Meitä on hemmoteltu kahdella loistavalla kansainvälisellä kongressilla mainioissa puitteissa. ICOM-CC (Committee for Conservation) järjesti syyskuussa viikon kongressin Lissabonissa (The 16th Triennial Conference: Cultural Heritage/Cultural Identity: The Role of Conservation). Kesän taittuessa Suomessa syksyksi kongressin osallistujat saivat vielä nauttia Portugalin helteestä ja auringosta ja kerätä energiaa kaamoksen varalle. Kongressin anti oli erittäin laaja ja monipuolinen. Tuntui, että erityisesti maalauskonservaattoreille löytyi useista kategorioista kiinnostavia luentoja. Välillä täytyi oikein kiistellä sekä itsensä että myös työtovereiden kanssa miten ajan eri luentojen välillä jakaisi, jotta kongressista saattoi imeä mahdollisimman suuren hyödyn.

Erityisesti mainitsen tässä itseäni kiinnostavat luennot, joissa pohdittiin herkkään veistokseen kohdistuvaa tärinää ja suunniteltiin sille erityinen tärinää vaimentava jalusta sekä toinen luento, jossa mitattiin kuljetuksen aiheuttamaa tärinää teoksille ja kuinka sitä voi vaimentaa kehystyksen avulla. Sama aihe on kiinnostanut minua jo useamman vuoden ajan. Ilokseni voin todeta, että tänä vuonna olemme voineet aloittaa Valtion taidemuseon konservointilaitoksella tärinämittauksen teoskuljetusten osalta. Keräämme tällä hetkellä aktiivisesti tärinätietoa kuljetuksista ja testaamme erilaisia pakkausmateriaaleja. Tiedon perusteella yritämme löytää mahdollisimman hyviä pakkausmateriaaleja ja suunnitella parhaat mahdolliset tavat pakata teoksia. Siitä lisää tulevana vuonna.

Toinen sykähdyttävä kongressi oli Ottawan liimakongressi (Adhesives and Consolidants for Conservation: Research and Application). Kongressin aihe herätti konservointialan ulkopuolisissa hymähtelyä, mutta meille erilaiset liimat ovat perustyökalu ja kaikki tieto aiheesta on pelkästään hyödyksi ja auttaa konservointipäätösten teossa. Canadian Conservation Institute oli järjestänyt viikon kongressin, joka perustui suurelta osin luentoihin, mutta viikon loppupuolella järjestetyssä työpajassa pääsi itse kokeilemaan viikon aikana kuultua tai katsomaan asiantuntijoiden esittelyä omista työtavoistaan.

Tästä kongressista mieleeni jäivät erityisesti uudet synteettiset liimat, joiden soveltamiseen ajatuksissani löytyi kokoelmistamme useita kohteita. Toisaalta perinteisten, vuosikymmenien aikajanalla hyväksi havaittujen liimojenkin kohdalla oli tapahtunut kehitystyötä ja löydetty uusia ideoita käyttötapojen suhteen. Tämä on konservaattorille ilahduttavaa, sillä hyvät materiaalit ovat meille kullan arvoinen asia. Suurin ilo tämän kongressin kohdalla oli kuitenkin se valtava innostuneisuus ja ilo, jolla kollegat paneutuivat syvälle liimaamisen maailmaan. Näiden molempien edellä mainittujen kongressien aikana ja jälkeen mieleen palautuivat ne syyt miksi minä olen juuri konservaattori ja kaikkien työvuosien jälkeen se oli kaikkein sykähdyttävin kongressien anti.

Teksti • Kirsi Hiltunen, johtava konservaattori ajalla 22.8.2011 – 12.8.2012, Valtion taidemuseo

Museon pimeän huoneen ovenpielessä oli aikataulu ja lista museon videokokoelmasta ja siitä saattoi valita, mitä ja milloin haluaa katsoa. Museossa oli toki paljon muuta nähtävää, joten vähemmän intoutunut saattoi valita ménunsa, minä tietysti ahmattina katsoin kaiken. Jouduin palaamaan museoon monena päivänä.

Seuranani museoretkellä oli eräs sukulainen, joka viiden minuutin jälkeen hissunkissun poistui videohuoneesta. Jälkeenpäin hän kertoi olleensa hulluksitulon partaalla katsottuaan, myönnetään, aika monotonisesti ja hitaasti pyörivää kuvaa viisi minuttia.

Oma kestokykyni on ollut aika hyvä, keskimääräistä 15 sekuntia paljon pidempi. Olen vuosien varrella tuijottanut pimeässä mitä moninaisimpia hitaita ja nopeita kuvia, yrittäen antaa taiteilijalle aikaa vakuuttaa minut. On tullut sekä karvaita pettymyksiä että yllättäviä ilonaiheita. Joskus pitkä piina palkitaan riemullisesti, joskus kaikki päättyy liikutuksen tai turhautumisen kyyneliin. Hyvistä saa taas voimia katsoa muutaman huonommankin.

Alun jälkeen on paljon virrannut vettä videoissakin. Yhden mustan esityshuoneen jälkeen tuli näyttelyitä, joissa oli jonossa monta mustaa huonetta pötkössä peräkanaa, kun jokaisen taiteilijan piti saada oma musta koppi. Se oli näyttelyntekijälle haasteellista aikaa. Mustilla kopeilla ei ollut helppo houkutella yleisöä.

Onneksi tekniikka kehittyi, tykit tulivat valovoimaisemmiksi ja pärjättiin jo hämärretyillä huoneilla. Esittämistavat monimuotoistuivat ja muuttuivat installaatioiksi. Kehitettiin jopa plasmaseinä, jolloin kuvat voitiin esittää ’lähes ilmassa’.

Vuosikymmeniä kestäneen videonkatseluharrastukseni viimeisimmät isot kokemukset ovat Isaac Julianin teos Taidehallissa viime vuoden Juhlaviikoilla ja Eija-Liisa Ahtilan teos Turun Lokomossa äskettäin. Opettelen uutta tilannetta, jossa katsoja on ’teoksen keskellä’. Enkä ole tilanteesta pelkästään onnellinen. Minun sietokyvylläni pärjään toistaiseksi, mutta jos ajattelen itseäni vain kymmenenkin vuoden päästä tai vanhuksia nyt, on tilanne toinen. Nyt jaksan vielä seisoa 55 minuuttia katsomassa teosta, jossa on neljä kuvaa ympärilläni tilan neljällä seinällä. Mutta sitä en kestä, että joudun jatkuvasti pyörimään ympäri kuin väkkärä nähdäkseni, mitä selkäni takana tapahtuu. Muutama matala jakkara, jotka esim. Eija-Liisan teoksen keskellä on, ei suo vanhuksen katsoa teosta.

Miksi ei yhtä hyvin kunnon katsomo, siis ainakin muutama penkkirivi, ja valkokankaat niiden eteen puoliympyrään. Silloin olisi nautinnollinen rauha antaa kuvavirran valua aisteihin. Voisi helposti vain silmiä liikuttamalla valita, mitä kuvista haluaisi katsoa. Kun kuvia on tehty, miksi meidän ei anneta katsoa niitä.

Tein Turussa pienen kokeen ja seurasin yleisöä sivusta. Sinä aikana, vähän toista kierrosta teosta, lisäkseni vain yksi katsoja kävi katsomassa viimeistä screeniä, jolla pyöri dokumenttimateriaalia Algerian sodasta. Minusta se toi teokseen tärkeän ulottuvuuden lisää, ellei lähes oleellisen. Moni katsoja luovutti kesken neljän screenin katselun. Viittäkin katsoo helposti, kunhan mikään niistä ei jää selän taakse.

Taiteilijat: älkää unohtako katsojaa! Iäkkäämpääkään! (Mikä sana!)

Me museoväki: muistuttakaamme taiteilijaa katsojan fyysisistä rajoituksista!

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Muistutan mieliin, että termi ’kokoelmakeskus’ keksittiin hämäykseksi kunnallispoliitikoille, kun oli käynyt selväksi, että ’museovarasto’ ei ole tarpeeksi mediaseksikäs tai oikeammin kaupunginvaltuustoseksikäs termi. Varastojen rakentamisen rahoittamisen porkkanaksi maalailtiin mielikuvia kokoelmanhoidosta ja yleisölle pääsystä kokoelmien äärelle, työnäytöksistä ja muusta kiinnostavasta.

Osan kokoelmakeskusperusteluista ymmärrän, osa on jäänyt minulle hämäräksi. Niin kuin nyt se, että miksi yleisö, joka ei käy museossa keskellä kaupunkia, näkisi kovasti vaivaa päästäkseen katsomaan kokoelmaa jonnekin kaupungin ulkopuolelle, jonne ei edes ole julkisia liikenneyhteyksiä, vieläpä kapeasti rajattuna ajankohtana.

Vaatii maailmanluokan arkkitehdin ja todellista wauwau-arkkitehtuuria, että yleisö saataisiin kaukana keskustasta olevaan kohteeseen. Eikä se takuuvarmasti onnistu silloinkaan.

Esimerkkinä avoimesta varastosta olkoon Sveitsissä sijaitseva Schaulager (googlatkaa schaulager, kuvat ovat hienoja). Rakennus sinänsä on jo arkkitehtuurinähtävyys. Siellä voi saada yksityisripustuksen erillishuoneeseen, jos tahtoo meditoida yhden tai muutaman teoksen äärellä. Periaatteessa. Olen päässyt kokeilemaan. Mutta jopa Sveitsin kaltaisessa raharikkaassa maassa konsepti ei toteudu ihan pilkulleen.

Kokoelmakeskuksia on perusteltu ’avoimina varastoina’. Turvallisuuden nimissä olisi toki parempi, jos mahdollisimman harvat (!) ihmiset tietäisivät, missä museovarastot sijaitsevat. Turvallisuuden kannalta on myös hataraa tämä ’kaikki munat yhdessä korissa’ -ilmiö. Että koko maakunnan museoesineet olisivat samassa osoitteessa. Entäs jos salama iskee sinne.

Tampereella hanketta perusteltiin yleisökyselyllä: ’halutaan nähdä hienoja tekstiilejä’. Ei niitä varastossakaan kovin helppo ole esitellä. Useimmiten ovat vieläkin rullattuina.

Tämä ei ole pelkästään sitä ’konservaattorit voivat vastustaa’ puhetta. Tämä on realismia.

On selvää, että museoiden varastot ovat muualla kuin museorakennuksissa, jotka sentään onneksi usein sijaitsevat kaupunkien keskustoissa. Ei tosiaankaan ole järkeä maksaa keskustan vuokria varastoista. Mutta ketkä työskentelevät ’varastolla’ ja ketkä ’museolla’ onkin sitten toinen juttu. Kokemukseni mukaan konservaattoreita, siinä missä muitakin näyttelyntekijöitä, tarvitaan juuri siellä, missä esineet ovat näytteillä. Kyllä ne varastossa pärjäävät melkein omin päin tai ainakin kohtuullisella huomiolla. Näyttelyn rakentaminen, sen esilläolon aikainen huolto ja ylläpito, tapahtuu museossa. Enpä tiedä montaakaan tapausta, jossa konservaattorit konservoisivat kokoelmaa muussa kuin esillepanon ja lainauksien priorisoimassa järjestyksessä.

Oikeasti: yleisön läsnäolo vaatii varastoilta tilaa, suojausta, siivoamista ja runsaasti henkilöresursseja. Jos sinne pääsee kerran kesässä kaksi pientä ryhmää, kannattaako puhua ’avoimesta varastosta’. Jotta vierailusta olisi kenellekään iloa, olisi varaston ’sisältö’ jotenkin rakennettava. Se taas syö niitä samoja vähiä resursseja, joilla näyttelyitä rakennetaan. Sahaammeko omaa oksaamme.

Tällä vuosituhannella, nyt kun digitointirahaa jaetaan museoille ämpärillä, on todella helppo avata kokoelmat yleisöjen nähtäviksi ja käyttöön – paljon halvemmalla ja paremmin kuin konsanaan ’avoimessa varastossa’.

Tiedostan katsovani tätä asiaa omasta kapeahkosta perspektiivistäni: ison museon ja erityisesti taidemuseon kulmalta. Monenlaisia museoita ja museovarastoja olen kuitenkin eloni varrella nähnyt ja kolunnut, Suomessa ja muualla ja jopa jotakin näkemästäni oppinut. Kulttuurihistoriallisissa museoissa tilanne on varmasti toinen: on helpompi päästää yleisöä rekien ja kärryjen ja paperikoneiden sekaan.

Voisimmeko kerrankin mekin, kuten poliitikot ikään, unohtaa vaalilupaukset ja vain rakentaa kunnon varastoja teosten säilyttämiseksi.

Keksisikö joku kokoelmakeskusta paremman perustelun museoiden varastojen rahoittamiseksi!

Ps.

En tunnusta olevani kyynikko (vaikka niin väittääkin kokoelmakeskus –termin keksijä), tylsä realisti vain. Jonkunhan pitää toppuutella, ettei liian villit ja vapaat ideat pääse museomaailmassa valloilleen.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Teksti • Kirsti Harva, johtava konservaattori, Valtion taidemuseo

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Astetta vakavammin asiaan paneuduttiin kesän korvalla Amsterdamissa Contemporary Art: Who Cares? –symposiumissa. Nykytaiteeseen erikoistuneet konservaattorit ympäri maailmaa kokoontuivat puimaan yhteisiä kysymyksiä. Alan verkosto on ehkä vielä muita konservointialojen verkostoja tiiviimpi. Sillä on periaatteessa kaksikin kanavaa: ICOM-CC:n Modern Materials –työryhmä ja INCCA, International Network for the Conservation of Contemporary Art.

INNCA perustettiin CAWC -symposiumin edeltäjän Modern Art: Who Cares? (1997) jälkeen toteuttamaan niitä ajatuksia ja vastaamaan niihin tarpeisiin, joista oli keskusteltu ja tärkeiksi ja oleellisiksi todettu.

1997 oli eri puolilla maailmaa voimakkaasti herätty huomaamaan nykytaiteessa käytettyjen materiaalien erot suhteessa vanhemman taiteen materiaaleihin.

Toinen, edellisestä johtunut keskustelunaihe 1997 oli taiteilijahaastattelut. Konservaattorit olivat tajunneet, kuinka materiaalivalinnat olivat saaneet uuden merkityksen taiteilijoiden työssä. Ajatus taideteoksen ikuisuudesta ei enää välttämättä ohjannut työtä. Veistosten, installaatioiden ja tilateosten myötä materiaalien valinnat ja vaihtoehdot olivat räjähtäneet sfääreihin. Materiaalit saattoivat jopa ohjata työn sisällön muodostumista.

Materiaalit vaikuttavat oleellisesti konservointityöhön ja päätöksentekoon.

Ainoa vaihtoehto konservaattoreille edes jotenkin päivittyä, oli haastatella taiteilijoita: työn tarkoituksesta, materiaalien valinnasta ja merkityksestä ….

INCCA –verkosto, projektina alkanut, sittemmin vakiintunut, kehitti haastattelumallin, joka takasi, ettei haastattelutilanteessa unohtunut jotakin oleelllista ja jolla saatiin jossain määrin ’yhteismitallisia’ tietoja taiteilijoilta. INCCA on tietopankki, jonne konservaattorit tallentavat nykytaiteeseen liittyviä tietoja: konservointikertomuksia, materiaalien ominaisuuksia ja ostopaikkoja, kokemuksia eri materiaalien käyttäytymisestä jne. Taiteilijat ovat kansainvälisiä, teokset liikkuvat ympäri maailmaa – kaikkien yhteisessä tietopankissa jaetaan kokemuksia eikä pyörää tarvitse erikseen keksiä joka maassa ja joka museossa uudelleen.

INCCA on tuntemistani verkostoista kattavin, avoimin, oleelliseen keskittyvä, matalimmalla mahdollisella byrokratialla toimiva tietopankki.

Kotipesän INCCAn tietokannalle on antanut ICN, Netherlands Institute for Cultural Heritage.

Kesäkuussa Amsterdamissa keskustelua jatkettiin avainpuhujien, workshoppien ja postereiden vauhdittamina. Katsastettiin, mitä on saatu aikaan ja mietittiin, mihin suuntaan jatketaan eteenpäin. Todettiin nykytaiteen vaativan monenlaista, tieteidenvälistä ammattiosaamista.

Keskusteluista voisi kirjata mm. seuraavaa:

- kokoelmien hoito on noussut avainasiaksi

- yleisön huomioon ottaminen konservointitietoakin jakamalla on kasvattanut kiinnostusta ja arvostusta nykytaidetta kohtaan

- taiteilijahaastatteluista on tullut normikäytäntöä (niitä hyödynnetään myös edellämainitussa yleisösuhteessa)

- 1997 ei ollut foorumia tällaiselle kokemustenvaihdolle: nyt on INCCA, jonka puolestaan internet on mahdollistanut

- INCCA järjesti 2004-2007 Inside Installation –projektin, jonka julkaisu on tulossa

- time based media tuo uusia haasteita konservoinnille, asian tiimoilta ’järjestäydyttiin’

- INCCA on osallisena lanseeraamassa tohtori- ja postdoc tutkija- mahdollisuutta

Kaiken kaikkiaan todettiin keskustelujen olleen 13 vuoden takaiseen verrattuna syvällisempiä ja avoimempia. Verkosto on olemassa. Symposiumissa tapasivat monet, jotka jo vuosia ovat sähköpostitse keskustelleet asiasta jos toisestakin.

Jatkot

Kolmen intensiivisen päivän jälkeen jatkoi osa joukosta keskusteluja Maastrichtissa. Siellä pidettiin ICOM-CC:n Education and Trainig- ja Moden Materiels-ryhmien yhteinen Interim Meating aiheena nykytaiteen konservaattorien koulutus. Vielä 1997 sellaista käsitettä tuskin tunnettiin, nyt on maailmalla useita ohjelmia, joissa koulutusta järjestetään. Koulutusta haluttiin ’koordinoida’ tai vähintään vertailla kokemuksia. Keskustelu oli erittäin hedelmällistä. Eri maissa on asia ratkaistu monella eri tavalla ja esittelyistä ja keskusteluista heräsi monia opettavaisia ajatuksia.

By the way: Suomessa nykyinen konservaattoreita valmistava opinahjo Metropolia, järjestää seuraaville valmistuville oppilaille 10 viikon jakson nykytaiteen konservointia. Jotakin sekin. 13 vuotta sitten Modern Art: Who Cares? päättyi hauskaan esitykseen, jossa järjestäjät esiintyivät Modern Art: Hookers! –kyltein. Tällä kertaa loppulauseeksi todettiin: Future Art: Who Cares!

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Ateneumista lähetettiin Kiinaan noin 70 teoksen näyttely maaliskuussa. Sen tekeminen oli pitkä prosessi, alkuperäisten suunnitelmien mukaan sen piti olla esillä jo Olympialaisten aikaan. Monien mutkallisten valmistelujen jälkeen teokset olivat esillä Pekingissä 16.3.-14.4. Näyttelyn lyhyttä esilläpitoaikaa kyseenalaistettiin äänekkäästi suhteessa matkan rasitteisiin.

Näyttelypaikan olosuhteita oli tarkistettu tarkistamasta päästyä. Lopulta näyttely päätettiin toteuttaa, vaikka oli tiedossa, että näyttelyhuoneistosta kytketään lämpö pois päältä maaliskuun lopussa – oli lämpötila ulkona mikä tahansa, yleensä kuulemma ’vain yöllä pakkasta’. (Viimeksi mainittu asia kävi ilmi kahtena englanninkielisenä kappaleena tehdyn sopimuksen toisen kappaleen alalaidassa olevasta pienenpienin kirjaimin olleesta kiinankielisestä tekstistä.)

Onneksemme säät suosivat ja näyttely meni hyvin. Ja loppuikin vielä hyvissä merkeissä. Ja pakattiinkin vielä hyvissä merkeissä. Paikallinen henkilökunta oli osaavaa ja sitä oli riittävästi.

Laatikot vietiin lentokentälle. Niiden oli määrä lähteä Suomeen kahdessa erässä, kuriirit kummassakin mukana. Lopusta ainakin osan voitte arvata. Eivät lähteneet, eivät. Ei Siperia, vaan Islanti yllätti – toivottavasti myös opetti.

Viikonloppu oli tulossa. Kuriirit yrittivät parhaansa, mutta Kiinassa asioiden selvittäminen tai edes tietojen saaminen englanninkielellä ei ole itsestäänselvyys. Yhteys huolintaliikkeen paikalliseen edustajaan takkusi. Suomen suurlähetystöstä ei saatu mitään apua. Ei edes käteistä rahaa, jota olisi tarvittu vaihtoehtoisten paluulippujen ostoon. Ei ole valtion virkamies Valtion taidemuseosta ’kansallisomaisuuden kuriirina’ tarpeeksi luotettava taho akuutin avun saamiseen.

Muutaman päivän tekstiviestirumban jälkeen (säästän teidät yksityiskohdilta) oltiin tilanteessa, että koska ei ollut mitään tietoa liikennekatkon kestosta, päätettiin, että kuriirit lähtevät kohti Suomea (sieltähän pääsee junalla) ja laatikot jäävät huolitsijan hoteisiin odottamaan päivää joskus tulevina kuukausina, jolloin nopeammat yhteydet taas toimisivat.

Kului päivä, kului toinen. Kuriirien ollessa Siperian yllä (tunnustettakoon: sentään osan matkasta he pääsivät lentäen), museoon tuli puhelu ’laatikkonne laskeutuvat tunnin kuluttua Helsinkiin’. Tai Kuopioon? Tai Ouluun? Tottako? Uskoisinko? Miten tässä näin kävi? Yleisen luulon mukaan kentät olivat vielä kiinni.

Ja seuraavana päivänä tuli toinen lasti, sentään viiden tunnin varoitusajalla.

Mitä opimme tästä? Tästähän voi vain oppia. Tapaus täytyy purkaa, on monta kysymystä vastattavaksi. Miksi tieto ei kulkenut? Periaatteessa kuriirilasteja saa liikutella vain kuriirin/ huolitsijan/ omistajan varmistetun luvan turvin. Jos edes aavisteltiin lentomahdollisuutta, miksi kuriireihin ei oltu yhteydessä, kun se vaihtoehto avautui, ja heitä hälyytetty samaan kyytiin. He olivat silloin vielä Pekingissä (tätä he eivät itsekään vielä tiedä). Mitä merkitystä kuriirikuljetuksilla on, jos kontrolli ei ole tämän parempi? Mikä on lentoyhtiön osuutta? Mikä on huolintaliikkeen asiaa? Olisiko voitu selvitä paremmin. Ensi kerralla on pakko.

Pelastussuunnitelmia ja turvallisuusstrategioita on, mutta parempaa oppimista olisi joskus, että kuvitellaan katastrofi ja istutaan yhdessä purkamaan tilannetta laatikko laatikolta.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Jonoa museon ovella on pakkasesta huolimatta riittänyt koko illan. Tunnelma on hieno. Kaikki tietävät, että tämä on erikoistilaisuus. Ventovieraat puhelevat keskenään teosten äärellä. Kommentoivat näkemäänsä. Todellinen friikkien yö.

Yöllä aika on kiireetöntä (sitähän varastaa vain itseltään). Jonkun mielestä aistit ovat herkimmillään.

Tällaistakohan mahtaa olla eurooppalaisessa museoiden yössä, joita on järjestetty jo useita kertoja. Voisin hyvin kuvitella itseni vaeltamassa Louvren saleissa yöaikaan. Tai Reina Sofiassa. Totta puhuakseni mikä tahansa museo kotimaassakin kelpaisi. (Nyt tuli paljastettua sydämen salaisuus.)

Vaikka sitä on jo kauan museossa ollut ja monenlaista näyttelyä tehnyt ja nähnyt, on tämä kokemus Picasso täysin omanlaisensa. Edelfeltillä ja Schjerfbeckillä on ollut paljon yleisöä ja ARS-näyttelyiden tungoksessa on tullut puikkelehdittua, mutta ei ole Picasson voittanutta.

Valmistelut, neuvottelut, kuljetukset, turvatoimet koko näyttelyssä ja jo ripustusaikana ovat kaikki olleet moninkertaisia mihinkään muuhun koettuun verrattuna. Ja ranskalaisethan ovat kovia neuvottelukumppaneita! He ovat tottuneita pitämään puolensa. Eivätkä oikein tunne suomalaista museomaailmaa. Sulivat, kun huomasivat, että täällä osataan hoitaa asioita.

Ettei nyt vielä joku luulisi, että tämä on ollut yhtä juhlaa, voin kertoa, että pelkästään siivoustyön tarve on ylittänyt kaikki ennakoinnit. 300 000 ihmistä, talvikautena, tuo mukaan käsittämättömän määrän pölyä. Joku on oikein laskenut (ehkä mitannutkin) kuinka paljon kuinkakin korkealle veistosjalustalle kertyy pölyä. Uskallan väittää, että tutkimus voidaan panna uusiksi. Joka aamu museovalvojat ovat pyyhkineet sormen- ja nenänjäljet vitriineistä ja viikottain konservaattorit siivonneet veistosjalustoja ja vähän veistoksiakin. Siivooja-ammattilaisten urakasta puhumattakaan.

Tämän näyttelyn varsinaisia sankareita ovat museovalvojat. Jotakin taikajuomaa on käytetty tai dopingia tankattu aamuisin, muuten ei ole ollut mahdollista seisoa museosaleissa näitä 20 viikkoa niin positiivisella asenteella kuin nyt on tapahtunut. Täytyy olla mielettömän kuluttavaa olla tarkkana ihmisvilinässä. Yleisön lisäksi he ovat jaksaneet tarkkailla teoksia ja ilmiantaa konservaattoreille tarkistettavaksi havaittuja huomioita.

Näyttelyn viimeisenä viikonloppuna saimme lukea uutisen, kuinka joku yleisön joukosta oli horjahtanut Picasson maalausta päin Metropolitanin museossa New Yorkissa sillä seurauksella, että maalaukseen tuli 15 cm repeämä. Oman näyttelymme suunnitteluvaiheessa yritimme nimenomaan ajatella ripustusta sillä silmällä, miten teokset ovat nähtävillä silloin, kun yleisöä on paljon kerrallaan. ’Väljä’ ripustus kertoo siitä. (Ja siitä on tullut kiitosta.) Jos valta olisi ollut, olisin silti säästänyt omat valvojamme tältä uutiselta. Se luultavasti vielä lisäsi vastuuta ja stressiä yleisön vyöryessä teosten edessä.

No niin, kello lähestyy puoltayötä. Lähden fiilistelemään viimeisiksi hetkiksi yleisön joukkoon.

Ateneum –rakennus natisee liitoksissaan ja lattiasta ovat maalit kuluneet pois, mutta ’You are worth it!’

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi