäyttelyn aloituspaikaksi, ajankohdaksi syksy 2011. Liikkeelle lähdettäessä elettiin vuotta 2009, joten aikaa toteuttamiseen oli parisen vuotta. Näyttelyn tuottajaksi museo valitsi näyttelypäällikkö Ulla Jaskarin ja muiksi werstaslaisiksi museolehtori Hanna Yli-Hinkkalan, visuaalinen suunnittelija Kati Lehtisen ja tutkija Marita Viinamäen.

Vammaistoimijoiden listasta muodostui luonnollisesti pitkä. Ryhmään liittyivät Kynnys ry:n ja Suomen Eucrea ry:n edustajina Kalle Könkkölä, Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen, Ismo Helén ja Sanni Purhonen. Kulttuuria kaikille –palvelusta mukaan tulivat Sari Salovaara ja Aura Linnapuomi, Kuurojen museosta Tiina Naukkarinen ja Susanna Eskola sekä Näkövammaismuseosta Kari Huuskonen. Itse liityin joukkoon Sari Salovaaran pyynnöstä museopedagogian asiantuntijana ja moneen vammaiskulttuurin hankkeeseen osallistujana.

Projektin rakenne ja talous?

Liikkeelle lähdettiin varsin hierarkkisella ja perinteisellä rakenteella: oli ohjausryhmä ja oli näyttelytoimikunta. Varsin pian roolit kuitenkin sekoittuivat, ja ilman mitään erityistä virallista päätöstä ryhmät sulautuivat sopuisasti yhteen, jäseniä kertyi 14 henkeä. Tästäkin ryhmä tulisi heti kasvamaan. Oleellinen tehtävä liikkeelle lähtiessä oli nimittäin näyttelyn käsikirjoittajan valitseminen. Sellainen toivottiin löytyvän vammaisliikkeen piiristä, mutta heitä ei lopulta hakijoiden joukosta löytynyt. Valinta päätyi Tuula Vuolle-Selkiin, jolla oli valttinaan väitöskirjan mukanaan tuoma vankka vammaishistorian tutkimuksellinen pätevyys.

Selvää oli, että näyttely voitaisiin toteuttaa vain avustusten turvin. Niiden hakemisen ottivat vastuulleen Näkövammaismuseo ja Kuurojen museo. Vihreää valoa tuli sekä Museovirastosta että opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Werstas sitoutui huolehtimaan näyttelyn rakentamiseen ja esittelyyn liittyvistä kustannuksista.

Mitä ja kenelle?

Vammaisuuden historia on yhtä pitkä kuin koko ihmiskunnan historia, tutkimus sen sijaan hyvinkin nuorta ja painottunutta. Perinteisen historiantutkimuksen käyttämät vammaistutkimuksen lähteet ovat syntyneet valtaosin viranomaisten harjoittaman valvonnan, huollon, hoidon ja opetuksen seurauksena ilman että vammaiset itse ovat juurikaan voineet asioihin vaikuttaa. Pohjimmiltaan kyse on ollut vallan käytöstä ja poikkeavuuden määrittelystä tietyllä tavalla ymmärretyn normaaliuden kautta. Viranomaisaineiston rinnalta löytyvät kuitenkin tasapainoa antamaan ne aineistot, jotka ovat syntyneet vammaisjärjestöjen omasta toimesta.

Käsikirjoitustyön edetessä työryhmän piirissä käytiin moniääninen keskustelu näyttelyn kantavista ajatuksista. Toiveena oli tuoda käsittely tähän päivään, löytää iloa, valoa ja elinvoimaa helposti ankean puolelle kallistuvasta vammaishistoriasta. Haluttiin nostaa esiin positiivista kehityskaarta ja vammaisten ihmisten mahdollisuutta nousta laidoilta keskiöön. Mukaan toivottiin vammaisten omia oivalluksia paremman elämän puolesta.

Kuningasajatus tuli Kuurojen museon Tiina Naukkariselta: nostetaan näyttelyn perustaksi ne kuumat perunat, jotka ovat tavalla tai toisella keskustaluttaneet läpi vuosisatojen. Taustoitetaan nykyhetken kipupisteet historiasta nousevalla materiaalilla. Kuumia perunoita kertyi lopulta kuusi kappaletta: Kuka sopii naapuriisi? Samat oikeudet kaikilla? Lähikouluun vai erityisopetukseen? Oikeus omaan kieleen? Kenellä on oikeus perheeseen? Oikeuksia vai myötätuntoa? Näyttelyn käsikirjoittajan rinnalle muodostetun tekstityöryhmän tehtäväksi tuli kirjoittaa esiin nämä kuumat perunat, yksinkertaistaa näyttelyn tekstitys yksinkertaistamatta sisältöjä. Minun tehtäväkseni tuli siirtää sitten tuo kaikki selkokielelle.

Pitkään ja hartaasti pohdittiin myös sitä, kenelle näyttelyä oltiin tekemässä. Ryhmäläisten ajatukset poikkesivat toisistaan välillä radikaalistikin. Selvää oli, että vammaiset olisivat keskeinen kohderyhmä, mutta ketkä muut? Enemmistöpäätöksellä saatiin sovittua, että keskityttäisiin myös nuoriin kävijöihin panemalla heidät pohtimaan omia käsityksiään vammaisuudesta, normaaliudesta ja epänormaaliudesta. Sillä vammaisuushan ei ole vain lääketieteellinen diagnoosi, vaan mukaan tulevat myös kaikki mahdolliset taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset, kielelliset ja kulttuuriset näkökulmat.

Kulttuuria kaikille –palvelu oli heti alkuun auttanut rakentamaan vankkaa pohjaa tulevalle näyttelylle tilaamalla käytettävyyssuunnitelman Outi Ugasilta, jota Aura Linnapuomi avusti. Käytettävyyssuunnitelman käsikirjoituksessa huomioitiin kohderyhmistä nimenomaan nuoriso ja kaiken muun ohella siinä kartoitettiin nuorten vammaistuntemusta. Mitä termejä ymmärrettiin, minkälaista kieltä näyttelyssä voitaisiin käyttää? Jo pelkkä sana saavutettavuus sai hyvinkin yllättäviä merkityksiä. Runollisuudessaan ylittämätön oli ajatus, että saavutettavuus tarkoittaa sitä, että toivoo jotain oikein kovasti ja sitten se toive saavutetaan.

Miten näyttely voisi jatkaa elämäänsä?

Tietoa ja faktaa kertyi vammaisten historiasta ja nykypäivästä runsaasti. Miten saada tätä kaikkea mukaan raskauttamatta näyttelykävijää ylenpalttisella tekstimassalla? Mitä pidemmälle näyttelysuunnittelu eteni, sitä kirkkaammin ymmärrettiin, että huolella ja ajatuksella tehty digitaalinen tietopankki oli vastaus tähän kysymykseen. Se jäisi elämään näyttelyn jälkeenkin, ja sieltä voisi hakea näyttelyn aikana taustoja ja tilastoja sekä lakeja ja määräyksiä. Siihen voitaisiin liittää myös vammaisten ihmisten omia kokemuksia, tuoda mukaan yksilöiden arjen pienet kertomukset. Suomalainen vammaishistoria olisi pysyvästi päivitettävissä ja valmiina monenlaiseen käyttöön.

Näin suureen satsaukseen ei kuitenkaan oltu taloudellisesti varauduttu. Niinpä vielä viimemetreillä päätettiin hakea opetus- ja kulttuuriministeriöltä  avustusta digitaalisen tietopankin toteuttamiseen. Avustuspäätös saatiin kesäkuussa juhannuksen tienoilla, juuri ennen kuin Suomi astui lomakauteen. Näyttely avattiin sitten syyskuun puolivälissä. Noiden muutaman kesäisen kuukauden aikana toteutettiin kolmikielinen tietopankki aikajanoineen ja kuumine perunoineen. Minun osalleni tuli sivuston päätoimittajan rooli, teknisestä toteutuksesta ja ulkoasusta vastasivat Hahmo Designin Outi Ugas, Marko Pesonen, Pekka Piippo ja Antti Raudaskoski. Näyttelyn avautuessa syyskuussa 2011, esillä oli yhdeksäntoistahenkiseksi paisuneen näyttelytoimikunnan työn tulos.

Teksti • Marjatta Levanto

Kuva • © Sakari Viika

Taidemuseoalan teemapäivät 20.1.2011, Ateneum, Ateneum-Sali. Kuva: Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Jenni Nurminen

Taidemuseoalan Teemapäivät järjestetään nyt kymmenennen kerran vuonna 2012: paikkana Ateneum-rakennus, ajankohtana helmikuun alku ja sisältönä taidemuseoalan kehitystä pohdiskelevat ja taustoittavat aiheet. Näitä kehittämispäiviä ryhdyimme järjestämään heti kun KEHYS-yksikkö perustettiin Valtion taidemuseon yhteyteen vuonna 2002. Päivien tavoitteena on ollut tukea taidemuseoalan kehittämistä ajankohtaisten ja tulevaisuutta luotaavien luentojen, puheenvuorojen ja keskusteluiden kautta, lisätä moniammatillisen henkilökunnan verkostoitumista sekä tuoda esille uusia museotyötä edistäviä menetelmiä ja työkaluja.

Osallistujia olemme saaneet mukaan vuosittain keksimäärin 140 henkeä eri puolilta Suomea ja näiden joukossa on ollut useita kymmeniä ammattinimikkeitä. Teemapäivien omat verkkosivut otettiin positiivisesti vastaan, sillä olemme jakaneet niiden välityksellä paljon kulloiseenkin teemaan liittyvää ajankohtaista informaatiota, kirjallisuus- ja linkkilistoja, sanastoja, artikkeleita, työkalupakkeja, jne. Teemapäivillä olemme halunneet kokeilla erilaisia työskentelytapoja perinteisen seminaarityön rinnalla. Siihen Ateneum on tarjonnut kauniit ja monipuoliset tilat sekä Ateneum-salissa että eri puolilla rakennusta: taiteelliset interventiot, monimediaiset luentotilanteet, teemaan sävytetyt ja rakennetut lavasteet ja multimediat ovat luoneet intiimin ja vuorovaikutteisen tilan moninaisille keskusteluille.   Lisäbonuksena järjestettiin vuonna 2005 museoalan Showroom eli museomessut, jossa oli esillä museoalaan liittyviä tuotteita sekä museoiden itsensä tarjoamia palveluita.

Kehyksessä suunnittelu- ja järjestelyvastuu kuuluu Teema-tiimille, joka vaihtelee vuosittain valitun sisältöteeman mukaan. Asiantuntijoiden kanssa keskustelemme teemoista vuoden mittaan niin Valtion taidemuseon sisällä kuin kentällä laajemminkin, jotta valitut aiheet ja puhujat tarjoaisivat parhaat mahdolliset sisällöt museoalan toimijoille ja kehittäjille. Yliopistosta taidehistorian ja museologian  opiskelijat ovat myös vuosittain osallistuneet talkootyössä Teemapäivien käytännön järjestelyihin.

Teemapäivien teemat:

• 2003 Yhteisöllisyys taidemuseotyössä: yhteistyö ja verkostoituminen
• 2004 Elinikäinen oppiminen ja tiedollinen saavutettavuus; aikuiskävijä museon vieraana
• 2005 Kokoelmatoiminnan haasteet; ovatko kokoelmat passiivinen esinevarasto vai elävää kulttuuriperintöä+ Showroom-museomessut
• 2006 Taidemuseo tutkimusympäristönä, tutkijana ja tutkimuskohteena
• 2007 Arviointi ja vaikuttavuus taidemuseotyössä
• 2008 Taidemuseot ja diversiteetti; kulttuurinen monimuotoisuus museoissa ja yhteiskunnassa
• 2009 Asiantuntijuus – taidemuseotyöntekijän monta hattua
• 2010 Kokoelmapolitiikka nyt – objektit ja dokumentit
• 2011 Taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutukset. Kohti monikulttuurisempaa museota.
• 2012 Yleisöjen parhaaksi!

Teksti • Helka Ketonen, erikoisasiantuntija, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Jenni Nurminen

Paperikonservaattori Liisa Valkeapää korjaa luonnoskirjan repeämää japaninpaperilla. Kuva: Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Pirje Mykkänen

Kansallinen digitaalinen kirjasto -hanke mahdollisti Valtion taidemuseon eri yksiköiden yhteisprojektin, jossa pyritään INventoimaan, DIgitoimaan ja KOnservoimaan arvokkaita ja äärimmäisen mielenkiintoisia luonnoskirjoja saavuttettaviksi ja jopa selattaviksi; digitaalisesti!

Ateneumin taidemuseossa on kokoelmissaan luonnoskirjoja 484 kpl, tekijöinä mm. Ferdinand von Wright, Albert Edelfelt, Eero Järnefelt, Helene Schjerfbeck, Hugo Simberg, Werner Holmberg jne. Vuosikymmenten kuluessa kirjat ovat joutuneet monenlaisen kohtelun kohteeksi, aikoinaan tutkijatkaan eivät ole oikein osanneet varjella tätä haurastunutta tietovarantoa. Kirjat ovat olleet puhdistuksen ja korjauksen tarpeessa. Museoidenkin muuttuessa pikku hiljaa saavutettavammiksi asiasanoitus ja sisällönkuvailu ovat muuttuneet semanttisessa maailmassamme entistäkin tärkeämmiksi. Tuo kaikki tarvitsee mies- ja naistyövuosia.

KDK:n rahoituksen turvin palkattiin paperikonservaattori ja valokuvaaja toteuttamaan hanketta ja lisäksi saatiin vielä 2011 lisämääräraha metadatan lisäämiseen luonnoskirjojen tietoihin.

Konservaattori Liisa Valkeapää tekee luonnoskirjoille kuntokartoitusta ja konservointitoimenpiteitä, mm. repeytymiä on paikattu, teippejä poistettu, taitteita suoristettu, irronneita sivuja kiinnitetty paikalleen, vaikeasti kuvattavia kirjoja purettu kuvausta varten ja jälleen sidottu takaisin kirjaksi.

Valokuvaajat Tero Suvilammi ja Hannu Aaltonen sekä Kirsi Halkola Kuvataiteen keskusarkistosta ovat kuvanneet kirjat ja arkistoineet kuvat taideteosrekisteri Muusaan sivu sivulta ja valokuvaaja Jenni Nurminen KKA:n Ateneumin valokuvaamosta koostanut digitoidut kirjat Internetissä selattavaan muotoon.

Valokuvaaja Tero Suvilammi käsittelee kuvat PhotoShopilla ja arkistoi ne Muusaan. Kuva: Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Pirje Mykkänen

Digitaalisia luonnoskirjoja julkaistaan Valtion taidemuseon nettisivulla ja niistä luodaan sisältöä Valtion taidemuseon kokoelmat verkossa –palveluun http://kokoelmat.fng.fi . Ensimmäiset keväällä 2011 digitaalisesti julkaisut kirjat aloittavat myös VTM:ssä uuden tavan jakaa museaalista aineistoa, toivottavasti niistä on iloa ja hyötyä sekä tutkijoille että muulle yleisölle.

Teksti ja kvuat • Pirje Mykkänen, valokuvaaja, Kuvataiteen keskusarkisto

Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen toimi seminaarin puheenjohtajana. Hän totesi johdannossaan päivän aiheeseen, että yhteistyö kirjastojen, arkistojen ja museoiden välillä on tiivistynyt, niissä ollaan usein samanlaisten kysymysten parissa. Yhteistyön keskiössä on tällä hetkellä Kansallinen digitaalinen kirjasto –hanke (KDK). Tekijänoikeudelliset kysymykset ovat toinen aina ajankohtainen ja yhteinen aihe.

Seminaarin runsas osanottajamäärä viestitti halusta saada tietoa siitä, kuinka toimia aineistojen kanssa, jos laitosten toiminnan esteenä on esimerkiksi tekijänoikeus. Julkisilla laitoksilla on velvollisuus saattaa aineistonsa yleisön saataville ja tässä tulee monia ongelmia. Aineistot sisältävät asiakirjoja, valokuvia av-dokumentteja ja mukana on joskus myös arkaluontoista aineistoa. Henkilösuoja laki esimerkiksi suojaa arkaluontoisia valokuvia, toisaalta sitaattioikeus antaa luvan käytölle.

Päivän aikana viitattiin useaan otteeseen ns. katunäkymä-palvelun kuviin ja siihen saavatko julkisella paikalla otettujen kuvien henkilöt olla tunnistettavia. Tietosuojaneuvosto on ottanut sen kannan, että kuvat on käsiteltävä siten, ettei kadulla liikkujia tunnisteta. Pohdittavaksi jäi voidaanko kyseistä tapausta soveltaa muistiorganisaatioiden materiaaliin.

Tiedon portinvartija

Toimittaja, kriitikko Otso Kantokorpi

Taiteesta kirjoittava Otso Kantokorpi totesi olevansa arkistojen suurkuluttaja. Hänen mielestään suhtautuminen tekijänoikeuteen ja salassapitoon on kaksijakoista: välillä aineistojen käyttöä rajoittaa tekijänoikeus, välillä organisaatiot itse. Kantokorvesta tuntuu siltä, että juridiikka on korvannut moraalikeskustelun.

Kunkin muistiorganisaation tulisikin miettiä, kuinka soveltaa salassapitoa. Kantokorvella oli hyviä kokemuksia esimerkiksi Kuvataiteen keskusarkistosta, jossa hän on saanut hyvää ja yksilöllistä palvelua. Viraston ja asiakkaan välille on syntynyt luottamuksellinen henkilökohtainen suhde, virkailijat tietävät kuinka hän käyttää aineistoja. Useimmiten hän on saanut tarvitsemansa, mutta joskus tulee tunne, ettei kaikkea ole annettu. Jokin puuttuva kuitti tai negatiivi saattaisikin olla tärkeä. Hänen mielestään arkistoissa ollaan joskus liian varovaisia. Ongelmana saattaa toisaalta olla myös arkiston järjestämättömyys, virkailijalla ei ehkä ole tietoa siitä, mitä jokin yksittäinen arkistokokonaisuus sisältää. Kantokorven tutkimus kohdistuu usein vielä eläviin taiteilijoihin ja hänellä on paljon odotuksia arkistojen suhteen.

Lopuksi Kantokorpi totesi, että ”varmuuden vuoksi” salaaminen on helppo ratkaisu, mutta se kaventaa kulttuuria. Toteamukseen ”tekijänoikeusjutut ovat vaarallisia” hän heitti vastatoteamuksen julkisuusperiaatteesta. Kantokorpi toivoi virkailijankin voivan rikkoa sääntöjä.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion esitys tarkasteli sitä, mihin henkilötietojen käsittelyn säännöstely on kehittymässä Suomessa ja kansainvälisesti. Hän aloitti esityksensä tarkastelemalla filosofisesti tietosuojaa koskevia kysymyksiä suhteessa yksilön vapauksiin. Hän kysyi, oliko yleisö ajatellut, että tietosuojalailla rajoitetaan yksilön perusoikeuksia tietosuojan osalta, jonka juuret juontuvat niin kauas kuin Hippokrateen valan vaikenemisen vaateeseen. Näin ollen tietosuoja voidaan nähdä mahdollisuutena sille, että yksilöitä koskevaa tietoa voidaan kerätä erilaisiin rekistereihin ja hyödyntää niitä.

Tietosuojan lainsäädäntömuutoksille on kova tarve ja kiire sen vuoksi, että tekninen ympäristö on muuttunut huomattavasti ja yksityisyyden suoja on uhattuna. Ihmisillä tulisi olla oikeus unohtaa ja tästä johtuen henkilöiden tulisi voida poistaa itseensä liittyviä tietoja mm. sosiaalisesta mediasta. Mutta tietosuojaa voidaan kehittää myös paremmalla systeemisuunnittelulla ja koulutuksella. Kaikki tulisi kyetä tekemään niin, että pystymme olemaan jatkossakin kansallisesti kilpailukykyisiä, ICT ympäristöissä tulisi toimia joustavasti ja luottamuksen tulisi säilyä eli haasteet ovat suuret.

Lakimies ja filosofi Niklas Vainio käsitteli esityksessään yksityisyyden suojaa ja tutkimuksen vapautta ja näiden kahden törmäämistä toisiinsa sekä yleisemmin että muutaman esimerkin avulla. Vainio lähti esityksessään liikkeelle niiden välisiä suhteita säätelevästä kahdesta asiasta, oikeussäännöistä ja oikeusperiaatteista. Oikeussääntöihin lukeutuvat esimerkiksi ehdottomat kiellot, ja moni tapaus ratkeaa niiden perusteella. Oikeussäännöt soveltuvat joko täysin tai eivät lainkaan. Oikeusperiaatteet sen sijaan eivät ole samalla lailla ehdottomia. Ne soveltuvat enemmän tai vähemmän ja niiden osalta olennaista on periaatteen painoarvo kussakin tilanteessa. Periaatteet on huomioitava erityisesti silloin, kun oikeussääntö jättää harkinnanvaraa.

Vainion mukaan juridiikka on jossain määrin korvannut moraalin, mutta oikeusperiaatteet tuovat moraaliasiat oikeusjärjestelmään. Oikeusperiaatteita ovat sananvapaus, julkisuusperiaate, yksityiselämän suoja, omaisuuden suoja (tekijänoikeus), tutkimuksen vapaus, yhdenvertaisuus ja perusoikeuksien edistämisvelvollisuus. Jokainen periaate on pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman suuressa määrin, mutta sitä rajoittavat kuitenkin muut periaatteet ja oikeussäännöt. Törmäystilanteessa molemmat periaatteet on pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman suuressa määrin, minkä lisäksi on punnittava niiden painoarvot. Mitä enemmän jokin periaate jää toteutumatta, sitä tärkeämpää on oltava sen kanssa törmänneen toisen periaatteen toteutumisen. Miten sitten periaatteiden painoarvo määritellään? Siihen ei ole olemassa valmista kaavaa, mutta Vainio esitti asteikon heikko–normaali–painava käyttöä sekä tapauksen suhteuttamista periaatteen ydinalueeseen. Ammattietiikasta voi hakea auttavia periaatteita, mutta juridisessa punninnassa niitä ei voi käyttää, koska ne koskevat vain kyseisen alan työntekijöitä.

Perusoikeuksia voidaan joissakin tapauksissa rajoittaa, mutta se on tehtävä lailla, ei esimerkiksi asetuksella tai viraston omilla säännöillä. Kielto ei voi myöskään perustua ammattietiikkaan. Rajoituksen on oltava aina täsmällinen ja tarkkarajainen. Rajoitus on sallittua vain hyväksyttävästä syystä ja rajoittamisen tulee olla painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa. Perusoikeuden ytimeen ulottuvaa rajoitusta ei voida säätää tavallisella lailla. Rajoittaa voidaan vain sen verran kuin on tarpeen ja välttämätöntä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Kun perusoikeuksia rajoitetaan, on huolehdittava riittävistä oikeusturvajärjestelyistä eli on oltava valitusmahdollisuus. Tehtävät rajoitukset eivät saa olla ristiriidassa Suomea velvoittavien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa (esim. Euroopan ihmisoikeussopimus). Lisäksi on taattava kaikille sama kohtelu eli yhdenvertaisuus.

Vainio tarjosi kuulijakunnalle selkeän koosteen teemasta, asioita, joita museo-, arkisto- ja kirjastoammattilaisenkin on hyvät tietää, vaikka niiden soveltaminen tosielämän tapauksiin vaatikin juristin osaamista.

Mikko Hoikka Viestinnän keskusliitosta tarkasteli esityksessään viestinnän vapautta ja muistiorganisaatioiden vastuuta. Hän avasi käsitteitä sananvapaus, ilmaisuvapaus, viestinnän vapaus suhteessa yksityisyyden suojaan. Viestinnän vapautta saa rajoittaa, mutta vain jos rajoitus on välttämätön toisten oikeuksien suojaamiseksi. Perustuslaissa on turvattu yksityiselämän suoja ja rikoslaissa säädetään, mikä toiminta on luonteeltaan yksityiselämän suojaa loukkaavaa. Henkilön kuvaaminen yksityisoloissa voidaan kieltää ja kiellon rikkoja syyllistyy salakatseluun. Henkilöiden kuvaaminen ilman lupaa julkisilla paikoilla on sallittu, mutta kuvan käyttämiselle asettuu rajoituksia. Julkaiseminen ei saa aiheuttaa kohteelle kärsimystä tai halveksuntaa. Sananvapauden rajoituksen tulisi perustua aina lakiin.

Vuoden alussa tietosuojalautakunta päätti, että Fonecta Oy:n Internetissä toimivan katunäkymäpalvelun tarjoaminen on Suomessa luvanvaraista. Tämä on Mikko Hoikan mielestä huono kehityssuunta. Toisaalta tärkeissä yhteiskunnallisissa tehtävissä olevien yksityisyyden suoja voi olla heikompi, sillä sananvapauden toteutumisen kannalta voi olla tärkeää julkaista sellaista tietoa, jolla voi olla merkitystä arvioitaessa henkilön toimintaa julkisessa tehtävässä. Julkisilla laitoksilla ei ole yksityisyyden autonomiaa, mutta kuvauskiellot ovat mahdollisia, jos ne ovat perusteltavissa ja oikeutettavissa. Muistiorganisaatioissa viestintä on perustoimintaa ja siten perusteltua.

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan pääsihteeri, dosentti Sanna-Kaisa Spoof puhui seminaarissa aiheesta ”Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkaus”. Hän valotti myös yleisemmin neuvottelukunnan tehtäviä, roolia ja toimintatapoja. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan toiminta pohjautuu asetukseen (1347/1991). Kts.: Valtion säädöstietopankki. Neuvoston tehtävät jakautuvat toimintaan julkaisufoorumina, joka on arvioiva elin, sekä eettisen vastuun määrittelyyn. Toiminta on ennaltaehkäisevää, mutta neuvosto tekee myös esityksiä tarpeen vaatiessa. Ohjeiden tehokkuus perustuu tiedeyhteisön vapaaehtoiseen sitoumukseen noudattaa niitä. Hyvän tieteellisen käytännön määrittelyssä korostetaan tutkijan omaa vastuuta.

Kts.: http://www.tenk.fi/HTK/index.htm#kaytanto

Loukkaukset voidaan jakaa kahteen kategoriaan, jotka ovat piittamattomuus hyvästä tieteellisestä käytännöstä sekä vilppi tieteellisessä toiminnassa. Neuvosto on luonut 12-kohtaisen ohjeistuksen, miten toimia, kun loukkaus on tapahtunut. Kts.: http://www.tenk.fi/HTK/index.htm#loukkauks

Spoof myös nosti esille joitakin tällä hetkellä ongelmallisia alueita tutkimuksessa. Tutkimuksen ja liike-elämän lisääntyneen yhteistyön seurauksena tehdään ns. tilaustutkimuksia, joiden kohdalla on erityisesti mediassa esille nostettu kysymys siitä, ovatko tutkimukset luotettavia. Näissä ”väärän tulkinnan” tapauksissa tutkija esiintyy oikeudessa todistajana. Toinen sekaannuksia aiheuttanut alue on työryhmätyöskentelyn puitteissa tehty tutkimus, jolloin saattaa olla erimielisyyttä siitä, mikä on kenenkin oikeus ja velvollisuus. Spoof korostikin sitä, että työryhmiä perustettaessa on jo alussa edellä mainitut seikat kirjattava tarkkaan ylös, sillä jälkikäteen niiden selvittely voi olla hankalaa.

Entä mikä piittaamattomuuden taso täyttää näytön riittävyyden kannalta? Kysymys on hankala ja ongelmana on ns. harmaa alue. Esimerkiksi kansainväliset julkaisutietokannat ovat usein suomalaisten tutkijoiden kannalta tällaista epäselvää aluetta eri maiden toisistaan poikkeavien käytäntöjen takia.

Humanistinen ja yhteiskunnallisten alojen tutkimus ovat jääneet lailla säätelemättä, toisin kuin esimerkiksi luonnontieteellinen tai teknillinen tutkimusalue, joita säätelevät tarkat lakiin perustuvat ohjeet. Tähän eriarvoisuuteen on havahduttu ja siitä on tekeillä selvitys.

Arkistojen kannalta on kiinnostavaa se, että ne ovat ohjeiden ulkopuolella. Poikkeuksena kuitenkin ovat esimerkiksi henkilöhaastattelut, joiden yhteydessä on huomioitava, että haastateltavalla on aina mahdollisuus kieltäytyä, tehdyn tallenteen kunnioittava käyttö sekä tehdystä tutkimuksesta tiedottaminen.

Menneisyyden ja tulevaisuuden ääni – audiovisuaalisten arkistojen käyttökokemuksia käyttäjän näkökulmasta.

Populaarimusiikin professori Vesa Kurkela Sibelius Akatemiasta pohti kriittisessä puheenvuorossaan, mistä johtuu, että asiakas voi kokea muistiorganisaation negatiivisena. Hän väitti, että aineistoja kontrolloivat viranomaiset, joita lainsäädäntö pelottaa. Varmuuden vuoksi asetetaan salassapitosäädöksiä, vaikkei tarkasti tiedetä olisivatko ne tarpeen. Tästä seuraa, että arkisto on vain varasto. Jos asiakkaat vieroksuvat laitosta, ja etsiä muita kanavia kyse on huonosta palvelusta. Arkistojen saatavuudessa on paljon harmaita alueita, ala on koko ajan jäljessä ja tulkinnallisia tilanteita on paljon. Joustavuuden ja helpon saatavuuden tulisi sääntöjen noudattamisen sijasta olla ensisijaisina tavoitteina.

Kurkela näki arkistoilla olevan kolme eri käyttäjäryhmää: 1. tutkijat, jolla on tiedeyhteisön kontrolli 2. media, sekä tutkiva journalismi että ”kohumedia”, joita kontrolloi Julkisen sanan neuvosto ja jolla on lähdesuoja, 3. harrastelijat, esim. sukututkijat, joita ei kontrolloi kukaan.

Hän esitti kysymyksen, pitäisikö eri ryhmille laatia erilaiset saatavuuskriteerit. Kysymys herätti yleisökeskustelua, jossa erottelu ei saanut kannatusta.

Kurkela tutkii marginaalisia aineistoja; kaupallisia äänitteitä, jotka ovat tyypillisiä järjestämättömiä aineistoja. Ne sijaitsevat eri puolilla maata ja tutkija joutuu tulemaan pitkän matkan takaa, jolloin toivoisi joustavuutta palveluun Hän on kokenut tutkimuksia tehdessään, että aineistoja koskeviin luetteloihin on helppo päästä käsiksi, sen sijaan dokumenttiaineistojen saatavuus ei ole aina ollut helppoa. Tilaongelmat aiheuttavat palvelun hitautta ja aineistoja saa käyttöön vain tipoittain. Suurissa arkistoissa myös turvatoimet ovat lisääntyneet ja esim. kopiointi on vaikeaa. Kurkela kritisoi myös vallitsevaa käytäntöä, jossa arkistolaitos määrittelee tärkeät tutkimuskohteet. Hän kysyi, omaan kokemukseensa pohjaten, tulisiko asiakkaan itse laatia aineistosta tietokanta, jos arkisto ei sitä tee? Ja pitäisikö tämä tietokanta vielä lahjoittaa arkistolle?

Lopuksi hän korosti uudestaan, että materiaalin saavutettavuuden on oltava ensisijainen tavoite, aineistoja on levitettävä maailmalle, myös internetin kautta.

Tekijänoikeusneuvos Viveca Stillin aiheena oli Kansallinen digitaalinen kirjasto, Opetus- ja kulttuuriministeriön linjauksia julkisuuskysymyksissä.

Kansallinen digitaalinen kirjasto on yhteinen eri taustaorganisaatioiden muodostama pysyvä palvelu ja infrastruktuuri. Sen keskeinen idea on tuoda aineistoa saataville.

KDK:ta ei ole oikeushenkilönä olemassa eikä sillä ole tällä hetkellä erillistä säädöspohjaa, vaan KDK:n taustaorganisaatiot vastaavat tietojenkäsittelyn laillisuudesta ja noudattavat voimassa olevia lakeja ja asetuksia, jotka voivat vaikuttaa siihen, miten aineistoa voidaan tuoda julkiseksi. Valtio on vastuussa valtion rakentamista ja hallinnoimista tietojärjestelmistä ja siten KDK:n tietojärjestelmien suunnittelussa on pyritty huomioimaan käyttörajoituksien toimeenpano ja tietoturvallisuus.

PAS-järjestelmän, siis KDK-aineistojen pitkäaikaissäilytyksen kehittämisessä on määritelty minimivaatimukset metatiedoille, joita kunkin organisaation tulee täyttää. Pakollisena elementtinä on aineiston käyttö- ja näyttörajoitukset, kun aineisto luovutetaan KDK:hon. Tämä ilmaistaan METS-Rights -formaatissa ja se tulisi tallentaa sekä kone- että ihmislukuisessa muodossa. On erittäin tärkeää ottaa tämä huomioon, sillä jos aineiston julkisuudesta ei ole tietoa luovutuspaketin hallinnollisissa metatiedoissa, säilytyspakettiin generoidaan automaattisesti tieto, että aineisto on vapaasti käytettävissä. Luovuttajan ja PAS-organisaation, CSC – Tieteen tietotekniikan keskus, välillä tehtävässä luovutussopimuksessa on määriteltävä miten aineistoa voidaan käyttää käyttörajoitusajan kuluttua umpeen, sillä PAS-järjestelmä ei automaattisesti muuta aineistoa julkiseksi käyttörajoitusajan päätyttyä ellei niin ole sovittu.

Viveca Still toi esiin muitakin ongelmia. Digitaalisessa järjestelmässä käsittely on automatisoitua, mutta kun aineiston luovuttaminen edellyttää yksityiskohtaista harkintaa, on se otettava manuaaliseen käsittelyyn. Käyttörajoitusten ilmaiseminen koneymmärrettävänä metadatana voi olla vaikeaa tai mahdotonta. PAS-järjestelmien ja muiden sovellusten on osattava tulkita käyttöoikeusmetatietoja toimiakseen oikein. Metatiedon keruu ja tallentaminen voi olla työlästä ja siihen sisältyy mahdollisuuksia inhimillisiin virheisiin. KDK-taustajärjestelmät eivät välttämättä osaa tulkita käyttörajoitustietoja lainkaan ellei järjestelmiä ole niitä silmällä pitäen toteutettu. Aineistoon pääsyn rajoittaminen on mahdollista myös teknisin toimenpitein esim. IP-osoitteella tai käyttöoikeuksien rajaaminen perustuen käyttäjän kotiorganisaatioon ja rooliin. Vahva identiteetin tunnistautumispalvelu saadaan Shibboleth/SAML auktorisoinnilla.

Yhteistä PAS-järjestelmää pidetty parempana ratkaisuna kuin erillisten organisaatioiden omia PAS-järjestelmiään. HenkilötietoL ja JulkisuusL lähtee siitä, että tietojärjestelmien tekniset ratkaisut ovat ajanmukaiset. Siksi teknisen kehityksen seuraaminen, järjestelmien kehittäminen ja tietoturvallisuustyön resurssien varmistaminen on oleellista KDK:n palvelujen ylläpidossa. Esityksessä korostui KDK:ssa mukana olevien organisaatioiden vastuullinen toiminta.

Teksti • Kuvataiteen keskusarkiston työryhmä (vastaava tietoasiantuntija Irmeli Isomäki, tutkija Helena Komulainen, amanuenssi Maritta Mellais, ma. keskusarkistonjohtaja Hanna-Leena Paloposki ja tutkija Susanna Sääskilahti

———–

Seminaarin esitysten PowerPointit ovat luettavissa:

http://www.varastokirjasto.fi/KAM/Aarnio.pdf

http://www.varastokirjasto.fi/KAM/Hoikka.pdf

http://www.varastokirjasto.fi/KAM/Vainio.pdf

Muita linkkejä:

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) http://www.tenk.fi/

Tietosuojavaltuutetun kotisivut http://www.tietosuoja.fi/

Tapauskohtainen syventävä yleisötutkimus avaa suoran väylän kävijöiden subjektiivisiin kokemusmaalimoihin. Kuva:Eino Saarela Rossi 2010.

Taidenäyttely on toimintojen tila monenlaisille käyttäjäryhmille. Näyttely on mahdollisuus niin museokävijöiden kuin taidemuseoammattilaisten tarpeiden toteuttamiselle. Käyttäjästään riippuen taidenäyttely tarjoaa puitteet esimerkiksi esteettisten elämysten kokemiselle, sosiaaliselle kanssakäymiselle, ajankäytön merkityksellistämiselle tai oman ammattitaidon näkyväksi tekemiselle. Jotta erilaiset intressit huomioidaan toiminnan kehittämisessä, on ne ensin tunnistettava.

Syventävät yleisötutkimukset tarjoavat aineksia museopalveluiden suunnitteluun esimerkiksi silloin, kun halutaan tavoittaa entistä moniaineksisempia kävijäryhmiä, diffuuseja yleisöjä. Syventävät yleisötutkimukset ovat luonteeltaan aina laadullisia, ne lähestyvät museokävijöitä tapauskohtaisesti yksilöinä ja avaavat suoran yhteyden erilaisiin yleisöihin. Syventävälle yleisötutkimukselle luonteenomaista on myös monimetodisuus.

Kävijäkokemuksia Sinebrychoffin taidemuseossa

Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys teettää säännöllisin väliajoin syventäviä yleisötutkimuksia taidemuseoiden kävijöistä. Syksyllä 2010 yleisötutkimusten sarja sai jatkoa Sinebrychoffin taidemuseossa nähdyn Flaamilaiset mestarit Antwerpenistä -näyttelyn yhteydessä. Tutkimuksessa paneuduttiin paitsi näyttelykävijöiden vierailukokemusiin ja tyytyväisyyteen suhteessa museokäyntiin, myös kävijöiden tapaan havainnoida kuvataidetta sekä kuvataideharrastuneisuuteen yleisemmin.

Tutkimuksen pohjana toimi kaksi tarkoitusta varten kerättyä, luonteeltaan erityyppistä aineistoa. Primääriaineistoksi valittiin laadulliseen tutkimukseen sopiva puolistrukturoitu haastattelumetodi. Sinebrychoffin taidemuseossa haastatteluita tehtiin Flaamilaiset mestarit Antwerpenistä -näyttelyn avauduttua yhteensä 20 kappaletta, yhteensä 26:lle yksin ja seurassa liikkuneelle informantille. Tälle puhtaasti kvalitatiiviselle aineistolle kvantitatiivista painoarvoa toivat 29 Webropol-pohjalla toteutettua sähköistä kyselyä, joissa haettiin tiiviimpiä vastauksia samoihin aihealueisiin, joista haastattelutilanteissa keskusteltiin holistisemmin ja vapaamuotoisemmin. Aineistopari oli osoittautunut syventävään yleisötutkimukseen hyvin soveltuvaksi ja toisiaan täydentäviksi jo mm. edellisen, Ateneumin taidemuseossa vuonna 2009 toteutetun syventävän yleisötutkimuksen yhteydessä.

Syventävien yleisötutkimusten fokus ovat usein kävijäkokemukset. Tutkittavana voi olla myös vierailun kulku eri vaiheineen, käyttäjyys, ei-käyttäjyys tai näyttelyn evaluointi kävijän perspektiivistä. Syventävässä yleisötutkimuksessa 2010 ennakko-odotuksena oli, ettei yleisötutkimusta toteuteta ”tavanomaisella” tasolla, vaan että yleistasoisen yleisönäkökulman sijaan tutkittaisiin sitä kuinka Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmat koetaan yleisöjen keskuudessa, kuinka pitkä ja millainen kävijöiden suhde museoon on ja mihin käynnit ylipäätään liittyvät. Toisaalta toivottiin saatavan tietoa siitä miten kävijät käyntinsä aikana vastaanottivat tietoa, mitä he vierailullaan näyttelystä ja nähdystä kuvataiteessa havainnoivat sekä sitä kuinka sitoutuneita he tahoillaan ovat kuvataiteeseen.

Mielikuvia kuvataiteesta ja Sinebrychoffin taidemuseosta

”No mä muistelen, että – tai sit se oli joku toinen museo kun tää – mutta oli joku pariskunta, joka keräili taidetta ja omisti tän paikan, niin sitä jäämistöä pidetään yllä.” (Nainen, 25-34 vuotta, Tuusula)

Syventävä yleisötutkimus 2010 osoitti esimerkiksi, että Sinebrychoffin taidemuseon syntyhistoria on laajasti, mutta pintapuolisesti tunnettu. Valtaosa tutkimuksen informanteista tunsi tarinan Sinebrychoffien lapsettomasta keräilijäpariskunnasta, mutta harva yhdisti museon Valtion taidemuseoon tai tiesi kokoelmien käsittävän paljon myös muuta kuin Sinebrychoffien lahjoittamaa taide-esineistöä.

Sinebrychoffin taidemuseoon liittyivät mielikuvat niin ikään ”perinteisestä” taidenäyttelystä, laadusta ja tuttuudesta. Museon ”perustason” palvelut koettiin pidettyinä muutoin niin elämyspainotteisen nykytarjonnan joukossa. Museosuhdetta selvittäneessä tutkimuksen osassa vahvistui ajatus, että Sinebrychoffin taidemuseoon liittyy etenkin vakiokävijöiden keskuudessa enemmän pitkäaikaisia, syviä kokemuksia kuin ainutkertaisia elämyksiä. Monien kävijöiden suhde museoon ja sen kokoelmiin oli tutkimuksen mukaan pitkä, vankka ja henkilökohtaisella tasolla tiedostettu. Tutkimus osoitti, että vaikka kävijät tulevat pääsääntöisesti Sinebrychoffin taidemuseoon vaihtuvien näyttelyiden houkuttelemina, koetaan myös kotimuseo merkityksellisenä. Museossa ensikertaa vieraille kotimuseo saattoi toisinaan olla museovierailun puhuttelevinkin osuus.

Kuten odottaa saattoi, Sinebrychoffin taidemuseon kaltaisessa, vanhaan ulkomaiseen taiteeseen erikoistuneessa museossa kävijöiden kuvataideharrastuneisuus oli korkea. Koska informanteiksi valittiin ”tavallisia” museovieraita, sattumanvaraisesti haastatteluun ja kyselyyn rekrytoituja kävijöitä, tarjosi tutkimus otollisen tilanteen tutkia kävijöiden tapaa havainnoida kuvataidetta sekä sitä millaisia toiveita informatiivisuuden suhteen he näyttelylle asettivat.

Erityisesti haastatteluiden yhteydessä korostui, että informanteista moni oli joko työkseen tai harrastuksekseen opiskellut taidetta tai vastaavasti taide- tai kulttuurihistoriaa. Kysyttäessä omasta harrastuneisuudesta moni kuitenkin väheksyi omaa tietotasoaan – museossa käyntiin asennoiduttiin ennen muuta vierailuna, ei tilaisuutena korostaa omaa oppineisuuttaan.

Tähän huomioon verraten mielenkiintoista oli, että kuvataidetta havainnoitiin eniten sen sisältöjen kautta, mistä myös toivottiin saatavan oheismateriaalien yhteydessä eniten tietoa. Ennemmin kuin taiteen tyylit, tekniikat ja historia, kiinnostusta herättivät siis kuvien sisällöt ja niiden välittämät viestit. Teosten aiheet ja kulttuurihistorialliset sisällöt koettiin helpoiten lähestyttävinä, ymmärrettävimpinä ja mieleenpainuvimpina. Vanha ulkomainen taide koettiin lisäksi sekä itselle että koko ihmiskunnalle merkittävänä, vaikkei väittämää osattu kovin erittelevästi perustella. Esimerkiksi flaamilainen taide koettiin uudemman taiteen perustana ja osana myös omaa kulttuurista juurta. Taide koettiin itsestään selvästi merkityksellisenä ja osana omaa elämää, mutta kuitenkin niin, että se liitettiin ensisijaisesti pitkään kulttuurihistorialliseen kehityskaareen ja sen ymmärtämiseen. Teokset esittäytyivät monille kävijöille dokumentteina menneestä ajasta.

Syventävät yleisötutkimukset taidemuseotyön välineinä

Sinebrychoffin taidemuseon syventävän yleisötutkimuksen loppuraportti on aihetta temaattisesti lähestyvä, yksityiskohtainen kuvaus informanttien kertomista. Tapauskohtaisuus on samalla sekä tutkimuksen ominaisuus että sen arvo – tapaustutkimus tarjoaa aineksia aiheen analysointiin erilaisista perspektiiveistä. Tästä syystä syventävää yleisötutkimusta taidemuseotyön välineenä käytettäessä tutkimustuloksien liikaa yleistämistä kannattaakin välttää. Tuloksia voi karrikoida, mutta niitä ei ole kannattavaa teoretisoida.

Kukin informantti ja kukin museokävijä on yksilö, joka kulkee, kokee ja havainnoi omista subjektiivisista lähtökohdistaan. Kokonaisvaltaisen museovierailun muodostumiseen vaikuttaa niin kävijän henkilökohtaiset intressit kuin vierailun sosiaalinen ulottuvuus ja fyysiset puitteet. Jokainen museokäynti on ainutkertainen, kaikkien edellä mainittujen kontekstien kautta koettu tapahtuma. (Falk, John H. 2009. Identity and the Museum Visitor Experience. California: Left Coast Press.)

Sinebrychoffin taidemuseon syventävän yleisötutkimuksen yhteydessä houkuttavalta voi tuntua esimerkiksi yleistää, että taidemuseovieraille, vakiokävijöille, vanha ulkomainen taide on maunmukaista ja mieluisaa. Yleisötutkimuksen tapauskohtaisesta luonteesta muistutti kuitenkin kävijä, joka oli tullut Flaamilaiset mestarit Antwerpenistä -näyttelyyn varmistaakseen, ettei edelleenkään pidä vanhasta esittävästä kuvataiteesta. Kävijä kehui näyttelyä, Sinebrychoffin taidemuseon palveluita ja oli kokenut näyttelyvierailunsa silminnähden voimaannuttavana. Huolimatta itse taideteosten, vierailun objektien, asettamisesta oman maun vastaiseksi, kävijä kertoi tyytyväisenä kokeneensa vierailun vanhaa tietämystään vahvistavana, ajatuksia herättävänä ja siksi onnistuneena.

Tämänkaltaisista yksilöllisistä, toisistaan poikkeavista tiedonannoista muodostuu syventävien yleisötutkimusten hyödyllisyys taidemuseotyön välineinä. Pienistä puroista muodostuu valtavirtoja, jotka huomioimalla, mutta joiden säännöttömyys tiedostamalla, voi taidemuseoammattilainen ymmärtää näyttelyiden kävijäkuntia entistä kattavammin.

Teksti • Aura Kivilaakso, vs. tutkija, Museovirasto

Aiheesta lisää:

Taiteen ja tiedon lähteillä, Mielikuvia kuvataiteesta ja Sinebrychoffin taidemuseosta, Syventävä yleisötutkimus 2010

Kivilaakso, Aura 2010. Taiteen ja tiedon lähteillä. Mielikuvia kuvataiteesta ja Sinebrychoffin taidemuseosta. Valtion taidemuseo: Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys – Sinebrychoffin taidemuseo.

Kivilaakso, Aura 2009. Museovieraan Kalevala. Valtion taidemuseo: Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys – Ateneumin taidemuseo.

Korhonen, Petra 2008. Museokävijän prosessikuvaus. Valtion taidemuseo: Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys.

Liukkonen, Eija 2010. Kuinka puitteet kokonaisvaltaiselle museokäynnille luodaan? Taidemuseoammattilaisten verkkolehti Lasuuri 1/2010

OPM:n toimesta laaditussa Kulttuuripolitiikan strategiassa 2020 (2009:12) haasteina nähdään kulttuuripalveluiden saatavuuden ja laadun takaaminen väestökehityksen ja teknologisen kehityksen myötä. ”Kehittyvät tietoliikenneyhteydet ja digitaaliset palvelut voivat tulevaisuudessa myös parantaa kulttuuripalveluiden saatavuutta, ja syntyy uusia kulttuuritarjonnan muotoja.” Lähtökohtana nähdään, että kulttuurin merkitys yhteiskunnassa kasvaa edelleen. Uusia painopisteitä nousee esiin, kuten kulttuurin sosiaaliset vaikutukset taloudellisten vaikutusten rinnalla, kestävän kehityksen vaatimukset ja monikulttuurisuus. Strategiassa visioidaan myös, että tekijänoikeusjärjestelmä tukee tietoyhteiskuntakehitystä ja turvaa samalla perusedellytykset sisältötuotannolle.

Aluetaidemuseoiden ja Valtion taidemuseon kokouksissa on kuvataiteen dokumentoinnin haasteet nostettu esille useaan kertaan. Tilanneanalyysiä ja kehittämistarpeita lähdettiin erikseen selvittämään työryhmän voimin, jossa vetovastuun saivat Kuvataiteen keskusarkisto (KKA) ja KEHYS, täydennettynä aluetaidemuseoiden edustajilla museonjohtaja Esko Nummelinilla ja intendentti Leena Rädyllä.

KKA:n toimesta tehtiin vuosien 2008-2009 aikana taidemuseoiden kirjasto-, asiakirja-arkisto sekä kuva- ja media-aineistojen valtakunnalliset kartoitukset, jotta kerätyn aineiston avulla työryhmän oli mahdollista tarkastella nykyhetken tilannetta ja toimintoja sekä kuulla kentän ajatuksia ja toiveita kehittämislinjoista. Nyt Lasuurissa julkaistaan työryhmän ja KKA.n yhdessä tuottamaa materiaalia, joissa museoalan asiantuntijat käsittelevät projektiin liittyviä erityiskysymyksiä.

Toimintaympäristön haasteet

Mikä on visuaalisen kulttuuriperinnön tallentamisen kannalta merkittävä toimijakenttä: museot, julkiset ja yksityiset arkistot, YLE, kirjastolaitos? Miten kulttuurivarallisuuden ylläpidon vastuut tulisi jakaa alueellisesti ja valtakunnallisesti sekä millaisilla resursseilla tehtäväkenttää pystytään tyydyttävällä tasolla hoitamaan? Entä mikä on taide-esineen rooli dokumenttina?

Museolain mukaan ”Museoiden tulee edistää kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevaa tiedon saatavuutta tallentamalla ja säilyttämällä aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville.” Tästä visuaalisen kulttuuriperinnön tallentamisen vastuusta keskusteltiin myös taidemuseoalan Teemapäivillä helmikuussa 2010 ja päädyttiin siihen, että museoiden tulee keskuudessaan päättää se mitä visuaalisen kulttuuriperinnön piiriin museokentällä hyväksytään ja määrittelyn kautta tekemään tietoisia rajauksia dokumentoinnin ja taidehankintojen suhteen. Ja se mitä ei pystytä hankkimaan kokoelmiin on pyrittävä dokumentoinnin avulla tallentamaan.

Museoiden parista nousi myös voimakkaasti esille vaatimus, että rahoitus ja resursointi tulee olla linjassa uusia arkisto- ja dokumentointisuunnitelmia tehtäessä niin että museot pystyvät hoitamaan nykyiset lakisääteiset ja muut tähänastiset tehtävänsä.

Dokumenttien taltioimisen tavat ja tekniikat, materiaalin säilytyspaikat, aineistojen saatavuus, dokumentoinnin priorisointi, dokumentointiin ja esittämiseen liittyvät lainsäädännölliset määritteet – tällä haasteellisella toimintasektorilla on käynnissä valtakunnallisia hankkeita, joissa kyseisiä asioita pyritään yhdessä selvittämään ja edistämään.

Tulevaisuuden todella suureksi kysymykseksi nousee tallenteiden jatkokäsittely, säilytys ja arkistointi. Kansallinen Digitaalinen Kirjasto (KDK) -hankkeen yhteydessä aloitettu digitaalisten aineistojen pitkäaikaissäilytyksen (PAS) kehittäminen antaa toivoa digitaalisten dokumentointien elinkaaren turvaamiseksi. Kirjastojen, arkistojen ja museoiden yhteisellä pitkäaikaissäilytysratkaisulla saavutettavista hyödyistä keskeisimpiä ovat kansallisesti merkittävien digitaalisten aineistojen säilyvyyden varmistaminen, päällekkäisten toimintojen poistaminen, prosessien ja palveluiden laadun paraneminen sekä aineistojen hyödyntämisen mahdollistaminen tuleville sukupolville. KDK:n Asiakasliittymä tarjoaa puolestaan yhteisen liittymän kirjastojen, arkistojen ja museoiden sähköisiin aineistoihin ja palveluihin.

Tarvitaanko kansallista kokoelmapolitiikkaa?

Museoissa linjataan edelleen hyvin itsenäisesti tiedonkeruuseen, dokumentointiin ja tallennukseen liittyvät kokoelma- ja arkistopoliittiset ohjelmat. Kansallista kokoelmapolitiikkaa ei ole tehty, vaikka yhteisten strategioiden kirjaaminen ja päällekkäisten toimintojen poistaminen nähdäänkin välttämättömänä toimenpiteenä arkisto- ja kokoelmasektorin järkeistämisessä.

Päin näköä! – visuaalisten alojen taidepoliittinen ohjelma (OPM 2009:53) nostaa esille myös ongelman tallennusvastuusta koskien mm. visuaalisen kulttuurin raja-alueita ja soveltavia taidealoja kuten sarjakuvaa, taidekäsityötä, kuvitustaidetta, mediataidetta ja katoavaa taidetta.

Kommenttien ja keskusteluiden perusteella näyttääkin siltä että tarvitaan pikaisesti lisää valtakunnallista keskustelua sekä työnjaosta, resursseista että dokumentoinnin sisältörajauksista. Pitkällä tähtäimellä säännöllisin välein tarkistettava dokumentointistrategia lienee myös välttämätön.

Kulttuurihistoriallisten museoiden keskuudesta alkanut valtakunnallinen nykydokumentointia edistävä tallennus- ja kokoelmayhteistyöhanke TAKO on lähtenyt hyvin käyntiin vuoden 2010 aikana. Suomi-kokoelmaan tähtäävän tallennus- ja kokoelmayhteistyön avulla on tarkoitus puuttua mm. työn päällekkäisyyksien purkamiseen, parantaa valtakunnallista koordinointia museoiden kesken sekä edistää kokoelmien liikkuvuutta ja asiantuntijavaihtoa. Kulttuurihistoriallisten museoiden piiristä on myös esitetty toiveita, että taidemuseotkin lähtisivät TAKO-yhteistyöhön mukaan.

Kuvataiteen dokumentointi -työryhmän jäsenet haastavat taidemuseot keskusteluun, jossa tavoiteltaisiin valtakunnallista toimintastrategiaa yhdessä koko museosektorin kanssa. Työryhmä tarjoaa yhteisiksi tavoitteiksi seuraavaa:

1) Kuvataiteen dokumentoinnin ja arkistoinnin valtakunnallinen yhteistyö on kehitetty palvelemaan taide- ja kulttuurilaitoksia sekä alan tutkijoita.

2) Museoalan yhteistyö ja strateginen suunnittelu on voimistunut.

3) Taidemuseoiden kokoelmat nähdään osana dokumentointia.

4) Arkisto- ja kokoelmasektorilla on tapahtunut merkittäviä kustannussäästöjä.

Teksti • Helka Ketonen, erikoisasiantuntija, Kehittäninen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS

Maritta Mellais, amanuenssi, Kuvataiteen keskusarkisto

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet kuvataiteen dokumentoinnille Suomessa lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä?

Sisältö

Lähivuosien osalta suurin haaste dokumentoinnille on niukkojen toimintamäärärahojen pakottama tehtävien priorisointi. Tällä hetkellä Kuvataiteen keskusarkiston toimesta dokumentoidaan Valtion taidemuseon omien näyttelyiden ja kokoelmataiteilijoiden laajojen retrospektiivien lisäksi pääasiassa pääkaupunkiseudulla näytteille asetettua nykytaidetta. Tämän ns galleriakuvauksen yhteydessä on vuosittain kuvattu teoksia noin 80 taiteilijalta. Kapenevien resurssien vuoksi dokumentointivastuuta on jatkossa jaettava yhä enemmän alueellisten toimijoiden suuntaan. Aluetaidemuseoiden kanssa onkin sovittu, että kukin aluetaidemuseo hoitaa oman alueensa kuvataiteen dokumentoinnin.

Pitkällä tähtäimellä on ensiarvoisen tärkeää ratkaista valtakunnallisella tasolla työnjako eri toimijoiden kesken ja kirjata yhteinen tavoite. Toisin sanoen on luotava säännöllisin välein tarkistettava dokumentointistrategia. Sen yhteydessä on syytä tarkkaan miettiä kunkin toimijan tehtävä ja se, mitä sen tehtävän puitteissa on tärkeää tulevaisuutta varten dokumentoida. Pitkän tähtäimen suunnittelulle asettavat haasteita sekä kuvataiteen että tietotekniikan (internet, gsm, sähköiset laitteet, tallennustekniikat ym.) jatkuva ja nopea muutos, tulevaisuus on tältä osin yhä vaikeammin ennustettavissa edes summittaisesti.

Tekniikka

Tallennustekniikoiden, tässä tapauksessa valokuvauksen ja videoinnin, nopea kehitys on tehnyt dokumentoinnin entistä helpommaksi. Digikamerat ovat kaikkien saatavilla, eikä keskitason välineistön hankkiminen ole enää museoille ja arkistoille ylivoimaista. Tulevaisuuden todella suureksi kysymykseksi nousee tallenteiden jatkokäsittely, säilytys ja arkistointi. KDK-hankkeen yhteydessä aloitettu digitaalisten aineistojen pitkäaikaissäilytyksen (PAS) kehittäminen antaa toivoa digitaalisten dokumentointien elinkaaren turvaamiseen.

Kollektiivinen pitkäaikaissäilytys tuo toteutuessaan ratkaisun tallenteiden säilymisongelmaan, mutta samalla lisää tarvittavaa esivalmistelutyötä. Niinpä dokumentoinnin kokonaisstrategiaa suunniteltaessa on huomioitava paitsi itse dokumentointitapahtumaan liittyvä resurssivaatimus, myös arkistoinnin osuus. Kollektiivinen säilytys vaatii kollektiiviset standardit luettelointiin, so objektin metadatan luomiseen, tiedon pakkausformaattiin jne. Eli palaamme takaisin perustyön kysymykseen, huolellisen arkistotyön merkitykseen. Ilman kunnollista arkistointia eivät nopeasti ja vaivattomasti ottamamme dokumenttikuvat tai –videot ole tulevien sukupolvien tavoitettavissa, vaan häipyvät pitkäaikaissäilytysjärjestelmän bittiavaruuteen.

Helena Erkkilä, tutkija, Kuvataiteen keskusarkisto

Kentältä on tullut toiveita (mm. Päin näköä!), että KKA:ssa tulisi hoitaa keskitetysti katoavan taiteen dokumentointi ja arkistointi Suomessa. Millaisena näet KKA:n roolin tässä työskentelyssä ja mitä pitäisi tapahtua, että keskitetty toiminta tulisi mahdolliseksi?

Katoavan taiteen tekijöiden määrä on kasvanut Suomessa huomattavasti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Pelkästään performanssi- ja esitystaiteilijoita on arvioitu olevan Suomessa jopa 300. Lisäksi maa- ja ympäristötaiteilijoiden määrä on lisääntynyt. Myös nimitykset ovat muuttuneet: katoavan taiteen alueisiin voidaan laskea myös paikka- ja tilannesidonnaiset taiteet ja live-art. Katoavan taiteen alue on edelleen hajaantunut maantieteellisesti ympäri Suomea.

Katoavan taiteen kentällä käytäntönä on ollut, että taiteilijat huolehtivat esitystensä ja teostensa dokumentoinnista itse. Millekään yksittäiselle organisaatiolle ei olisikaan mahdollista huolehtia kaikkien katoavan taiteen teosten dokumentoinnista, ei edes valikoiden. Sen sijaan KKA:han olisi mahdollista kerätä ja arkistoida performanssitaiteen ja maa- ja ympäristötaiteen teosten dokumentteja valikoiden ja keskittäen digitaaliseen tietokantaan. KKA:lla on jo ennestään tietoa ja kokemusta alan arkistoinnista. Arkistointi toteutuisi verkostoitumalla taiteilijoiden, tapahtumienjärjestäjien ja niitä edustavien yhteisöjen kanssa (kuten esim. Presentaatio ry:). Taidehistoriallisen ja taiteen tutkimuksen antaman asiantuntijuuden avulla ja vuorovaikutuksessa taiteilijoiden kanssa valikoidaan esityksiä ja teoksia, joiden tekijöitä pyydetään toimittamaan dokumentit teoksistaan Katoavan taiteen arkistoon KKA:ssa. Aineisto luetteloitaisiin ja vietäisiin tietoverkkoon ja huolehdittaisiin sen pitkäaikaissäilytyksestä. Näin mahdollistettaisiin myös tämän alueen taiteiden säilyvyys. Dokumenttien saattaminen alan laitosten, tutkijoiden ja yleisön saataville kattavasti vaatii sopimuslisenssien solmimista tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. Opetusministeriön tulee myös osoittaa katoavan taiteen arkistoon jatkuva määräraha, jotta arkiston kartuttaminen ja ylläpitäminen on mahdollista.

Esko Nummelin, museonjohtaja, Porin taidemuseo, Satakunnan aluetaidemuseo

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet kuvataiteen dokumentoinnille lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä aluetaidemuseoiden perspektiivistä (mm. alueellinen ja valtakunnallinen työnjako ja aineiston saatavuus, nk. kansallinen kokoelmapolitiikka, ”valkoiset aukot” kokoelma- ja arkistoaineistossa)?

Millainen rooli taidemuseoilla on KAM- sektorin yhteistyössä (kirjastot, arkistot, museot)?

Päin näköä! –ohjelmassa on ehdotettu, että taidemuseoiden tulisi ottaa vastuu myös sarjakuvasta, taidekäsityöstä, kuvitustaiteesta, mediataiteesta ja katoavasta taiteesta. Mitä mieltä olet? Lähes vuosikymmen sitten valmistuneessa aluetaidemuseoiden toimintaa kartoittaneessa selvityksessä (ALUETAIDEMUSEOT – tilanne vuonna 2003. Kehyksen selvityksiä 1/2003, Ketonen) todettiin dokumentointiin osoitettujen resurssien olevan huomattavan rajallisia. Useissa tapauksissa aluetaidemuseoiden dokumentointityön voimavarat riittivät vain oman toiminnan tallennukseen ja kohdistivat huomion yksinomaan museon kokoelmiin.

Tämä saattaisi riittää, jos taidemuseolaitoksen kokoelmien kartuttaminen tapahtuisi tavalla, jonka myötä maahamme muodostuisi edes jossain määrin johdonmukainen ja kattava kokonaiskuva visuaalisen kulttuurin ja kuvataiteiden kehityksestä.

Vuonna 2006 valmistuneen valtakunnallisen taidekokoelmaprojektin yhteydessä tehtiin kuitenkin havainto, jonka mukaan ajankohtainen, uudempi taide näyttäisi jäävän suurimmaksi osin määrätietoisen keruutoiminnan ja museoiden kokoelmanmuodostuksen ulkopuolelle. Määrällisesti taidemuseoiden kokoelmat painottuivat 1970- ja 1980-luvun taiteeseen. Taiteen kentän laajentuneita ilmaisumuotoja edustavien installaatioiden, esinekoosteiden, videoteosten ja uusien medioiden osuus maamme taidemuseoiden kokoelmista oli yhteen¬sä alle prosentin, vaikka taiteilijakunnan ja visuaalisen kulttuurin piiriin kuuluvien uusimuotoisten aktiviteettien määrä on 1970-lukuun verrattuna ratkaisevasti toisella tasolla. On selvää, että dokumentoinnin ja kokoelmanmuodostuksen tilanne ei ole valtakunnallisesti katsottuna tehokkain mahdollinen. Selkeästi määriteltyjen ja yhteisesti sovittujen tavoitteiden puuttuessa maamme taidemuseoiden verkosto ei – mm. päällekkäisestä työstä johtuen – ole tällä hetkellä edes osiensa summa. Avainkysymys kuuluu: kenen tulisi ottaa vastuu kokoelmapoliittisesta integraatiosta kansallisella tasolla?

Integraatio, kunnallinen itsehallinto ja toimijoiden väliset vastuut

Aluetaidemuseoiden ylläpidosta vastaavat kunnat, jotka päättävät asioistaan kunnallisen itsehallinnon periaatteiden mukaisesti. Valtion ja kuntien välisestä vuorovaikutussuhteesta käydään aktiivista keskustelua (Eduskunta ja kunnallinen itsehallinto. Taustajulkaisu. Aimo Ryynänen. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 3/2009), mikä epäilemättä on tarpeen. Vähintäänkin kaukaa haettu on kuitenkin se väite, jonka mukaan kunnallisen itsehallinnon periaate estää yhteisiin tavoitteisiin tähtäävät, valtakunnallista näkökulmaa hakevat integraatiohankkeet – olipa sitten kyse valtakunnallisen viitekehyksen museoiden tallennustyölle tarjoavasta dokumentointipoliittisesta ohjelmasta tai yhteisesti tuotetuista ja yhteiskäyttöön asetetuista Kansallinen Digitaalinen Kirjasto (KDK) -hankkeen taustajärjestelmistä.

Mikä on taide-esineen rooli dokumenttina? Miten se suhtautuu muuhun dokumentointityöhön, jota museot tekevät? Onko aika arvioida taideteoksen esine-/objektiluonne uudestaan? Miten museolaitoksen ”portinvartijarooliin” kansallisen kulttuurivarallisuuden kartuttamisen monopolin haltijana tulisi suhtautua? Miten kulttuurivarallisuuden ylläpidon vastuut jakautuvat alueellisesti? Jakautuvatko ne ylläpidosta vastuun ottaneiden toimijoiden – aluetaidemuseot, taidemuseot – taloudellisen kantokyvyn mukaisesti ja oikeudenmukaisesti?

On tärkeää huomata, että kyse ei ole vain taidemuseolaitoksen sisäisestä asiasta. Visuaalisen kulttuurin merkityksen ja tulevaisuudennäkymien nostaminen keskustelun ja kehittämistoimenpiteiden keskiöön on enemmän kuin toivottavaa. Yhtä lailla tervetulleita ovat olemassa olevan toimijakentän rakennetta, rajoja ja keskinäistä työnjakoa käsittelevät puheenvuorot. On oikeastaan yllättävää, että vasta nyt on saatu valmisteltua ensimmäinen taidepoliittinen ohjelma, jossa visuaalisten taiteiden aluetta tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena.

Päin näköä! -ohjelman toimenpide-ehdotukset tekevät useita merkittäviä avauksia. Voi vain toivoa, että edes osa keskeisimmistä esityksistä saisi ilmaa siipiensä alle. Vähäisin toive ei ole se, että tehtävät ja niiden hoitamiseksi osoitetut resurssit asettuvat realistiselle tasolle. Tämä koskee myös taidemuseolaitosta. Rahoitus ja resursointi tulee toteuttaa niin, että museot pystyvät hoitamaan vähintään nykyiset lakisääteiset ja muut tähänastiset tehtävänsä. Käsillä olevan tekstin laatimisajankohdan uutiset antavat kuitenkin viitteitä siitä, että valtiovalta olisi omassa talous- ja sivistyspoliittisessa suunnittelussaan tulkitsemassa kulttuurivarallisuuden merkityksen ja taidemuseoiden kokoelmatoiminnan kehittämisen tavalla, joka ei ole omiaan kannustamaan toimijoita eikä kuntapoliittisia päättäjiä sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin.
Ylen uutinen:  Valtion taidemuseo menettämässä puoli miljoonaa

Valintojen edessä – museoiden alati laajentuva tehtäväkenttä

Museot ja niiden toiminnan rahoituksesta vastaavat päättäjät ovat valintojen edessä – kaikkia hyviäkään tavoitteita ei voida saavuttaa, eikä tehtäviä hoitaa ilman tarpeellisia voimavaroja. Museoiden toiminta- ja tehtäväkenttä on laajentunut nopeasti. Kun huomion keskiössä ovat perinteisesti olleet taide ja taiteilijat, laajentuivat perspektiivit yhdeksänkymmentäluvun kuluessa kulttuuritoiminnaksi. Uudella vuosituhannella horisontti on edelleen avartunut, minkä myötä kulttuurilaitokset ovat suunnanneet päämääränsä hyvinvoinnin edistämisen ja elämälaadun tavoitteille hakeutuen aiempaa kiinteämpään yhteistyöhön sosiaali- ja terveyssektorin kanssa. Kehitys on monin osin nivellettävissä niihin tavoitteisiin, jotka taidemuseokentällä tähtäävät visuaalisen kulttuurin ja luovien toimialojen perustan vahvistamiseen.

Kansallisen kulttuurivarallisuuden merkitys ja hyödyntäminen sekä ylläpitoon liittyvät työnjaot ja vastuukysymykset tulisi avata eri toimijoiden näkökulmasta. Aluetaidemuseoiden perspektiivistä on syytä kysyä sitä, miten yhteinen, kansallinen kulttuurivarallisuus toteuttaa niitä alueellisia ja paikallisia tavoitteita, joista paikallisyhteisön palvelutuotannossa tulee ottaa vastuu? Kuntapäättäjää askarruttaa aivan oikeutetusti kysymys siitä, onko kokoelman omistaminen palvelu – olipa sitten kyse dokumentti- tai taidekokoelmasta, sarjakuva-, taidekäsityö- tai mediataiteen kokoelmasta. Onko se sellainen palvelu, jonka kunta tuottaa kunnallisveroa maksavalle kuntalaiselle? Ja jos on, onko paikallisesti rahoitettu palvelu ja sen tuottaja vastuussa myös valtakunnallisen palvelunäkökulman toteutumisesta?

Selvää on se, että kulttuuriperinnön ylläpitoon ja sen pohjalta muotoutuvaan sisältötuotantoon liittyy nykymuodossaan suuria haasteita. Ennen kuin uusia toimeksiantoja ruvetaan taas jakamaan, tulisi selvittää se, miten tehokkaita nykyisin ylläpidetyt kulttuurivarallisuuden tuottamisen ja kartuttamisen tavat ovat suhteessa kulttuurivarallisuuden rooliin ja tehtäviin sekä digitalisoitumisen myötä käyttöön tulleisiin uusiin työkaluihin ja tiedon välityksen kanaviin. Aivan liian monta kysymystä on vastausta vailla.

Peräpeiliin tuijottamista

Kuka tarvitsee, mitä palvelutuotteita, mihin käyttöön ja miten kustannukset jaetaan? Viimeistään nyt olisi syytä katsoa julkisen ja yksityisen sektorin kenttää kokonaisuutena ja arvioida sitä, miten eri toimijoiden roolit ja tehtävät voitaisiin niveltää toimivaksi kokonaisuudeksi. Museoiden tiedonkeruu-, dokumentointi- ja tallennuskykyä saattaisi olla syytä verrata vaikkapa vain tiedotusvälineiden päivittäisiin valmiuksiin. Näin voitaisiin arvioida se, minkä tasoisilla resursseilla tallennus voi sekä kvalitatiivisesti että kvantitatiivisesti saavuttaa tason, jolla on todennäköisesti merkitystä myös tulevaisuudessa.

Emme voi edetä tuijottamalla vain peräpeiliin, pohtimalla vain sitä, miten asiat on joskus aikaisemmin hoidettu, vastuut jaettu ja mitä rooleja museolaitoksella kansallisen kulttuurivarallisuuden ylläpitäjänä, arvottajana ja portinvartijana on ollut. Taidemuseolaitoksen osalta tämä edellyttää realistista arviota siitä, miten museot selviävät olemassa olevin resurssein nykyisistä muistiorganisaatioroolin mukaisista velvoitteistaan – jos selviävät lainkaan.

Leena Räty, intendentti, Etelä-Karjalan taidemuseo, Kaakkois-Suomen aluetaidemuseo

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet kuvataiteen dokumentoinnille lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä aluetaidemuseoiden ja pienempien museoiden perspektiivistä (mm. alueellinen työnjako ja aineiston saatavuus, nk. kansallinen kokoelmapolitiikka, ”valkoiset aukot” kokoelma- ja arkistoaineistossa)?

Kuvataiteiden dokumentointi on myös pienissä museoissa uusien haasteiden edessä monin tavoin, koska taideilmiöt ja taiteentekijät löytävät uusia medioita koko ajan mm. verkkomaailmassa. Kuinka vastata näihin haasteisiin, kun jo perinteisten tietomassojen hallitsemiseen ei riitä henkilöstöresursseja saati sitten että aineistot olisivat saavutettavia laajalle yleisölle. Todellisuudessa on hyväksyttävä se tosiseikka, ettei kaikkea saa dokumentoitua. Hyvällä työnjaolla eri osapuolien välillä saavutettaisiin ainakin oleellisia asioita dokumentoitua valtakunnallisella tasolla. Nämä yhteistyöprojektit voisivat auttaa asian eteenpäinviemistä konkreettisesti toimenpiteisiin.

Millainen rooli taidemuseoilla on KAM-sektorin yhteistyössä (kirjastot, arkistot, museot)?

Kaikkia muistiorganisaatioita koskettavat tekijänoikeuksia ja tietosuojaa koskeva lainsäädäntö voi olla ongelmallinen aineistojen hyödyntämisessä. Taidemuseot tarvitsevat lisää keskusteluyhteyttä ja vastuualueista sopimista niin arkistojen kuin kirjastojen päällekkäisyyksien ehkäisemiseksi. Yhteinen tietoisuus, mistä kukin vastaa, helpottaa aineistojen hallinnointia ja hyödyntämistä. KAM- yhteistyössä taidemuseot voivat olla aktiivisia taiteen nykyilmiöiden kerääjiä resurssiensa puitteissa. Taidemuseoilla on ollut jo vuosikymmenet roolina taiteilijoiden ja taideinstituutioiden toiminnan dokumentointi. Rajaveto kuka tekee mitäkin ja kuka dokumentoi raja-alueita, soveltavia taidealoja, ei olekaan enää niin selvää. Lisää aktiivista, perusteltua ja resursseista tietoista keskustelua tarvitaan, ennen kuin voidaan sopia tarkemmin taidemuseoiden roolista osana KAM-yhteistyötä.

Tuula Hämäläinen, lakimies, Valtion taidemuseo

Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet suomalaisen kuvataiteen dokumentoinnissa lähivuosina ja pitkällä tähtäimellä, liittyen tekijänoikeuskysymyksiin ja lainsäädäntöön?

Suurin haaste, ja samalla museoiden kannalta ongelma, on kokoelmien dokumenttien saatavuus digitaalisen median, ennen muuta Internetin kautta. Tekijänoikeuslaki sisältää eräitä museoita koskevia tekijänoikeuden rajoituspykäliä, jotka sallivat museoiden dokumentoida omia kokoelmiaan sisäisiä käyttötarkoituksiaan varten (TekijäL 16 §), samoin kuin välittää niitä tietyin ehdoin yleisölle museorakennuksen sisällä (TekijäL 16 a §). Muu kuvan välittäminen on järjestettävä sopimuslisenssin (tai yksittäisten sopimusten) avulla. Sopimuslisenssi tarkoittaa sopimusta museon ja opetusministeriön auktorisoiman tekijänoikeusjärjestön kanssa. Järjestö voi myöntää kuvankäytön luvat ja periä niihin liittyvät korvaukset myös sellaisten tekijöiden teoksista, jotka itse tai heidän oikeudenomistajansa eivät ole jäsenyyden perusteella edustettuna järjestössä.

On hyvä muistaa, että erilaiset aineistot käyttäytyvät tekijänoikeudellisesti eri tavoin. Dokumenttina ei esimerkiksi voi liittää kokonaista audiovisuaalista teosta internetin kautta saataville, koska sen hankintaehdot yleensä sisältävät selkeät määräykset teoksen esityskontekstista.

Sopimuslisenssi on järkevä ratkaisu digitaalisen kuvan massakäyttötilanteissa, koska se yksinkertaistaa lupien hankintaprosessia ja maksukäytäntöjä. Museoille aiheutuu kuitenkin suuri taloudellinen paine liittyen lisenssien hintaan. Mikäli lisenssin rahoitus jätetään yksittäisen museon harteille, uhkana on, että dokumentaatio suomalaisesta kuvataiteesta jää arkistojen kätköihin. Käynnissä olevat, mittasuhteiltaan valtavat kuvataiteen dokumentointihankkeet – esimerkiksi kansallinen digitaalinen kirjasto – edellyttävät aivan ilmeisesti kansallisen tason ratkaisuja.

Tekijänoikeuslain museoita koskevat rajoituspykälät koskevat vain museoiden omiin kokoelmiin kuuluvia teoksia. Näin ollen kaikenlainen kokoelmien ulkopuolisten taideteosten dokumentointi edellyttää sopimuksia. Uskoisin, että kokoelmien ulkopuolisten teosten ja taide-elämän ilmiöiden dokumentointi tulee vuosien varrella yhä tärkeämmäksi. Myös tältä osin tulisi päästä kollektiivisiin sopimusratkaisuihin, joiden resursointi on kansallisen tason tehtävä.

Teksti • Helka Ketonen, erikoisasiantuntija, Kehittäninen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS