Vaikka aihe alkaa jo olla kulahtanut, joudutte vielä kerran lukemaan tuhkasta nousseita ajatuksia.

Ateneumista lähetettiin Kiinaan noin 70 teoksen näyttely maaliskuussa. Sen tekeminen oli pitkä prosessi, alkuperäisten suunnitelmien mukaan sen piti olla esillä jo Olympialaisten aikaan. Monien mutkallisten valmistelujen jälkeen teokset olivat esillä Pekingissä 16.3.-14.4. Näyttelyn lyhyttä esilläpitoaikaa kyseenalaistettiin äänekkäästi suhteessa matkan rasitteisiin.

Näyttelypaikan olosuhteita oli tarkistettu tarkistamasta päästyä. Lopulta näyttely päätettiin toteuttaa, vaikka oli tiedossa, että näyttelyhuoneistosta kytketään lämpö pois päältä maaliskuun lopussa – oli lämpötila ulkona mikä tahansa, yleensä kuulemma ’vain yöllä pakkasta’. (Viimeksi mainittu asia kävi ilmi kahtena englanninkielisenä kappaleena tehdyn sopimuksen toisen kappaleen alalaidassa olevasta pienenpienin kirjaimin olleesta kiinankielisestä tekstistä.)

Onneksemme säät suosivat ja näyttely meni hyvin. Ja loppuikin vielä hyvissä merkeissä. Ja pakattiinkin vielä hyvissä merkeissä. Paikallinen henkilökunta oli osaavaa ja sitä oli riittävästi.

Laatikot vietiin lentokentälle. Niiden oli määrä lähteä Suomeen kahdessa erässä, kuriirit kummassakin mukana. Lopusta ainakin osan voitte arvata. Eivät lähteneet, eivät. Ei Siperia, vaan Islanti yllätti – toivottavasti myös opetti.

Viikonloppu oli tulossa. Kuriirit yrittivät parhaansa, mutta Kiinassa asioiden selvittäminen tai edes tietojen saaminen englanninkielellä ei ole itsestäänselvyys. Yhteys huolintaliikkeen paikalliseen edustajaan takkusi. Suomen suurlähetystöstä ei saatu mitään apua. Ei edes käteistä rahaa, jota olisi tarvittu vaihtoehtoisten paluulippujen ostoon. Ei ole valtion virkamies Valtion taidemuseosta ’kansallisomaisuuden kuriirina’ tarpeeksi luotettava taho akuutin avun saamiseen.

Muutaman päivän tekstiviestirumban jälkeen (säästän teidät yksityiskohdilta) oltiin tilanteessa, että koska ei ollut mitään tietoa liikennekatkon kestosta, päätettiin, että kuriirit lähtevät kohti Suomea (sieltähän pääsee junalla) ja laatikot jäävät huolitsijan hoteisiin odottamaan päivää joskus tulevina kuukausina, jolloin nopeammat yhteydet taas toimisivat.

Kului päivä, kului toinen. Kuriirien ollessa Siperian yllä (tunnustettakoon: sentään osan matkasta he pääsivät lentäen), museoon tuli puhelu ’laatikkonne laskeutuvat tunnin kuluttua Helsinkiin’. Tai Kuopioon? Tai Ouluun? Tottako? Uskoisinko? Miten tässä näin kävi? Yleisen luulon mukaan kentät olivat vielä kiinni.

Ja seuraavana päivänä tuli toinen lasti, sentään viiden tunnin varoitusajalla.

Mitä opimme tästä? Tästähän voi vain oppia. Tapaus täytyy purkaa, on monta kysymystä vastattavaksi. Miksi tieto ei kulkenut? Periaatteessa kuriirilasteja saa liikutella vain kuriirin/ huolitsijan/ omistajan varmistetun luvan turvin. Jos edes aavisteltiin lentomahdollisuutta, miksi kuriireihin ei oltu yhteydessä, kun se vaihtoehto avautui, ja heitä hälyytetty samaan kyytiin. He olivat silloin vielä Pekingissä (tätä he eivät itsekään vielä tiedä). Mitä merkitystä kuriirikuljetuksilla on, jos kontrolli ei ole tämän parempi? Mikä on lentoyhtiön osuutta? Mikä on huolintaliikkeen asiaa? Olisiko voitu selvitä paremmin. Ensi kerralla on pakko.

Pelastussuunnitelmia ja turvallisuusstrategioita on, mutta parempaa oppimista olisi joskus, että kuvitellaan katastrofi ja istutaan yhdessä purkamaan tilannetta laatikko laatikolta.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Kun istun tätä neitseellistä blogiani kirjoittamassa työhuoneessani Ateneumin kolmannessa kerroksessa 28. tammikuuta kello 22.45, on tilanne hiukan erikoinen: oveni takana velloo satapäinen yleisö, joka viime hetken Picasso-huumassa on innostunut katsomaan myös kokoelmakerrosta. Ilmassa on – kuten sanonta kuuluu – urheilujuhlan tuntua!

Jonoa museon ovella on pakkasesta huolimatta riittänyt koko illan. Tunnelma on hieno. Kaikki tietävät, että tämä on erikoistilaisuus. Ventovieraat puhelevat keskenään teosten äärellä. Kommentoivat näkemäänsä. Todellinen friikkien yö.

Yöllä aika on kiireetöntä (sitähän varastaa vain itseltään). Jonkun mielestä aistit ovat herkimmillään.

Tällaistakohan mahtaa olla eurooppalaisessa museoiden yössä, joita on järjestetty jo useita kertoja. Voisin hyvin kuvitella itseni vaeltamassa Louvren saleissa yöaikaan. Tai Reina Sofiassa. Totta puhuakseni mikä tahansa museo kotimaassakin kelpaisi. (Nyt tuli paljastettua sydämen salaisuus.)

Vaikka sitä on jo kauan museossa ollut ja monenlaista näyttelyä tehnyt ja nähnyt, on tämä kokemus Picasso täysin omanlaisensa. Edelfeltillä ja Schjerfbeckillä on ollut paljon yleisöä ja ARS-näyttelyiden tungoksessa on tullut puikkelehdittua, mutta ei ole Picasson voittanutta.

Valmistelut, neuvottelut, kuljetukset, turvatoimet koko näyttelyssä ja jo ripustusaikana ovat kaikki olleet moninkertaisia mihinkään muuhun koettuun verrattuna. Ja ranskalaisethan ovat kovia neuvottelukumppaneita! He ovat tottuneita pitämään puolensa. Eivätkä oikein tunne suomalaista museomaailmaa. Sulivat, kun huomasivat, että täällä osataan hoitaa asioita.

Ettei nyt vielä joku luulisi, että tämä on ollut yhtä juhlaa, voin kertoa, että pelkästään siivoustyön tarve on ylittänyt kaikki ennakoinnit. 300 000 ihmistä, talvikautena, tuo mukaan käsittämättömän määrän pölyä. Joku on oikein laskenut (ehkä mitannutkin) kuinka paljon kuinkakin korkealle veistosjalustalle kertyy pölyä. Uskallan väittää, että tutkimus voidaan panna uusiksi. Joka aamu museovalvojat ovat pyyhkineet sormen- ja nenänjäljet vitriineistä ja viikottain konservaattorit siivonneet veistosjalustoja ja vähän veistoksiakin. Siivooja-ammattilaisten urakasta puhumattakaan.

Tämän näyttelyn varsinaisia sankareita ovat museovalvojat. Jotakin taikajuomaa on käytetty tai dopingia tankattu aamuisin, muuten ei ole ollut mahdollista seisoa museosaleissa näitä 20 viikkoa niin positiivisella asenteella kuin nyt on tapahtunut. Täytyy olla mielettömän kuluttavaa olla tarkkana ihmisvilinässä. Yleisön lisäksi he ovat jaksaneet tarkkailla teoksia ja ilmiantaa konservaattoreille tarkistettavaksi havaittuja huomioita.

Näyttelyn viimeisenä viikonloppuna saimme lukea uutisen, kuinka joku yleisön joukosta oli horjahtanut Picasson maalausta päin Metropolitanin museossa New Yorkissa sillä seurauksella, että maalaukseen tuli 15 cm repeämä. Oman näyttelymme suunnitteluvaiheessa yritimme nimenomaan ajatella ripustusta sillä silmällä, miten teokset ovat nähtävillä silloin, kun yleisöä on paljon kerrallaan. ’Väljä’ ripustus kertoo siitä. (Ja siitä on tullut kiitosta.) Jos valta olisi ollut, olisin silti säästänyt omat valvojamme tältä uutiselta. Se luultavasti vielä lisäsi vastuuta ja stressiä yleisön vyöryessä teosten edessä.

No niin, kello lähestyy puoltayötä. Lähden fiilistelemään viimeisiksi hetkiksi yleisön joukkoon.

Ateneum –rakennus natisee liitoksissaan ja lattiasta ovat maalit kuluneet pois, mutta ’You are worth it!’

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi