Kulunut kevät on ollut kaikin tavoin äärimmäisen mielenkiintoinen! Täysin mukaansatempaavien työprojektien ohella minua pyydettiin asiantuntijatuutoriksi Museoliiton järjestämälle Markkinoinnin perusteet -verkkokurssille. Kurssi koostui kolmesta etätyöjaksosta ja kolmesta Helsingissä järjestettävästä lähipäivästä ja sille ilmoittautui 17 museoalan ammattilaista eri puolilta Suomea.

Ensimmäisenä lähipäivänä 15.2.2010 oli vuorossa kurssilaisten ja heidän toimenkuviensa esittelyt. Oiva tapa verkostoitua! Osa kurssilaisista kertoi markkinointi- ja viestintätehtävien ’langenneen’ heille ilman että heillä olisi tehtäviin liittyvää koulutus- tai työkokemusta. Toiset kertoivat toimivansa ilman markkinointi- tai viestintäsuunnitelmaa. Jotkut kurssilaisista kertoivat markkinoinnista ja viestinnästä puhuttaessa liikkuvansa oman mukavuusalueensa ulkopuolella! Resurssien niukkuus, kiire sekä paineet kaikkien eri osa-alueiden täydellisestä hallitsemisesta sekä kävijämäärien lisäämisestä olivat kaikille yhteisiä – miten tällaisessa viidakossa voi selvitä?

Neuvoin kurssilaisia kääntämään haasteet mahdollisuuksiksi! Suunnittele ja verkostoidu! Suunnitelmallisuus on kaiken a ja o – myös markkinoinnissa ja viestinnässä! Markkinointisuunnitelman tekeminen SWOT-analyysista alkaen pakottaa perinpohjaisesti miettimään museon toiminnan erityisiä vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia sekä kartoittamaan, millaisia yleisöjä markkinointitoimenpiteillä halutaan rekrytoida. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Kaikenlainen verkostoituminen on äärimmäisen tärkeää meille jokaiselle! Verkostoitumalla saat kokemuksia mikä toimii, mikä ei, ideoita sekä ennenkaikkea vertaistukea muilta alalla toimivilta! Et ole yksin! Museoliiton kurssilla viimeisen lähipäivän palautekeskustelussa verkostoitumista pidettiin yhtenä kurssin tärkeimpänä antina ja sitä aiotaan jatkaa kurssilaisten kesken myös tästä eteenpäin! Aurinkoista kevättä verkostoitumisen merkeissä!

FM, VTM Anna-Maria Wiljanen on Valtion taidemuseon viestintäpäällikkö. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Modernismens inverkan på Önningeby konstnärskoloni.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Vaikka aihe alkaa jo olla kulahtanut, joudutte vielä kerran lukemaan tuhkasta nousseita ajatuksia.

Ateneumista lähetettiin Kiinaan noin 70 teoksen näyttely maaliskuussa. Sen tekeminen oli pitkä prosessi, alkuperäisten suunnitelmien mukaan sen piti olla esillä jo Olympialaisten aikaan. Monien mutkallisten valmistelujen jälkeen teokset olivat esillä Pekingissä 16.3.-14.4. Näyttelyn lyhyttä esilläpitoaikaa kyseenalaistettiin äänekkäästi suhteessa matkan rasitteisiin.

Näyttelypaikan olosuhteita oli tarkistettu tarkistamasta päästyä. Lopulta näyttely päätettiin toteuttaa, vaikka oli tiedossa, että näyttelyhuoneistosta kytketään lämpö pois päältä maaliskuun lopussa – oli lämpötila ulkona mikä tahansa, yleensä kuulemma ’vain yöllä pakkasta’. (Viimeksi mainittu asia kävi ilmi kahtena englanninkielisenä kappaleena tehdyn sopimuksen toisen kappaleen alalaidassa olevasta pienenpienin kirjaimin olleesta kiinankielisestä tekstistä.)

Onneksemme säät suosivat ja näyttely meni hyvin. Ja loppuikin vielä hyvissä merkeissä. Ja pakattiinkin vielä hyvissä merkeissä. Paikallinen henkilökunta oli osaavaa ja sitä oli riittävästi.

Laatikot vietiin lentokentälle. Niiden oli määrä lähteä Suomeen kahdessa erässä, kuriirit kummassakin mukana. Lopusta ainakin osan voitte arvata. Eivät lähteneet, eivät. Ei Siperia, vaan Islanti yllätti – toivottavasti myös opetti.

Viikonloppu oli tulossa. Kuriirit yrittivät parhaansa, mutta Kiinassa asioiden selvittäminen tai edes tietojen saaminen englanninkielellä ei ole itsestäänselvyys. Yhteys huolintaliikkeen paikalliseen edustajaan takkusi. Suomen suurlähetystöstä ei saatu mitään apua. Ei edes käteistä rahaa, jota olisi tarvittu vaihtoehtoisten paluulippujen ostoon. Ei ole valtion virkamies Valtion taidemuseosta ’kansallisomaisuuden kuriirina’ tarpeeksi luotettava taho akuutin avun saamiseen.

Muutaman päivän tekstiviestirumban jälkeen (säästän teidät yksityiskohdilta) oltiin tilanteessa, että koska ei ollut mitään tietoa liikennekatkon kestosta, päätettiin, että kuriirit lähtevät kohti Suomea (sieltähän pääsee junalla) ja laatikot jäävät huolitsijan hoteisiin odottamaan päivää joskus tulevina kuukausina, jolloin nopeammat yhteydet taas toimisivat.

Kului päivä, kului toinen. Kuriirien ollessa Siperian yllä (tunnustettakoon: sentään osan matkasta he pääsivät lentäen), museoon tuli puhelu ’laatikkonne laskeutuvat tunnin kuluttua Helsinkiin’. Tai Kuopioon? Tai Ouluun? Tottako? Uskoisinko? Miten tässä näin kävi? Yleisen luulon mukaan kentät olivat vielä kiinni.

Ja seuraavana päivänä tuli toinen lasti, sentään viiden tunnin varoitusajalla.

Mitä opimme tästä? Tästähän voi vain oppia. Tapaus täytyy purkaa, on monta kysymystä vastattavaksi. Miksi tieto ei kulkenut? Periaatteessa kuriirilasteja saa liikutella vain kuriirin/ huolitsijan/ omistajan varmistetun luvan turvin. Jos edes aavisteltiin lentomahdollisuutta, miksi kuriireihin ei oltu yhteydessä, kun se vaihtoehto avautui, ja heitä hälyytetty samaan kyytiin. He olivat silloin vielä Pekingissä (tätä he eivät itsekään vielä tiedä). Mitä merkitystä kuriirikuljetuksilla on, jos kontrolli ei ole tämän parempi? Mikä on lentoyhtiön osuutta? Mikä on huolintaliikkeen asiaa? Olisiko voitu selvitä paremmin. Ensi kerralla on pakko.

Pelastussuunnitelmia ja turvallisuusstrategioita on, mutta parempaa oppimista olisi joskus, että kuvitellaan katastrofi ja istutaan yhdessä purkamaan tilannetta laatikko laatikolta.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Syksyllä 2009 sain yhteydenoton: kaksi turkulaista dosenttia, Leila Koivunen ja Taina Syrjämaa yleisen historian oppiaineesta halusivat keskustella museoaiheisesta tutkimuksesta. Sovimme tapaamisen aurinkoiseen Turkuun, söimme paikallisen konditorian tuotoksia, puhuimme ja mietimme. Tärkein kysymys koski museoaiheista tutkimusta ja siihen liittyvän tiedon jakamista.

Päätimme kutsua koolle kaikki museoaiheisesta tutkimuksesta kiinnostuneet tahot, oppiaineesta riippumatta. Aloitteen tukijoiksi liittyivät myös Valtion taidemuseo, Museovirasto ja Suomen museoliitto. Ja siitä se sitten lähti.

Toukokuun alussa (7.5.) Helsingissä kokoontui ensimmäinen museoaiheisen tutkimuksen forum. Odotimme ehkä viittätoista aiheesta kiinnostunutta. Yli viisikymmentä ilmoittautui ja useampi kymmen kertoi olevansa kuka missäkin päin maailmaa, mutta hengessä mukana. Puhujiksi halukkaita oli enemmän kuin päivään mahtui. Puhujien joukko kattoi perustutkintoa suorittavia opiskelijoita, väitöskirjantekijöitä ja postdokkeja. Yleisössä istui opiskelijoita, museoalan ammattilaisia, yliopistojen lehtoreita ja professoreita. Eli järjestäjien kannalta ihanteellisen yhdistelmä juuri oikeita, keskusteluun heittäytyviä ihmisiä, jotka olivat myös halukkaita jakamaan tietojaan, ammatillisia verkostojaan ja omaa osaamistaan.

Päivän aikana kuultiin runsaudensarvenomainen kimara esityksiä, jotka kertoivat mm. suomalaisen museokentän kehityksestä 2000-luvulla, museoiden johtamisen murroksesta ja kokoelmahallinnan haasteista etenkin museokokoelmista tehtävien poistojen suhteen. Ohjelmassa oli niin ikään esitykset kansallisen museoaineiston semioottisesta tulkinnasta ja suomalaisten museomiesten matkoista 1900-luvun alussa. Aiheet veivät myös kulttuurihistoriallisten museoiden näyttelyiden ja kokoelmakokonaisuuksien tutkimukseen esimerkkinä vapaakirkkolaisen keräilijän Tiibet-kokoelma. Myös kuvataiteen biennaali-instituutio pääsi parrasvaloihin Venetsia etunenässä. Lisäksi paneuduttiin museoyleisöihin, kävijätutkimuksiin, vanhoihin valokuviin historiantutkimuksen lähteinä sekä suomalaisen kuvataiteen bibliografiaan.

Yksinkertaistettuna: mikä mahtava alku! Sitä hehkuttaessa on paikallaan muistaa, että vaikkapa vain kymmenen vuotta sitten tämä ei olisi ollut mahdollista, sillä tuolloin museohistorian tutkimus putosi eräänlaiseen ”oikean” historian ja taidehistorian välitilaan olematta mitään tolkullista. Nyt kuitenkin aika on toinen ja mahdollisuutemme myös. Seuraavaa museoforumin tapaamista sommitellaan alkusyksyyn 2010. Olkaapa kuulolla!

FT Susanna Pettersson on kehitysjohtaja Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys -yksikössä, joka vastaa taidemuseoalan kehittämisestä. Pettersson on erikoistunut museohistoriaan ja kokoelmatutkimukseen.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

FT Ulla Vihanta on keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkistossa. Vihannan taidehistoriallisen tutkimusalan yhtenä keskeisenä alueena on ollut suomalainen surrealismi.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Kun istun tätä neitseellistä blogiani kirjoittamassa työhuoneessani Ateneumin kolmannessa kerroksessa 28. tammikuuta kello 22.45, on tilanne hiukan erikoinen: oveni takana velloo satapäinen yleisö, joka viime hetken Picasso-huumassa on innostunut katsomaan myös kokoelmakerrosta. Ilmassa on – kuten sanonta kuuluu – urheilujuhlan tuntua!

Jonoa museon ovella on pakkasesta huolimatta riittänyt koko illan. Tunnelma on hieno. Kaikki tietävät, että tämä on erikoistilaisuus. Ventovieraat puhelevat keskenään teosten äärellä. Kommentoivat näkemäänsä. Todellinen friikkien yö.

Yöllä aika on kiireetöntä (sitähän varastaa vain itseltään). Jonkun mielestä aistit ovat herkimmillään.

Tällaistakohan mahtaa olla eurooppalaisessa museoiden yössä, joita on järjestetty jo useita kertoja. Voisin hyvin kuvitella itseni vaeltamassa Louvren saleissa yöaikaan. Tai Reina Sofiassa. Totta puhuakseni mikä tahansa museo kotimaassakin kelpaisi. (Nyt tuli paljastettua sydämen salaisuus.)

Vaikka sitä on jo kauan museossa ollut ja monenlaista näyttelyä tehnyt ja nähnyt, on tämä kokemus Picasso täysin omanlaisensa. Edelfeltillä ja Schjerfbeckillä on ollut paljon yleisöä ja ARS-näyttelyiden tungoksessa on tullut puikkelehdittua, mutta ei ole Picasson voittanutta.

Valmistelut, neuvottelut, kuljetukset, turvatoimet koko näyttelyssä ja jo ripustusaikana ovat kaikki olleet moninkertaisia mihinkään muuhun koettuun verrattuna. Ja ranskalaisethan ovat kovia neuvottelukumppaneita! He ovat tottuneita pitämään puolensa. Eivätkä oikein tunne suomalaista museomaailmaa. Sulivat, kun huomasivat, että täällä osataan hoitaa asioita.

Ettei nyt vielä joku luulisi, että tämä on ollut yhtä juhlaa, voin kertoa, että pelkästään siivoustyön tarve on ylittänyt kaikki ennakoinnit. 300 000 ihmistä, talvikautena, tuo mukaan käsittämättömän määrän pölyä. Joku on oikein laskenut (ehkä mitannutkin) kuinka paljon kuinkakin korkealle veistosjalustalle kertyy pölyä. Uskallan väittää, että tutkimus voidaan panna uusiksi. Joka aamu museovalvojat ovat pyyhkineet sormen- ja nenänjäljet vitriineistä ja viikottain konservaattorit siivonneet veistosjalustoja ja vähän veistoksiakin. Siivooja-ammattilaisten urakasta puhumattakaan.

Tämän näyttelyn varsinaisia sankareita ovat museovalvojat. Jotakin taikajuomaa on käytetty tai dopingia tankattu aamuisin, muuten ei ole ollut mahdollista seisoa museosaleissa näitä 20 viikkoa niin positiivisella asenteella kuin nyt on tapahtunut. Täytyy olla mielettömän kuluttavaa olla tarkkana ihmisvilinässä. Yleisön lisäksi he ovat jaksaneet tarkkailla teoksia ja ilmiantaa konservaattoreille tarkistettavaksi havaittuja huomioita.

Näyttelyn viimeisenä viikonloppuna saimme lukea uutisen, kuinka joku yleisön joukosta oli horjahtanut Picasson maalausta päin Metropolitanin museossa New Yorkissa sillä seurauksella, että maalaukseen tuli 15 cm repeämä. Oman näyttelymme suunnitteluvaiheessa yritimme nimenomaan ajatella ripustusta sillä silmällä, miten teokset ovat nähtävillä silloin, kun yleisöä on paljon kerrallaan. ’Väljä’ ripustus kertoo siitä. (Ja siitä on tullut kiitosta.) Jos valta olisi ollut, olisin silti säästänyt omat valvojamme tältä uutiselta. Se luultavasti vielä lisäsi vastuuta ja stressiä yleisön vyöryessä teosten edessä.

No niin, kello lähestyy puoltayötä. Lähden fiilistelemään viimeisiksi hetkiksi yleisön joukkoon.

Ateneum –rakennus natisee liitoksissaan ja lattiasta ovat maalit kuluneet pois, mutta ’You are worth it!’

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Katson powerpoint-esitystä, jossa palomies kahlaa kainaloitaan myöten vedessä. Raju rankkasade on saanut kadut tulvimaan. Vesimassat ja muta vyöryvät marraskuussa 2009 yhteen Ison-Britannian kulttuuriperintökohteista, Wordsworth Houseen Cockermouthissa Cumbriassa. Valkokankaan edessä on historiallisten kohteiden johtaja Sarah Staniforth National Trustista (UK). Hän pitää esitelmää

Staniforth puhui Kööpenhaminassa Statens Museum for Kunstin järjestämässä Museum and Climate –konferenssissa (1.3.2010). Hänen viestinsä oli harvinaisen selkeä. Museoalan ammattilaisten on turha ottaa paineita asteen tai kahden lämpötilan vaihtelusta tai suhteellisen kosteuden heittelehtimisestä museoidensa sisätiloissa, jos todellinen uhka on näyttelyesineistön hukkuminen tulvan alle tai joutuminen pensaspalojen saartamaksi. ”Think about the big picture”, hän sanoi.

Maailman ilmasto on sekaisin ja museoiden on syytä varautua siihen. Jos merenpinta nousee, merenpinnan alapuolelle louhitut varastotilat ovat kulttuuriomaisuuden säilyttämisen näkökulmasta kasvava riski. Jokivarsimaisemissa ja meren rannalla sijaitsevat museot saavat kerätä kokoelmansa ja siirtyä kuivalle maalle. Staniforth mainitsi esimerkkinään Thames-joen varrella sijaitsevan Tate Britainin Lontoossa. Suomalaisten esimerkkien miettimiseen ei tarvita juurikaan mielikuvitusta. Helsingin keskustaa ei voi kehua ainakaan vuoristoiseksi.

Kööpenhaminan konferenssi pureutui ajankohtaiseen teemaan museoista ja kestävästä kehityksestä. Puhujat käsittelivät tematiikkaa mm. museo-olosuhteiden, säilytystilojen, ilmanlaadun ja tulevaisuuden haasteiden näkökulmista. Itse puhuin eurooppalaisista kokoelmavarannoista ja niiden kestävästä käytöstä. Miksi lisätä museoiden kokoelmamassaa hankkimalla esineitä ja teoksia, joita museoilla jo on? Kartuttaminen ei saisi olla itseisarvo. Kokoelmahallintaa koskevat tulevaisuuden ratkaisut rakentuvat maantieteelliset rajat ylittävälle yhteistyölle.

Konferenssi järjestettiin Statens Museum for Kunstin uudisrakennusosassa sijaitsevassa auditoriossa, jonka seinä avasi näkymän urbaaniin puistomaisemaan. Esitelmöitsijöiden takana kulki jatkuva virta räntäsateessa vaeltavia kööpenhaminalaisia ulkoiluttamassa koiriaan samalla kun katsoimme graafisia esityksiä museoiden säilytystilojen olosuhdearvoista.

Esitykset olivat stimuloivia ja ajatuksia herättäviä. Parhaimmat palat olivat konkreettisia. Mitä voimme tehdä museoiden hiilijalanjäljen pienentämiseksi? Varsin paljon. Esityksissä kerrottiin useista hyvistä käytännöistä. Puhuttiin aurinkopaneelien käyttämisestä, vihreän sähkön ostamisesta ja maalämpöpumppujen asentamisesta. Tarjottiin helppoja ja järkeviä keinoja vähentää lämmityskustannuksia pudottamalla asteella tai parilla museoiden sisäilman lämpötilaa. Kurotettiin tulevaisuuteen miettimällä mitä tulisi osata ennakoida varsinkin uudisrakennuksia suunniteltaessa. Ennen kaikkea puhujat liputtivat sen puolesta, että säilytystilojen lämmitys- ja jäähdytyskustannukset on saatava kuriin ja tätä kautta saavutettavat säästöt voivat olla merkittäviä. Meidän tulee osata suhtautua kriittisesti myös kokoelmien kartuttamiseen. On osattava entistä tiukemmin ottaa kantaa siihen mikä on olennaista ja säilyttämisen arvoista.

Konferenssin kantava voima, konservaattori Jørgen Wadum esitti, että muutos on alkanut. Konservaattorikunta vaikutti olevan yhtä mieltä. 26 miljardia objektia eurooppalaisissa museokokoelmissa selviävät, vaikka nykyisistä olosuhdearvoista tingittäisiinkin hieman. Planeetan kannalta on tärkeää ennakoida millaisia vaikutuksia nykyisillä päätöksillä on meitä seuraavien sukupolvien elämässä. Think about the big picture.

FT Susanna Pettersson on kehitysjohtaja Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet -yksikössä, joka vastaa taidemuseoalan kehittämisestä. Pettersson on erikoistunut museohistoriaan ja kokoelmatutkimukseen.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Osallistuin viime vuonna Communicating the museum -konferenssiin Malagassa. Konferenssin teemana oli Personal and digital networking – making the most of the connected world. Vaikka konferenssista on jo aikaa, sen teema on erittäin ajankohtainen.

Konferenssiin osallistui yli 150 viestinnän ammattilaista 18 eri maasta ja sille oli varattu hulppeat puitteet Pablo Picasson syntymäkaupungissa. Jo ensimmäisenä päivänä osallistujilla oli mahdollisuus tutustua Picasson syntymäkotiin sekä Picasso-museon hengästyttävään kokoelmanäyttelyyn. Malagan pormestari toivotti konferenssin osallistujat tervetulleiksi ja ohjelma toimi kaikin puolin hyvin.

Ohjelma koostui workshopeista, luennoista, worldcafé-keskustelufoorumista, paneelikeskusteluista – tietoa ja uusia ideoita runsain mitoin! Konferenssin parasta antia oli uusien viestintäteknologisten innovaatioiden ohella verkostoituminen. Keskustelin monien kollegojen kanssa kotisivujen uudistamisesta, viestinnän resursseista sekä alati muuttuvan viestintäteknologian asettamista haasteista. Oli huojentavaa kuulla että museon koosta riippumatta kaikki painivat samojen haasteiden parissa.

Museot ja sosiaalinen media
Sosiaalinen media on levittäytynyt yhteiskunnan kaikille osa-alueille eikä museoala ole poikkeus. Paras näyte sosiaalisen median voimasta oli Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman vaalikampanja viime vuonna. Perinteisen median ohella, Obaman vaalikampanjassa hyödynnettiin sosiaalista mediaa (Barack Obamalla oli Facebook-ystäviä vaalien aikaan yli 2,4 miljoonaa). Sosiaalisesta mediasta viesti levisi puskaradion levityksellä laajalle. Puhutaan WOM (Word of Mouth) -ilmiöstä.

Konferenssissa keskusteltiin vilkkaasti sosiaalisen median ja museoiden suhteesta. Tai oikeammin monilla museoilla oli vakaa aikomus ’mennä mukaan yhteisölliseen maailmaan’ muttei kuitenkaan selvää käsitystä miten. Lähestulkoon kaikki konferenssiin osallistujat olivat kuitenkin samaa mieltä siitä, että museot eivät voi enää ummistaa silmiään sosiaalisen median vaikutusvallalta.

Saavuttuani kotiin mielessäni vilisivät mitä erilaisimmat ideat ja keskustelut. Aloin seurata sosiaalista mediaa entistä aktiivisemmin sekä suunnittelemaan verkkoviestintästrategiaa. Strategiaa suunnitellessani pidin muistissa tutut ’lainalaisuudet’: tunne oma museosi, sen eri segmentit ja niiden käyttäytyminen TODELLA HYVIN, kuuntele yleisöäsi ja kysy, minkälaista tietoa he haluavat verkossa löytää, määritä myös oman organisaatiosi sisällä, mitä haluatte verkkoviestinnällä tavoitella, luo oma profiili ja seuraa eri yhteisöissä tapahtuvaa keskustelua omasta museosta ja museoalasta yleensä. Mutta nämä eivät vielä riitä. Tarvitaan läpinäkyvyyttä, henkilökohtaisuutta ja rehellistä läsnäoloa verkossa samaan aikaan muiden bloggaajien kanssa, jotta pystyisi seuraamaan keskustelua online. Koska useimmat bloggaavat iltaisin töiden jälkeen, verkossa tulisi olla myös illalla – kuulostaa melko haasteelliselta!

Ei oikotie onneen
Facebook, Twitter, YouTube, Flickr eivät kuitenkaan ole oikotie onneen – mutta ne tarjoavat loistavan mahdollisuuden yleisön ja museon väliseen todelliseen interaktiivisuuteen, jossa yleisön kokemuksia museossa ja sen tilassa, voidaan käyttää markkinointiviestinnässä. Sosiaalinen media tarjoaa myös viestinnän ammattilaisille mielekkään, alati vaihtuvan viestintäfoorumin käytettäväksi niin sisäisessä kuin ulkoisessa viestinnässä.

Lopuksi
Onko verkkoviestintästrategia jo valmis? Lähestulkoon ja siihen kuuluu luonnollisesti suunnitelma sosiaalisen median käyttämisestä – mottona on ’less is more’ eli aloitetaan maltillisesti ja se mitä tehdään, tehdään kunnolla!

FM, VTM Anna-Maria Wiljanen on Valtion taidemuseon viestintäpäällikkö. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Modernismens inverkan på Önningeby konstnärskoloni.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi