joulukuu 2013

Uusia haasteita kohti

Riitta Ojanperä | blogit
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Enää reilu kuukausi, ja pitkään tekeillä ollut Valtion taidemuseon muutos valtion virastosta Suomen Kansallisgalleria -nimiseksi julkisoikeudelliseksi säätiöksi on totta. Kun kello lyö kaksitoista uudenvuodenyönä 2014, ei tässä sadussa asiakkaiden – museokävijöiden ja muiden – näkökulmasta tapahdu mitään erityistä. Tammikuun ensimmäisenä arkipäivänä kolme museota avaavat ovensa ja tarjoavat sisältöjään aivan kuten ennenkin. Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseon ohjelmistot ensi vuodelle on suunniteltu jo aikaa sitten. Organisaation hallinnon tai sisäisen rakenteen muutos ei tarkoita muutoksia museoiden yleisötyössä tai brändeissä.

Kokoelmahallinnan osalta kuitenkin aletaan kehittää uusia työtapoja. Tarkoituksena on koota kokoelmatyön perustasolle kuten luettelointiin, säilyttämiseen ja kokoelmien kunnosta huolehtimiseen käytössä olevat voimavarat yhteen ja saattaa ne palvelemaan entistäkin paremmin valtion omistukseen edelleen jäävän Suomen Kansallisgallerian kokoelman hoitoa. Kansallisgallerian Kokoelmahallintaosasto pitää vuoden alusta sisällään arkisto- ja kirjastoyksikön, kuvaamon, konservoinnin, koordinoinnin ja museotekniikan. Valtion taidemuseon huippuosaaminen kaikilla näillä alueilla siirtyy entisessä laajuudessaan uuteen organisaatioon.

Organisaatiorakenteen näkökulmasta kokoelmahallintaosasto toimii kaikkien kolmen museon tavoitteita tukevana ja palvelevana matriisiosastona. Uudenlaisten yhteistyömuotojen käyttöön ottaminen vaatii ilman muuta paljon oppimista ja kokeilemistakin, ehkä myös yritysten ja erehdysten kautta. Taikasanat eivät tässä auta eikä sisäisestikään mikään muutu yhdessä yössä. Tarvitaan määrätietoista ja pitkäjänteistä työtä, joka tuskin tuottaa pikavoittoja ja joka harvemmin näyttäytyy kovin mediaseksikkäänä. Niinhän se kai on, että kokoelmatyö on museotoiminnan näkymättömäksi jäävää arkea. Mutta arjen hallinta ja sujuminen kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin sopeututettuna kuitenkin on kaikkien ihmisten yhteisöjen menestyksen perusta.

Visio on, että muutoksen voittajaksi nousee kokoelma ja sen saavutettavuus. Olen vakuuttunut, että tehokkailla ja toimivilla tavoilla toteutettu kokoelmahallinta on kivijalka, jolle myös nykyiset kansalliset ja EU-tasoiset – ja toki vieläkin laajemmat – kulttuuripoliittiset pyrkimykset julkisten tietovarantojen mahdollisimman avoimeen jakamiseen rakentuvat.

Teksti • FT Riitta Ojanperä, ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkisto.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

 

 

joulukuu 2013

Goodbye, goodbye it’s time to go…

Anna-Maria Wiljanen | blogit
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Muistan kuinka 20 ja risat -ikäisenä en voinut käsittää vanhempien ihmisten toteamuksia ajan kulumisesta. Kymmenen vuotta tuntui minusta iäisyydeltä kun taas vanhempieni mielestä kymmenen vuotta kului silmänräpäyksessä. Valtion taidemuseon organisaatiomuutoksen ollessa kiivaimmillaan sain työtarjouksen. Samalla kuin pohdin sitä ja laadin tilanteestani SWOT-analyysiä, huomasin ajatusteni tämän tästä karkaavan niihin kymmeneen vuoteen jotka olivat vierähtäneet (kuin silmänräpäyksessä) Valtion taidemuseossa.

Aloitin oppaana Sinebrychoffin taidemuseossa 2003. Interiöörimuseo ja erityisesti sen kustavilainen salonki veivät minut mukanaan, näyttelyistä puhumattakaan…Vuotta myöhemmin aloitin oppaana Ateneumin taidemuseossa. Ensimmäinen opastamani näyttelyn pääosassa oli Ville Vallgren ja hänen taiteensa. Värikäs ja persoonallinen elämästä nauttiva taiteilija ja hänen puhuttelevat teoksensa olivat helppo sisäistää ja ihana opastaa. Seuraavan syksyn kohokohta oli monen oppaan toive,  Albert Edelfelt -näyttely! Päivät olivat pitkiä, museo täynnä innostuneita kävijöitä…ajantaju unohtui monesti, niin mukanaan näyttely vei! Oppaan työ vaihtui tuottajan rooliin Kulttuurin laajakaista -kulttuurikasvatusprojektissa joka oli 9 eri kulttuurilaitoksen voimainponnistus ja -osoitus. Projekti tarjosi 2. asteen oppilaitosten oppilaille ja heidän opettajilleen loistavan tilaisuuden päästä kurkistamaan kulissien taakse ja katsomaan, miten paljon taustatyötä onnistuneen taidenäyttelyn, teatteri-, baletti- tai oopperaesityksen eteen tarvitaan. Tuottajan työ vaihtui viestintäpäällikön virkaan runsas vuosi myöhemmin. Ja vips…tässä sitä nyt ollaan, uuden työn alussa, uusien haasteiden edessä…

Kymmenen vuotta…ei mikään järisyttävän pitkä aika, mutta kuitenkin…erilaisia työtehtäviä, helppoja ja haastavampia, erilaisia näyttelyitä, ihania ja ihan ihania, erilaisia projekteja, lyhyitä ja pidempiä, helppoja ja vaikeita, erilaisia työkavereita, kaikki ihan yhtä ihania… Eräs entinen työkaverini totesi

” Sinä voit lähteä tuosta työpaikasta, mutta tuo työpaikka ei lähde sinusta.” On helppo olla jälkiviisas ja etäisyys antaa uudenlaista perspektiiviä…mutta niin se vaan on, hyvän työpaikan muistot ja kokemukset ja ennenkaikkea työtoverit eivät lähde sinusta, vaikka vaihtaisitkin työpaikkaa! Tämä pätee ehdottomasti myös Valtion taidemuseoon!

On tullut aika kiittää kuluneista vuosista! Olen toiminut Lasuurin päätoimittajana melkein neljä vuotta eli lehden alusta lähtien. Lehden profiili on säilynyt samana ja artikkelit mitä moninaisimpina. Kuluneiden vuosien aikana lehden toimitusneuvostossa on tapahtunut muutoksia ja vajaan kuukauden kuluttua tapahtuu  seuraava muutos Valtion taidemuseon organisaatiossa mutta sitä ennen minun on aika todeta goodbye, it’s time to go.

Suurkiitos teille lukijoille, lehden kirjoittajille ja toimitusneuvostolle ja kaikille työtovereilleni Valtion taidemuseossa kuluneista, äärimmäisen antoisista vuosista! Teitä tulee ikävä!

Kaikkea hyvää Lasuurille ja teille kaikille toivottaen,

Anna-Maria

Ps. Kirjoitin eräässä blogissani verkostoitumisen tärkeydestä joten tässä uudet yhteystietoni:

Anna-Maria Wiljanen

Toiminnanjohtaja

UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö

anna-maria.wiljanen@ukks.fi

 

 

 

kesäkuu 2013

Keskustellaan, keskustellaan – ja vielä kerran…

Riitta Ojanperä | blogit

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Kävin viikko sitten valtakunnallisilla museopäivillä Kouvolassa ja kuuntelin torstaipäivän esitykset, aiheena poistot museokokoelmista sekä kokoelmien kartutus lahjoituksin ja talletuksin. Aihe oli mitä tärkein koska, kuten joku paikalla ollut totesi, ”museot alkavat olla täynnä”. Museoammattilaisina tiedämme, että kartuntapolitiikka(kin) tarvitsee koko ajan lisää tarkentamista ja priorisointia.

Museokokoelmista tehtävät poistot on ollut tärkeä keskustelunaihe Isossa Britanniassa, jonka museoalan yhteistyöjärjestön Museums Associationin viestintäpäällikkö Maurice Davis (Head of policy and communication) piti aiheesta informatiivisen esityksen. ”Kymmenen vuotta sitten nykyisenkaltaista keskustelua poistoista ei vielä käyty, mutta sen jälkeen asenteet ovat muuttuneet olennaisesti”, hän totesi.

Niin kiinnostava kuin itse poistokysymys onkin, jäin pohtimaan Davisin puhetta siitä, millaisin keinoin asiaa on Britannian museokentällä viety eteenpäin. Davisin esityksen aikana toistuivat varmaan kymmeniä kertoja sellaiset sanat kuin discussion, communication, consultation, explanation ja transparency. Kuulimme, että avain muutokseen oli ollut poistojen positiivisia mahdollisuuksia korostavan keskustelun käynnistäminen ja edistäminen – kommunikaatio, asioiden perusteellinen selvittäminen, selittäminen ja perusteleminen kaikille tarvittaville tahoille, joita on ollut ja edelleen on paljon. Ymmärrystä pitää lisätä, ja asiat hyväksytään usein sen jälkeen, kun niistä on keskusteltu, painotti Davis. Näillä neuvoilla hän evästi myös suomalaisia eteenpäin. Sama teema toistui muissakin päivän puheenvuoroissa. Hyvien keskusteluyhteyksien ylläpitämistä eri toimijoiden välillä alleviivasi EMMA:n johtaja Pilvi Kalhama puhuessaan museonsa talletuksista.

Mutta eikö tuo nyt ole itsestään selvää, siis että keskustellaan ja vuorovaikutetaan. Eikö meillä humanistisen koulutuksen saaneina tai kulturellin toimintaympäristön sivuvaikutuksena ole lähes myötäsyntyinen kyky ymmärtää ja lähestyä kaikkea inhimillistä, kuten esimerkiksi muita ihmisiä. Toisaalta tavataan sanoa, että siitä puhe mistä puute. Voisiko olla niin, että museomaailman toimintakulttuureissa ei sittenkään ole hyödynnetty kaikkia keskustelemisen, konsultoinnin ja läpinäkyväksi tekemisen positiivisia mahdollisuuksia?

Katsotaanpa peiliin. Uskoisin osaavani puhua ja kirjoittaa, mutta osaanko ja haluanko oikeasti kuunnella keskustelukumppania, kaikkia erilaisia keskustelukumppaneita. Antaudunko vuorovaikutukseen vai ”tiedotanko” ympäristölle siitä, minkä itse jo valmiiksi tiedän hyväksi ja oikeaksi ”meille” tai ”teille” kaikille? En kai vaan esitelmöi museoiden avoimuudesta ja menneisyyteen jääneistä norsunluutorneista sokeana sille mahdollisuudelle, että puheellani kaikesta huolimatta edelleen saattaisin asemoida kuulijani jonnekin itseni alapuolelle. Enhän mieleni sopukoissa usko, että ihmisessä, joka ajattelee museoista, kulttuurista tai taiteesta toisin kuin minä, on joku vika, joka pitää tehdä kohteelle tiettäväksi ja joka pitää korjata minun parhaaksi katsomallani tavalla?

Vuorovaikutus tarvitsee aikaa, ja sitähän ei nykytyöelämässä ole kenelläkään koskaan tarpeeksi. Kohtaamisen, kuuntelemisen ja läsnäolon voi myös priorisoida, ja Davisin mukaan niin on välttämätöntä tehdä, jos haluaa edistää asiaansa. Opimme, että eteneminen keskustelevaa tietä on hidasta, mutta se ei haittaa, kun suunta on selvä ja kommunikoinnin tahto ja keinot hallussa.

Davis puhui poistojen hyvästä toteuttamisesta, mutta asetettu tavoite voi olla mikä tahansa. Itse voisin ottaa tulevan kesän lomaohjelmaan edellä esittämieni peruskysymysten mietiskelyn. Puhujamme yhteenvetona esittämästä neljän kohdan ohjeistosta voisin photoshoppailla tai vaikka kirjoneuloa huoneentaulun lomanjälkeistä työelämää varten. Näitä siis älä unohda, kun haluat hyvin viedä tavoitteesi läpi:

  • Selkeä ajattelu.
  • Tarpeeksi aikaa.
  • Toimiva päätöksentekoprosessi.
  • Konsultointi ja läpinäkyvyys.

Teksti • FT Riitta Ojanperä, ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkisto.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

kesäkuu 2013

Töihinpaluun euforiaa…

Anna-Maria Wiljanen | blogit

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Virkavapaani lähestyessä loppuaan se sitten iski….sunnuntaistressi!  Älkää ymmärtäkö väärin…olin jo odottanut töihinpaluuta sillä välillä tuntui siltä, että höperöidyn lopullisesti kotona tutkimusta kirjoittaessani. Tästä esimerkkinä mainittakoon eräs iltapäivä, jolloin huomasin kysyväni koiranpentumme mielipidettä Dean MacCannellin turismiteoriaan!

Virkavapauteni viimeisenä päivänä (torstaina) kävelin ympäri kotia ja kävin melkoisilla kierroksilla. Sitten koittikin jo ensimmäinen virkavapauden jälkeinen työpäivä. Työpöydälläni odotti aivan ihastuttava kukkakimppu moniselitteisen kortin kera, sekä huoneentaulua muistuttava iso ’tervetuloa aloittamaan puhtaalta pöydältä’ -kortti. Eikä tässä kaikki, sain niin lämpimän vastaanoton missä ikinä kuljinkin että välillä jouduin taistelemaan kyyneleitä vastaan…niin ihanan positiivisesti minut otettiin vastaan…

Noin kuusi viikkoa töihinpaluun jälkeen lähdin MuseumNext -konferessiin Amsterdamiin….ja euforia jatkui. Olin ensimmäistä kertaa tässä konferenssissa ja täytyy kyllä todeta että sen anti oli juuri niin hyvä kuin olin etukäteen kuullut. Presentaatioiden ja keskustelujen ytimessä olivat mm. museoiden tulevaisuus ja digitaalinen strategia, tiedon avaamisen problematiikka, kuinka visualisoida museon ’sekavia’ kokoelmia, kuinka suunnitella verkkosivut mahdollisimman visuaalisiksi, informatiivisiksi ja yleisöä osallistaviksi helppokäyttöisyydestä tinkimättä sekä museon ystäville/jäsenille tarkoitetun oman digitaalisen loungen lanseeraaminen. Sokerina pohjalla oli juuri korjauksen jälkeen avatun Rijksmuseumin  Internet-päällikön, Peter Gorgelsin presentaatio museon kotisivujen uudistuksesta ja samalla 125000 kuvan ’avaamisesta/vapauttamisesta’ yleisölle. Rijksmuseumin projekti sai monet haukkomaan henkeään ja haaveilemaan samantyyppisestä projektista…mutta itse pidin ehkä vieläkin enemmän konferenssin viimeisen iltapäiväsession ensimmäisen puhujan Tanskan kansallismuseon Marlene Ahrensin esityksestä How not to involve users and lightweight interaction, jonka esitys oli vastakohta Gorgelsin esitykselle. Ahrens ei kertonut hyvin suunnitellusta ja hyvin menneestä projektista…päinvastoin, hän aloitti presentaationsa kertomalla kaikista niistä virheistä mitä he olivat tehneet projektissa, jonka tarkoituksena oli suunnitella ja luoda yleisöä osallistava elementti museon uuteen näyttelyyn. Ahrens sai konferenssiyleisön nauramaan monta kertaa ja vastaanotti valtaisat aplodit esityksensä päätteeksi. Kuinka tutuilta monet virheet kuulostivat ja kuinka helpottavaa oli kuulla että muutkin harrastavat jossittelua… Virheistä oppiminen tuotiin ensi kertaa (tietääkseni) esiin tässä kontekstissa! Jos konferenssin substanssiantiin  lisätään vielä verkostoituminen kollegoiden kanssa, voin kyllä tunnustaa että alussa mainitsemani euforia jatkuu vieläkin…Tästä on hyvä jatkaa!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Önningeby konstnärskoloni och de sociala nätverken.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

kesäkuu 2013

Museoammattilaisen huvittelua

Kirsti Harva | blogit

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Museoammattilaisen huvittelua on saada kuunnella puhetta aiheesta, joka liippaa tarpeeksi läheltä omaa työtä, mutta ei kuitenkaan ole varsinaisesti oma ammatillinen leipälaji. Huvitusta lisää, jos saa kuunnella epävirallisesti, ei instituution edustajana, ettei ’viran puolesta ole velvollinen osallistumaan keskusteluun, väittelemään, puolustamaan kantaansa’. Että saa kuunnella ihan vaan nautinnokseen. Kuuntelunautinnon kruunaa se, että puhuja osaa asiansa, puhuu jostakin, jolle on omistanut koko elämänsä, tietää aiheesta ’kaiken’.

Pitkähkön johdannon jälkeen: tällainen harvinainen huvittelutilaisuus tarjoutui, kun Metropolia –ammattikorkeakoulu oli kutsunut luennoitsijaksi juuri remontoidun Rijksmuseumin kehyskonservaattorin ja kullattujen pintojen asiantuntijan Hubert Baijan. (Ja avasi luennon muillekin museoammattilaisille, kiitos siitä!) Baija on ylittämätön asiantuntija kehystämisen kysymyksissä, historiassa, tyyleissä ja hän on työskennellyt Rijksmuseumissa vuosikymmeniä. Hän puhui yhden päivän kehystyksen historiasta, toisen päivän hän keskittyi kehyskonservointiin, mikä  oli luonnollisesti kohdistettu konservoinnin opiskelijoille.

Kehyksistä voi lukea – kun osaa – uskomattoman paljon merkityksiä. Tyylit, yksityiskohdat, pintakäsittelyt, kehysten suhde arkkitehtuuriin … kertovat enemmän kuin osaamme kuvitella. Vaikka oman kokemuksen ja tietämyksen perusteella sentään jonkunlainen käsitys kehystyyleistä onkin, katselen nyt kehyksiä aivan uusin silmin, kun tiedän, mistä ornamentit ovat syntyneet tai miksi joku tietty pintakäsittelytapa on luotu. Tai mitkä pienet yksityiskohdat erottavat englantilaiset ja ranskalaiset kehykset. Taideteosten provenienssitietoihin saadaan varmistuksia puoleen tai toiseen kehyksistä. Suomessa vanhan ulkomaisen taiteen kehyshistoria on yhtä eurooppalaisen historian kanssa. Sinebrychoffilla käydessään Baija löysi yhdestä (1) hollantilaisesta teoksesta ’alkuperäisen’ kehyksen.

Suomessakin on kiinnostus kehysasioita kohtaan viime vuosina ollut kasvussa. Tai siitä on kiinnostuttu enemmän. Lieneekö syynä  antiikinharrastajien lukumäärän ja tietomäärän kasvu. Kultaajamestariperinne elvytettiin Suomessa kymmenisen vuotta sitten venäläisten mestarien avulla. Uusia kultaajia on sittemminkin ’mestaroitunut’. Tällä hetkellä aktiiviuraa tekevien mestareiden määrä on laskettavissa   yhden käden sormilla. Asiakkaita tuntuu riittävän, hyvä niin.

Jokunen vuosi sitten kolme valmistumassa olevaa konservaattoria aloittivat Suomessa tehtyjen kehysten kartoittamisen. Hanke oli kunnianhimoinen. Kehysliikkeiden jäljittäminen kaupparekisterien ja vanhojen leimojen perusteella ei kuitenkaan pelottanut tekijöitä. Onneksi edesmenneiltä suomalaisilta mestareilta on jäänyt perinnetietoa ja löytyypä vielä jopa muutamia haastateltavia, mikä on auttanut kartoitustyössä. Vaikka kehystyksen historia on Suomessa paljon lyhyempi kuin Keski-Euroopassa, tiedot listoja valmistaneista tehtaista ja kehysten tekijöistä hyödyttävät yhtälailla Suomessa sallisten ja ruokokoskien teosten, kuin Hollannissa 1600-luvun rembrandtien tutkimuksessa. Ei ole kovin montaa vuosikymmentä siitä, kun käytäntönä oli samanlaisten kehysten vaihtaminen koko näyttelyn maalauksiin  yhtenäisen ilmeen saavuttamiseksi. Onneksi nykyisin tietämys on lisääntynyt ja kehysten alkuperäisyydelle annetaan arvoa.

Kehyskartoitushanketta  ei ole mahdollista edistää täystoimisesti, mutta se etenee kaiken aikaa. Siihen liittyen tänä keväänä valmistuva Satu Rantalan pro gradu -opinnäyte Jyväskylän yliopiston museologian laitokselle. Opinnäytteen työotsikko on Kehysten museoarvo ja asema kokoelmissa. Monet museoammattilaiset muistavat ehkä osallistuneensa Sadun aiheesta tekemään kyselyyn. Odotan innokkaasti työn valmistumista, joka on yksi etappi matkalla kattavampaan esitykseen kehystämisen jatkumosta Suomessa.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen


marraskuu 2012

Tutkija haluaa luonnon rauhaan…vai?

Anna-Maria Wiljanen | blogit

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Väistämätöntä mutta totta…virkavapaani loppuu neljännesvuoden tai oikeammin runsaan 3 kuukauden kuluttua ja lievä paniikki on tosiasia. Toisaalta on jo kyllä ikävä töihin, tiettyihin rutiineihin, pää täynnä uusia ideoita ja ajatuksia, toisaalta olen nauttinut tutkijan työstä, sen vastuullisuudesta ja vapaudesta, valtavasti!

Joka tapauksessa olen intensiivisessä kirjoitusvaiheessa työstämässä väitöskirjani kahta tärkeintä lukua mutta huomaan että haluaisin sulkea ympärilläni pyörivän ja hyörivän (normaalin) elämän hetkeksi pois jotta voisin keskittyä täyspainoisesti kirjoitustyöhön. Tähän asti kotona kirjoittaminen on sujunut hyvin. Siinä on hyvät puolensa mutta aktiivinen kirjoitusaika on yleensä vain noin 5-6 tuntia päivässä eli sen aikaa kun kuopus on koulussa. Sen jälkeen alkavat välipala-harrastuksiin vieminen-koiran ulkoiluttaminen-illallisvalmistelut –’ralli’ jonka lomassa ei välttämättä enää jaksa/pysty miettimään tutkimustekstiä. Voi myöskin käydä niin, että menen ruokakauppaan ja olen niin tutkimukseni pauloissa että kiikutan erehdyksessä ostoskoriin ottamani jauhopussin takaisin maito-osaston hyllylle.

Mikä neuvoksi? Hetki luonnon helmassa auttaisi varmasti ja mieluiten seuraavilla kriteereillä: ilman internet-yhteyttä (tai ei sittenkään sillä saatan tarvita sitä), ilman puhelinta (ei missään nimessä, jos jotakin vaikka sattuisi), ilman perhettä (e-hei, minulle tulisi ikävä viimeistään 2 tunnin kuluttua)…omalla landella (ei, ei se on saaressa ja suljettu jo talvea varten).

Pienen pohdiskelun jälkeen huomaan että minulla on kaksi vaihtoehtoa: 1) joko muuttaa oma vuorokausirytmini niin että kirjoitan yöllä sillä aikaa kun muut nukkuvat ( ja nukun päivällä…) tai 2) pidennän seuraavaa tutkimusmatkaani erääseen Etelä-Suomen rannikkokaupunkiin muutamalla päivällä jotta saan arkistossa käynnin lomassa myös ’laatukirjoitusaikaa’. Oli miten oli ja totta puhuen rauhallinen ja täysin virikkeetön (etteivät ajatukset lähde vaeltelemaan) kirjoituspaikka on tällä hetkellä toivomuslistani kärjessä….ja taisin muuten juuri keksiä oivan kirjoituspaikan, keskellä Helsinkiä! Kerron seuraavassa blogissani saatte kuulla miten kirjoitustyö sujui!

Rauhallista ja rentoa loppuvuotta toivottaen!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Önningeby konstnärskoloni och de mångfacetterade sociala nätverken.

marraskuu 2012

Yhdessä eteenpäin!

Eija Liukkonen | blogit
Museoalan valtakunnalliset kehittämistehtävät keskitetään vuoden 2013 alusta Museovirastoon (Valtion budjettiesitys 2013). Keskittämisellä tavoitellaan päällekkäisyyksien poistamista, toiminnan vahvistamista ja tehostamista osaamisen ja resurssien keskittyessä. Museovirastolle Valtion taidemuseosta siirtyviä tehtäviä ovat seuraavat:
  • Aluetaidemuseoiden museolain mukainen sopimusohjaus
  • Taidemuseoiden kokoelmayhteistyö ja työnjako taidemuseoiden kesken
  • Yhteisten Museoalan Teemapäivien järjestäminen
  • Muut strategisiin tavoitteisiin liittyvät kehittämistehtävät ja –hankkeet
  • Taidemuseoalan rakenteiden tuntemus, taidemuseoalan kehittämisen osaaminen

Valtion taidemuseossa pysyvät seuraavat tehtävät: Kokoelmanhallintajärjestelmä MUUSA, edustukset KDK-ja Museo2015-hankkeissa, taideteosten maastavientiluvat ja taidemuseoalan ammatillinen ohjaus ja substanssin kehittäminen. Valtion taidemuseon tiivis yhteistyö jatkuu edelleen Museoviraston kanssa, ja asiantuntijuus taidemuseoiden ohjauksessa ja tuessa.

Ensi vuoden Teemapäivät järjestetään yhdessä Museoviraston kehittämispalvelujen kanssa. Päivilläpuhutaan julkisen tiedon ja kulttuuriperintöaineistojen saatavuudesta ja hyödynnettävyydestä. Ajankohta on 7. – 8.2.2013, paikkana Ateneum-rakennus ja otsikkona Oikeus kokoelmiin!
  • Mikä on yleisöjen oikeus ja osallisuus kokoelmiin?
  • Mitä on julkisen tiedon avoimuus?
  • Miksi museon on tärkeä avata tietovarantonsa?
  • Miten tietovarannot avataan yleisöjen hyödynnettäväksi?
  • Mikä on OpenMuseum?
  • Miten kokoelmien yhteiskunnallinen vaikuttavuus rakentuu?

Lisätietoa Kehyksen www-sivuilta. Ohjelma vahvistuu ja ilmoittautuminen alkaa joulukuun alussa.

Viime vuoden teemapäivien Tunne yleisösi! -teemaa on työstetty eteenpäin. Kannattaa tutustua Arvoisa yleisö -verkkosivustoon, joka on suunnattu museoalan ammattilaisille sekä alan opiskelijoille. Sivustolla esitellään kävijä- ja yleisötutkimusmenetelmiä, tehtyjä tutkimuksia sekä pohditaan museoiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta, kävijöiden osallistamista ja sosiaalisen median käyttöä osana yleisötyötä. Teidän iloksenne ja yleisöjenne parhaaksi!

Seuratkaa museoalan verkkomedioita!

Innostukaa yhteisö- ja mikroblogipalvelu Twitteristä. Itselleni parhainta antia ovat olleet museoalan kansainvälisten seminaarien seuraaminen twiittien ja online -streemausten välityksellä. Viime viikolla seurailin The Museums Associationin konferenssia Edinburgissa #museums2012 ja Museum Computer Networkin vuosittaistakonferenssia Seattlessa #MCN2012 ja loppukuusta on vuorossa INTERCOMin konferenssi Sydneyssä#museumchallenges. Myös kotimaisten hankkeiden kuten Kansallisen digitaalisen kirjaston ja Museo 2015 –hankkeen ajankohtaisimmat uutiset löytyvät Twitteristä.@eijakatriina

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

marraskuu 2012

Vähän lipsuu arkkitehtuurin puolellekin

Kirsti Harva | blogit

Joitakin vuosia sitten ICOMin kokouksen aikana törmasimme kadulla Haagissa ruotsalaisen kollegan kanssa. Hän suorastaan hyppeli ja pulppusi iloa ammattisisarten ja –veljien jälleennäkemisestä, keskusteluista, ajatusten vaihdosta, kaikesta siitä, mitä näissä kokouksissa ohjelman lisäksi tehdään. Hän riemuitsi, kuinka hän täällä taas muistaa ja oivaltaa, miksi tätä työtä tehdään. Miten saa vahvistusta hengelleen ja ruumiilleen.

Olin minäkin tietysti iloinen hänen tapaamisestaan, mutta suomalaiskansalliseen karuun tapaan nihkeän hillitysti ja pidättyväisesti – ajatellen että aina nuo emämaalaiset liioittelevat hejjssan–tyyliään.

Ajat ovat muuttuneet ja joudun myöntämään, että itse koin melkein samanlaista äkillistä työniloa ja inspiroitumista, kun olin syksyllä Portossa lyhyessä workshopissa. 15 osanottajan joukossa ( kuudesta eri maasta) ei ollut ketään ennalta tuttua, mutta työn touhussa, todella ’hands on’, innostuksesta posket punottaen, ponnistelimme yhteisen aihepiirin – kuivapuhdistusmenetelmien – parissa.

Konservoinnin materiaalien suhteen ollaan tilanteessa, jossa vain hyvin vähän käytetään materiaaleja, jotka on tehty suunnitellusti konservoinnin käyttöön. Suurin osa käytettävistä materiaaleista poimitaan muilta aloilta: työkalut lääkäreiltä tai puusepänverstaista. Puhdistusaineet, liuottimet ja liimat on tarkoitettu ihan muuhun ja ennen kuin niitä voi käyttää konservointiin, ne täytyy perinpohjaisesti testata. Valmistajilta saa harvoin tietoja tuotteiden tarkoista sisällöistä, liikesalaisuuteen vedoten. Silti monissa tuotteissa on konservoinnin kannalta ’ylimääräisiä’ ja jopa haitallisia aineita. Esimerkiksi pyyhekumeissa pehmenninaineita, jotka jättävät paperiin tahraavia ja tahmaavia jälkiä. Jokapäiväisessä käytössä niistä ei ole haittaa, mutta taideteoksiin käytettyinä mahdollinen ongelma tulee tiedostaa. Kaikki käytännön työn pikku vinkit ja helpotukset eivät koskaan pääse suuriin julkaisuihin. Tässäkin workshopissa päivitettiin uusia tuotteita tietokantaan, joka on tehty jo muutamia vuosia sitten Hollannissa. Sinne on kerätty perusteellinen tutkimus- ja testaustieto kuivapuhdistusaineista.

Aherruksen lomassa keskustelut museoiden ja konservoinnin aihepiireistä ja menetelmistä eri maissa, oli samalla tärkeätä oppia, näkökulmien laajennusta ja suurta huvia. Melkein uskaltaisin sanoa, että se virkisti enemmän kuin loma. Onneksi huonojen lentoyhteyksien takia jäi aikaa tutustua myös Porton museoihin. Serralvesin kotimuseon ja puutarhan yhteydessä olevan nykytaiteen museon on suunnitellut Álvaro Siza. Noin Kiasman kokoinen rakennus sijaitsee puiston laidassa siten, ettei sitä mistään näe kokonaisena. Eihän se sinänsä haittaa, mutta jotenkin minusta on kivempi mennä rakennukseen, josta ulkoapäin saan jonkinlaisen käsityksen. Kiasman alkuaikoina kuulimme usein valitusta siitä, että siellä eksyy. (Minulle täysin käsittämätön kommentti: ihaninta maailmassa on olla niin hyvässä museossa, että sinne eksyy. Pitkään aikaan paras on Pariisissa Jean Nouvelin suunnittelema Musee du Quai Branly.) Kiasmassa sentään ylöslähtevä ramppi imaisee kävijät museoon. Serralvesissa saavuttuasi aulaan, on lipputiski, sen jälkeen ei mitään. Yhden ikkunan takaa näkyy kirjakauppa. Muuten ei mitään. Seinissä on pari aukkoa, joiden takaa paljastuu lisää seiniä ilman mitään viestiä, minnepäin pitäisi suunnistaa. Yritettyäni pariinkin umpikujaan löydän lopulta 5×10 cm kokoiset kirjaimet WC. Näillä oli pärjättävä. Ymmärsin olla iloinen, ettei Álvaro Siza voittanut Kiasman kilpailua.

Toinen arkkitehtuurilipsahdus olkoon Porton uusi musiikkitalo Casa da Música. Taaskaan en voinut olla vertaamatta omaamme, ovathan melkein saman ikäisiä. Talo on todella hieno ulkoapäin: valkoista marmoria ja muistuttaa suurta monikulmaista epäsäännöllistä kidettä. Aulassa jatkuu sama vitivalkoinen äärettömyys ja valtavat valkoiset portaat johdattavat konserttisaleihin. Neuvottiin kääntymään kulman ympäri ja ylös. Pam. Marmori vaihtui aaltopeltiin. Rem Koolhaasin tavaramerkki on ’vaihtuvat materiaali’. Ylös vei kolisevat liukuportaat, vieressä todella aaltopeltiseinä. Ja portaat veivät ylös kapeassa kuilussa. Missään ei näkynyt oikeita portaita. Konsertin lopuksi olivat sentään kääntäneet portaat pyörimään alaspäin. En tiedä mitä olisi tapahtunut hätätilanteessa. Tuskin muistin kuunnella konserttia, kun ihmettelin sisääntuloa. Eikä akustiikkakaan ihan ällikällä lyönyt.

Teksti • Kirsti Harva, johtava konservaattori, Valtion taidemuseo

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

 

kesäkuu 2012

Ruoho on vihreää aidan toisella puolella – tehtäväkierto museoalalla

Anna-Maria Wiljanen | blogit

Olen tällä hetkellä virkavapaalla tekemässä väitöskirjatutkimusta. Osaksi tähän tutkimukseen liittyen, minua pyydettiin mukaan näyttelyn työstämiseen. Hyppäsin korkealla ja kiljahtelin innostuksesta sillä olin odottanut tällaista tilaisuutta jo kauan. Olen nimittäin profiloitunut museoalalla lähinnä viestijänä ja markkinoijana, en niinkään taidehistoroitsijana.

Tuumasta toimeen. Alusta lähtien oli selvää että aikataulu tulisi olemaan tiukka. Kiersin museon intendentin ja/tai museojohtajan ja museomestarin matkassa kartoittamassa ja etsimässä melko tuntemattoman naistaiteilijan teoksia pitkin Etelä-Suomea. Välillä pieni koiranpentumme oli matkassa mukana, välillä ei. Samaan aikaan työstin näyttelyluetteloon tulevaa tekstiä ja juoksin arkistoissa, tarkastamassa vielä yhden jos toisenkin faktan. Joskus tiiviin teoskartoituspäivän jälkeen tuntui kuin olisin jäänyt jyrän alle, niin väsyneeltä olo tuntui. Mutta kaikki tämä oli kuin poispyyhitty kun pääsimme sellaisen taideteoksen jäljille, josta minulla oli ollut vain pieni mustavalkoinen kuva ja jonka aitouden olin kyseenalaistanut. Kyseessä oli todellinen ’salapoliisityö’ joka vei lähes puoli vuotta, mutta se kannatti, sillä maalaus, Hanna Rönnbergin Kevät (1896) on nyt onnellisesti Hämeenlinnan Taidemuseon Hanna Rönnberg -näyttelyssä ’paraatipaikalla’. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Näyttely saatiin onnellisesti avattua suuren avajaisyleisön suosionosoitusten säestämänä!

Nyt muutama viikko avajaisten jälkeen, olen pohtinut työprosessia ja tehtäväkiertoa. En ole koskaan ollut tehtäväkierron intohimoinen puolestapuhuja, joskaan en myöskään sen vastustaja. Tämä hyppy aidan vihreälle (ei siis vihreämmälle) puolelle, oli mielestäni erittäin hyödyllinen. Sain kokeilla näyttelyprosessia käytännön tasolla ja opin ymmärtämään monia museoprofessioita ja niiden tehtäviä paremmin. Vaikka kyseessä ei ollutkaan ’oikea’ tehtäväkierto oman toimipaikkani sisällä, motivaationi myös nykyistä toimenkuvaani kohtaan nousi kohisten! Tehtäväkierto ei sovi kaikkiin tehtäviin tai kaikkiin museoihin mutta sitä kannattaa rohkeasti kokeilla!

Aurinkoista kesää!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Önningeby konstnärskoloni och de sociala nätverken.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

kesäkuu 2012

Toista tietä Roomaan eli lisää digijulkaisemisesta

Riitta Ojanperä | blogit

Viime vuoden syksyllä Lasuurin numerossa 2/2011 pohdin digitaalista julkaisemista Valtion taidemuseossa ja erityisesti Kuvataiteen keskusarkistossa.

Nyt olemme hitusen kokeneempia sillä alalla. Marraskuun alussa ilmestyi tutkimusjulkaisu Ilona Harima. Valaistumisen tiellä, joka on vapaasti luettavissa ja ladattavissa osoitteesta http://www.fng.fi/harima. Harima-julkaisu oli pilottihanke, jonka taustalla on Valtion taidemuseon pyrkimys siirtää julkaisemista verkkoon soveltuvin osin. Soveltuvinta osaa eittämättä edustavat kokoelma-aineistoja käsittelevät tutkimukset, joiden toivotaan löytävän tiensä muun muassa tutkijoiden käyttöön ja rikastuttavan sisällöllään taide- ja kulttuurihistoriallista tietämystä. Toki museon on syytä tavoitella myös tutkijoita laajempaa kohdeyleisöä, mistä syystä Harima-julkaisukin ilmestyi yhteistyössä Ateneumin taidemuseon kanssa järjestetyn samannimisen kokoelmalähtöisen fokusnäyttelyn yhteydessä.

Tässä vaiheessa joku ehkä kysyy, että kuka tämä Harima sitten on. Sen saa helposti selville klikkaamalla julkaisun verkko-osoitetta. Tarkoitukseni on tässä käydä lyhyesti läpi, mitä pilottihankkeelta odotimme ja mitä opimme. Yleisesti ottaen verkkojulkaisemisella on lähdetty hakemaan kustannussäästöjä ja toisaalta vaikuttavuutta ja levikkiä sellaisille sisällöille, joiden oletettu myynti perinteisesti offset-painettuina julkaisuina on vähäistä.
Lienee selvää, että museoiden julkaisemista kannatteleva sivistyksellinen tarkoitus ei toteudu, jos iso osa tuotetuista kirjoista jää vuosikausiksi makaamaan varastoon. Toisaalta on myönnettävä, että yksioikoinen digi-idealismikaan ei tässä ajassa ja toimintaympäristössä ole tie vakiintuneiden museoyleisöjen sydämiin. Pilottihankkeemme olennaiseksi kokeiluksi muodostuikin verkko-pdf-julkaisun ja pienen, digipainotekniikalla toteutettavan printtipainoksen yhdistelmä.

Panostimme siis digipainotekniikan mahdillisuuksien kartoitukseen. Aluksi me taidejulkaisuja tuottaneet museoammattilaiset jaoimme luultavasti kaikki saman ennakkoluulon: vaikea kuvitella, että muulla kuin huippulaatuisella perinteisellä painotyöllä päästäisiin lähellekään edellyttämäämme väripainamisen laatua. Tätä piti siis testata, ja siksi tilasimme yhdeltä digipainopalvelujen tuottajalta yhden digipainokappaleen jo kirjapainosta valmistuneesta taidekirjasta. Valmis paino-pdf lähetettiin koeprosessiin, jonka lopputulos hämmästytti laadukkuudellaan monet.

Tämän jälkeen lähdimme tekemään kyseisellä painotekniikalla pientä painosta Harima-julkaisusta. Laatu- ja kustannushaitari on suuri, ja palveluntarjoaja on luonnollisesti valittava sen mukaan, millaiseen tulokseen pyritään. Me halusimme ihan oikean, sidotun, kovakantisen ja KKA:n julkaisuksi poikkeuksellisen runsaasti kuvitetun taidekirjan.

Sadan kappaleen painos hupeni tekijänoikeuskorvauksina oikeudenomistajille, tekijänkappaleina, pienenä määränä pressikappaleita ja lahjoina yhteistyökumppaneille. Tiedotus- ja pr-toiminta vaatii jotakin kättä pidempää, ja museon kaltaisen asiantuntijaorganisaation tapauksessa osaamisen ilmentäminen painetun julkaisun muodossa on asia, josta ei ole haluttu luopua. Kymmenisen kappaletta myytiin museon kirjakaupan välityksellä, joten kyseisen julkaisun aiheesta kiinnostuneet, ja painettuun kirjaan kiintyneet asiakkaat saivat omansa. Palvelua sekin. Nyt painos on lopussa mutta julkaisu edelleen käytettävissä verkko-osoitteessaan.

Lopputuloksen äärellä voi jälkikäteen vähän huvittuneenakin miettiä, mikä tässä nyt sitten oli niin ihmeellistä ja kertomisen arvoista, kun lopputulema ei sisällä mitään ulkoisesti mullistavaa. Monenlaista kuitenkin opimme, muun muassa sen, että ”Roomaan” pääsee myös toista tietä. Saimme lisää muuttuvan kustannusmaailman maaston tuntemusta, toimintaympäristöoppia.

Monenlaista kehitettävää tietenkin jäi. Itse verkkojulkaisun toiminnallisuus ja saavutettavuus ovat asioita, jotka eivät toteudu automaattisesti. Ihan oma lukunsa on muu kuin pdf-muotoinen verkkojulkaiseminen, ”oikeat” e-kirjat ja erilaiset vuorovaikutteiset sovellukset. Julkaiseminen kuten muukin sisältöjen tuottaminen ja tarjoaminen vaatii entistä terävämpää kohderyhmäajattelua.

Ja lopuksi se ikuisuuskysymys: Koska yksi verkkojulkaisemisen keskeinen motiivi on vaikuttavuuden lisääntyminen potentiaalisesti laajan leviämisen takia, niin miten mittaamme vaikuttavuutta ja tuotteen käyttöä. Jos haluamme, että sisältömme ovat käytettävissä 24/7 kaikkialla Suomessa, tarvitsisimme konkreettista tietoa siitä, miten suunnittelemamme uudet palvelut kohtaavat yleisönsä.

Teksti • FT Riitta Ojanperä, ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkisto.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto