kesäkuu 2012

Arvoisa ”verkkokävijä”, Lasuurin lukija

Eija Liukkonen | blogit

Mikä saisi suomalaiset museoon? kysyi Helsingin Sanomat 5.5.2012. Suomalaiset ovat laiskoja museoissa kävijöitä pohjoismaihin naapureihin verrattuna. Toimittaja Anu Uimosen mielestä kuvataide ei ole tarjonnut samalla tavalla kollektiivisia elämyksiä kuin esimerkiksi musiikki ja teatteri. Näyttelyihin ei liity samanlaisia viihdyttäviä aspekteja. Taidemuseoissa tulisi panostaa viihtymiseen.

Kun suhteutetaan museokäyntien määrä asukaslukuun/100 asukasta saadaan seuraavaa tilastotietoa selville: Suomalaiset 95 museokäyntiä vuodessa, ruotsalaiset 193, tanskalaiset 194, norjalaiset 214 ja islantilaiset 421.

Islantilaiset voittavat, suomalaiset hiihtävät perässä. Tulee mieleen naapurimaavitsit…

Lähteenä ollut Opetus ja kulttuuriministeriön opus Katsaus pohjoismaisista kulttuuritilastoista kertoo myös sen että kulttuurin käytön ja kulutuksen tilastoissa ei ole eriteltynä kulttuurin käyttäjiä eri ryhmiin. Kaikki kävijät ovat yhtenä ryhmänä ja esimerkiksi kotimaisten matkailijoiden tai ulkomaisten turistien osuutta ei oteta huomioon vertailuissa, joissa kävijämäärät suhteutuvat asukaslukuun. Museoiden kannalta olisi hyödyllistä ja mielekästä tarkastella lähemmin mistä erilaisista ryhmistä kävijäkunta koostuu.

Tulisiko suomalaisten siis käydä useammin ja aktiivisemmin museoissa vai onko kyse siitä että muiden pohjoismaiden museot houkuttelevat kävijöikseen enemmän turisteja ja matkailijoita?

Aivan varmasti museoiden kannattaisi kerätä kävijöistään enemmän ja monipuolisempaa tietoa oman toimintansa kehittämiseksi kuin kokonaiskävijämäärät? Kävijäuskollisuus, uudelleenkäynnit, ensikertalaisuus, asiakastyytyväisyys, palvelujenlaatu, kävijätyypit …

Valtakunnallisilla museopäivillä Joensuussa pohdittiin museoiden vaikuttavuutta ja mittareita. Projektipäällikkö Soila Palviainen Visit Finland/Culture Finland -kulttuurimatkailun katto-ohjelmasta kertoi kotimaisten matkailijoiden kuluttavan kulttuuripalveluihin enemmän kuin ulkomaiset turistit. Sangen kiinnostava tieto kun pohditaan yleisöpohjan laajentamista.

Palviainen myös vinkkasi Kristiina Hietasaaren tutkimuksesta Modernit humanistit .Tuo tavoiteltu kohderyhmä matkailijoiden joukossa etsii kulttuuri- ja luontokohteita, jotka tarjoavat irtiottoa arjesta ja vastaavat haluun päästä oppimaan ja ymmärtämään paikallisten ihmisten kautta jotain uutta vieraasta kulttuurista ja elämäntavasta sekä kokemaan elämyksiä toiseuden aidon kohtaamisen seurauksena. Arvatenkin myös kollektiiviset elämykset ja viihtyminen mahdollistuvat näissä kohteissa.

Tiesitte varmaan että Joensuussa Onni löytyy taidemuseosta ja lauletut museokierrokset Pohjois- Karjan museosta! Aineen taidemuseosta Torniossa tarjolla on Syke-, Juhla-, Paussi-, Yritys-, Tyky-, Kokous-, Skidi- ja MuistiAineet. Tarjonnan paketointi ja yhteistyö matkailutoimijoiden kanssa ovat oletettavasti avaimet kotimaisten matkailijoiden ja ulkomaisten turistien tavoittamiseen.

Luvassa on jatkoa teemapäivien aihepiiriin: Yleisöjen parhaaksi! Arvoisa yleisö -sivuston tietopankki -osuus on avattu osoitteessa http://www.fng.fi/arvoisayleiso/tietopankki ja ennen kesälomia avaamme uusia osuuksia otsikoilla: Yleisöjen ja kävijöiden tutkiminen, Museoiden suhde yleisöihin, Yleisöt verkossa ja Tutkittua tietoa yleisöistä.

Mielenkiintoisia kesälukemisia teille siis, syksyllä palataan yleisösuhteiden kehittämisen merkeissä!

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

joulukuu 2011

Uudenvuoden lupaus

Anna-Maria Wiljanen | blogit

Olen ollut virkavapaalla, tai oikeammin opintovapaalla, nyt 10 kuukautta. Ajattelin virkavapaani alussa että minulla olisi aikaa paitsi edistää tutkimustani roimasti eteenpäin, myös lukea kaikki taidehistorian tärkeimmät klassikot uudelleen, pitää päiväkirjaa tutkimukseni edistymisestä, siivota keittiön kaapit, perheen vaatekomerot sekä käydä läpi kaikki ne muuttolaatikot, jotka vielä odottavat lopullista paikkaansa (muutostahan on kulunut vasta 4,5 vuotta).  Oikeastaan tärkein aikomukseni tutkimuksen edistämisen ohella oli kuitenkin tutustua kotiseutuni ja koko Suomen näyttelyihin. Tutkimus on edistynyt ihan hyvin mutta tunnustettakoon että muut oheissuunnitelmani eivät ole onnistuneet odotusteni mukaisesti. Tarkastelin Museoliiton julkaisemaa näyttelykalenteria ensi vuoden  näyttelyistä – lista oli hengästyttävän runsas! Tästä sain idean uudenvuoden lupaukseen. Lupaan tutustua Suomen uskomattomaan taidenäyttelytarjontaan, ts. käydä niin monissa näyttelyissä kuin suinkin  mahdollista! Näyttelyistä voi ammentaa paitsi uusia näkökulmia niin työhön kuin tutkimukseenkin mutta niillä ja taiteella on myös suuri vaikutus ihmisen hyvinvointiin! Minkälainen maailma olisikaan jos jokainen aamulla herättyään katselisi taidetta jossakin muodossa vaikkapa 5 minuutin ajan!

Taiteellisen tunnelmallista joulua!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Önningeby konstnärskoloni och de sociala nätverken.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

 

joulukuu 2011

Yleisöjen ja taidemuseoiden parhaaksi

Eija Liukkonen | blogit

Mikä on taidemuseoiden yleisösuhde?

Mikä on yleisön suhde taidemuseoon?

Pohditaanpa näitä…

Kumminpäin tämä kysymys tulisi asettaa ja kenen siihen pitäisi vastata, molempien osapuolien varmaan, sekä yleisön että museon.

Kenellä tämä yleisösuhde on?

Museolla on suhde yleisöön: kävijöihin asiakkaisiin, kumppaneihin, sidosryhmiin, lähellä ja kaukana, paikallisiin asukkaisiin, kotimaisiin matkailijoihin ja ulkomaalaisiin turisteihin.

Yleisöllä on puolestaan joku suhde taidemuseoon. Suhde voi olla vakiintunut ja pitkäaikainen tai kenties se on vasta muodostumassa, uusi ja tuore.

Suhteen virittelyssä ja ylläpidossa molempien osapuolten tulee tuntea kumppaninsa ja elää sen mukaan Yleisön on tunnettava museonsa ja museon yleisönsä.

Yleisön suhde museon edellyttää museon tunnettuutta ja rakentuu yleisöjen aiemmista kokemuksista, tarjonnan kiinnostavuudesta ja ajankohtaisuudesta, palvelujen laadusta ja asiakasystävällisyydestä, saavutettavuudesta, osallistumisen mahdollisuuksista jne.

Museolle yleisösuhteen rakentaminen on jatkuva toimintoa, ei kerralla hoidettu homma. Se edellyttää missiota ja strategiaa yleisöjen parhaaksi, tahtotilaa yleisölähtöiseen toimintaan.

Sangen tuoreessa tutkimuksessa Arts Council England: Arts audiences insight

http://www.artscouncil.org.uk/media/uploads/pdf/arts_audience_insight_2011.pdf

esitellään vallan osuvia segmentointeja taideyleisöjen suhteen. Sieltä löytyy taidemuseoiden kannalta kiitollisesti sitoutuneet urbaanit taide-stailaajat ja perinteisemmät kulttuurimyönteiset kuluttajat, sekä hieman löysemmän suhteen omaavat huvituksia, muotia ja ystävyyttä arvostavien että  yhteisölliset ja perhekeskeiset joukot kuin syvälliset tutkimusmatkailijat, yhtälailla keski-ikäiset aktiiviharrastajat ja eläkeikäiset harrastajatyypit. Heikoin taideyleisösuhde on sitten makuukammarin pojilla ja muuten kotiin tai pieniin ympyröihin sidotuilla tai niillä, jotka syystä tai toisesta jäävät ulkopuolella (ei ole kiinnostusta, ei aikaa, ei varaa).

Tietoa yleisöistä löytyy niin alan kävijätutkimuksista kuin kulttuurin ja matkailun tilastoita ja tutkimuksista, vapaa-ajankäyttötutkimuksista, kuluttajabarometreistä, verkkopalvelujen käyttötilastoista jne.

Jokaisen museon asiakas- yleisöpalvelujen henkilökunnalla on myös valtavasti tietoa ja osaamista. Ovathan he päivittäin kosketus- ja rajapinnassa asiakkaiden kanssa.

Taidemuseoiden moninaisille yleisöille, tuolle joukolle kävijöitä, vakituisia, satunnaisia tai potentiaaleja, naisia, miehiä, yleisösuhde on kriittinen tekijä.

Yleisö on myös museolle kriittinen tekijä, ei vähiten taloudellisesta haastavina aikoina. Toimikaamme yleisöjen parhaaksi!

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

 

 

joulukuu 2011

Konservoinnin hyvä syksy

Kirsi Hiltunen | blogit

Johtava konservaattori Kirsti Harva viettää ansaittua vuorotteluvapaata ja nauttii olostaan vapaalla. Vetovastuu siirtyi itselleni elokuussa ja jatkuu ensi kesälle saakka. Vastaan on tullut jo tälläkin ajalla moninaisia haasteellisia tilanteita ja omien rajojen koettelua, mutta myös useita ilon ja riemun hetkiä, ylpeyttä laitoksen ammattitaidosta ja kollegojen osaamisesta. Kulunut syksy on ollut erinomainen myös konservaattoreille tarjotun koulutuksen suhteen.

Meitä on hemmoteltu kahdella loistavalla kansainvälisellä kongressilla mainioissa puitteissa. ICOM-CC (Committee for Conservation) järjesti syyskuussa viikon kongressin Lissabonissa (The 16th Triennial Conference: Cultural Heritage/Cultural Identity: The Role of Conservation). Kesän taittuessa Suomessa syksyksi kongressin osallistujat saivat vielä nauttia Portugalin helteestä ja auringosta ja kerätä energiaa kaamoksen varalle. Kongressin anti oli erittäin laaja ja monipuolinen. Tuntui, että erityisesti maalauskonservaattoreille löytyi useista kategorioista kiinnostavia luentoja. Välillä täytyi oikein kiistellä sekä itsensä että myös työtovereiden kanssa miten ajan eri luentojen välillä jakaisi, jotta kongressista saattoi imeä mahdollisimman suuren hyödyn.

Erityisesti mainitsen tässä itseäni kiinnostavat luennot, joissa pohdittiin herkkään veistokseen kohdistuvaa tärinää ja suunniteltiin sille erityinen tärinää vaimentava jalusta sekä toinen luento, jossa mitattiin kuljetuksen aiheuttamaa tärinää teoksille ja kuinka sitä voi vaimentaa kehystyksen avulla. Sama aihe on kiinnostanut minua jo useamman vuoden ajan. Ilokseni voin todeta, että tänä vuonna olemme voineet aloittaa Valtion taidemuseon konservointilaitoksella tärinämittauksen teoskuljetusten osalta. Keräämme tällä hetkellä aktiivisesti tärinätietoa kuljetuksista ja testaamme erilaisia pakkausmateriaaleja. Tiedon perusteella yritämme löytää mahdollisimman hyviä pakkausmateriaaleja ja suunnitella parhaat mahdolliset tavat pakata teoksia. Siitä lisää tulevana vuonna.

Toinen sykähdyttävä kongressi oli Ottawan liimakongressi (Adhesives and Consolidants for Conservation: Research and Application). Kongressin aihe herätti konservointialan ulkopuolisissa hymähtelyä, mutta meille erilaiset liimat ovat perustyökalu ja kaikki tieto aiheesta on pelkästään hyödyksi ja auttaa konservointipäätösten teossa. Canadian Conservation Institute oli järjestänyt viikon kongressin, joka perustui suurelta osin luentoihin, mutta viikon loppupuolella järjestetyssä työpajassa pääsi itse kokeilemaan viikon aikana kuultua tai katsomaan asiantuntijoiden esittelyä omista työtavoistaan.

Tästä kongressista mieleeni jäivät erityisesti uudet synteettiset liimat, joiden soveltamiseen ajatuksissani löytyi kokoelmistamme useita kohteita. Toisaalta perinteisten, vuosikymmenien aikajanalla hyväksi havaittujen liimojenkin kohdalla oli tapahtunut kehitystyötä ja löydetty uusia ideoita käyttötapojen suhteen. Tämä on konservaattorille ilahduttavaa, sillä hyvät materiaalit ovat meille kullan arvoinen asia. Suurin ilo tämän kongressin kohdalla oli kuitenkin se valtava innostuneisuus ja ilo, jolla kollegat paneutuivat syvälle liimaamisen maailmaan. Näiden molempien edellä mainittujen kongressien aikana ja jälkeen mieleen palautuivat ne syyt miksi minä olen juuri konservaattori ja kaikkien työvuosien jälkeen se oli kaikkein sykähdyttävin kongressien anti.

Teksti • Kirsi Hiltunen, johtava konservaattori ajalla 22.8.2011 – 12.8.2012, Valtion taidemuseo

 

kesäkuu 2011

Videoiden esittämisestä, katsomisesta ja näkemisestä

Kirsti Harva | 2/2011

Olin sattumoisin katsellut taidevideoita jo aiemminkin, mutta ollessani vuonna 1983 Zürichin taidemuseossa voidaan ammattilaisurani tällä saralla katsoa alkaneen.

Museon pimeän huoneen ovenpielessä oli aikataulu ja lista museon videokokoelmasta ja siitä saattoi valita, mitä ja milloin haluaa katsoa. Museossa oli toki paljon muuta nähtävää, joten vähemmän intoutunut saattoi valita ménunsa, minä tietysti ahmattina katsoin kaiken. Jouduin palaamaan museoon monena päivänä.

Seuranani museoretkellä oli eräs sukulainen, joka viiden minuutin jälkeen hissunkissun poistui videohuoneesta. Jälkeenpäin hän kertoi olleensa hulluksitulon partaalla katsottuaan, myönnetään, aika monotonisesti ja hitaasti pyörivää kuvaa viisi minuttia.

Oma kestokykyni on ollut aika hyvä, keskimääräistä 15 sekuntia paljon pidempi. Olen vuosien varrella tuijottanut pimeässä mitä moninaisimpia hitaita ja nopeita kuvia, yrittäen antaa taiteilijalle aikaa vakuuttaa minut. On tullut sekä karvaita pettymyksiä että yllättäviä ilonaiheita. Joskus pitkä piina palkitaan riemullisesti, joskus kaikki päättyy liikutuksen tai turhautumisen kyyneliin. Hyvistä saa taas voimia katsoa muutaman huonommankin.

Alun jälkeen on paljon virrannut vettä videoissakin. Yhden mustan esityshuoneen jälkeen tuli näyttelyitä, joissa oli jonossa monta mustaa huonetta pötkössä peräkanaa, kun jokaisen taiteilijan piti saada oma musta koppi. Se oli näyttelyntekijälle haasteellista aikaa. Mustilla kopeilla ei ollut helppo houkutella yleisöä.

Onneksi tekniikka kehittyi, tykit tulivat valovoimaisemmiksi ja pärjättiin jo hämärretyillä huoneilla. Esittämistavat monimuotoistuivat ja muuttuivat installaatioiksi. Kehitettiin jopa plasmaseinä, jolloin kuvat voitiin esittää ’lähes ilmassa’.

Vuosikymmeniä kestäneen videonkatseluharrastukseni viimeisimmät isot kokemukset ovat Isaac Julianin teos Taidehallissa viime vuoden Juhlaviikoilla ja Eija-Liisa Ahtilan teos Turun Lokomossa äskettäin. Opettelen uutta tilannetta, jossa katsoja on ’teoksen keskellä’. Enkä ole tilanteesta pelkästään onnellinen. Minun sietokyvylläni pärjään toistaiseksi, mutta jos ajattelen itseäni vain kymmenenkin vuoden päästä tai vanhuksia nyt, on tilanne toinen. Nyt jaksan vielä seisoa 55 minuuttia katsomassa teosta, jossa on neljä kuvaa ympärilläni tilan neljällä seinällä. Mutta sitä en kestä, että joudun jatkuvasti pyörimään ympäri kuin väkkärä nähdäkseni, mitä selkäni takana tapahtuu. Muutama matala jakkara, jotka esim. Eija-Liisan teoksen keskellä on, ei suo vanhuksen katsoa teosta.

Miksi ei yhtä hyvin kunnon katsomo, siis ainakin muutama penkkirivi, ja valkokankaat niiden eteen puoliympyrään. Silloin olisi nautinnollinen rauha antaa kuvavirran valua aisteihin. Voisi helposti vain silmiä liikuttamalla valita, mitä kuvista haluaisi katsoa. Kun kuvia on tehty, miksi meidän ei anneta katsoa niitä.

Tein Turussa pienen kokeen ja seurasin yleisöä sivusta. Sinä aikana, vähän toista kierrosta teosta, lisäkseni vain yksi katsoja kävi katsomassa viimeistä screeniä, jolla pyöri dokumenttimateriaalia Algerian sodasta. Minusta se toi teokseen tärkeän ulottuvuuden lisää, ellei lähes oleellisen. Moni katsoja luovutti kesken neljän screenin katselun. Viittäkin katsoo helposti, kunhan mikään niistä ei jää selän taakse.

 

Taiteilijat: älkää unohtako katsojaa! Iäkkäämpääkään! (Mikä sana!)

Me museoväki: muistuttakaamme taiteilijaa katsojan fyysisistä rajoituksista!

 

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

kesäkuu 2011

Kehyksestä kesän kynnyksellä

Eija Liukkonen | 2/2011

Kevään keskustelut ja puheenaiheet museokentällä ovat kiinnittyneet muutosten tuuliin ja uusien toimintamallien ja –suunnitelmien virittelyyn. Monessa asiassa ja useista eri näkökulmista on yhdessä tekemisen merkitys positiivisen muutoksen aikaansaamiseksi noussut esille.

Antoisat aluetaidemuseoiden nelivuotisneuvottelut ovat takana ja aika näyttää neuvottelujen annin hyödyntämisen toiminnan kehittämisessä ja resurssoinnissa. Verkostoituminen ja yhteisten painopisteiden löytäminen korostuvat alueellisen toiminnan tavoitteissa, hyvä niin. Laajapohjainen yhteistyö, hyvinvoinnin edistäminen, kulttuuriperintokasvatus sekä tiedon saatavuus ja tiedon välittäminen korostuvat monin eri tavoin museoiden suunnitelmissa.

Museokentän yhteiset kehittämistoimenpiteet esimerkiksi museoiden yhteisen kokoelmahallinnan järjestelmäarkkitehtuurin, ohjeistuksen ja toimitapojen eteen ovat ajankohtaiset. Mielenkiintoinen on myös selvitys opetus- ja kulttuuriministeriön konserniohjauksesta ja –rakenteesta. Yhdessä enemmän. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2011:6 http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/virastoselvitys.html )

Yhdessä tekeminen ja yhteistyö ovat tapoja tehdä työtä, vastaten kysymyksiin Kenen kanssa? Miten ? / Millä keinoin? Yhtä tärkeätä ja välttämätöntä on pyrkiä vastaamaan kysymyksiin Kenelle? / Keiden puolesta? / Keitä varten?

Vakituisille kävijöille, satunnaisille vierailijoille, kotimaisille matkailijoille, ulkomaisille turisteille kenties potentiaaleille yleisöille? Koululaisille, opiskelijoille, nuorille aikuisille, keski-ikäisille, suurille ikäluokille, eläkeläisille, vanhoille panttereille tai etsijöille/tutkijoille, harrastajille, kokemustenmetsästäjille, rentoutujille, yksin tai yhdessä, muiden kanssa kulkeville? Paikallisille, alueellisille, kotimaisille, kansainvälisille tämänpäivän ja tulevaisuuden yleisöille, oletan.

Riippumatta siitä miten tuohon Kenelle –kysymykseen vastataan, johtaa ajatus museoiden yleisösuhteisiin ja siihen liittyviin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.

Kehyksessä on valmisteltu Yleisösuhteen kehittämiseen tähtäävää hanketta, jossa tehdään tunnetuksi yleisö-ja kävijätutkimusten menetelmiä ja tuloksia sekä visioidaan tulevaisuuden yleisöjä. Kyse on sekä yleisöjen määrittelystä ja tunnistamisesta että yleisösuhteen vahvistamisesta ja kehittämisestä.

Ajatuksena on sitoa hankkeeseen tutkimusosuuksia, paneeleja, koulutuksia, seminaareja ja julkaisuja. Herätellä keskustelua museoiden yleisöistä!

Nautinnollista on nyt kesän tulo ja innoittavia ovat lomakauden mahdollistamat vierailut museoissa myös satunnaisena ja ensikertalaisena kävijänä, roolin vaihtaminen museoammattilaisesta matkailijaa, turistiin ja lomailijaan! Kenties pääsen vastaamaan Museoliiton valtakunnalliseen kävijätutkimukseen!

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

kesäkuu 2011

Tutkijakammion perukoilta

Anna-Maria Wiljanen | Anna-Maria Wiljanen

Niinhän sitä sanotaan – etäisyys tekee hyvää. En tosin osannut arvatakaan kuinka hyvää!

Olen ollut maaliskuun alusta lähtien virkavapaalla työstämässä väitöskirjaani. Kahden erilaisen työn tekeminen samaan aikaan vaatii lähes epäihmillistä venymistä ajan tarkasta suunnittelusta huolimatta. Tuumasta toimeen. Siivosin kotona ’mamman omaksi nurkaksi’ kutsumani työhuoneen melko perusteellisesti. Siirsin tutkimuskirjakasat pöydältäni kirjahyllyyn, lainakirjat vasemmanpuoleiseen hyllyyn, omat kirjat oikeanpuoleiseen. Sain uuden tietokoneen (liityin hedelmäjengiin)  - kaikki oli valmista, mutta…en pystynyt sulkemaan työasioita mielestäni. Jos nostin hetkeksikin katseeni tutkimuskirjallisuuden sivulta, ajatukseni herpaantuivat salamannopeasti takaisin työhön.

Aika tekee tehtävänsä. Niin tälläkin kertaa. Kolme kuukautta on kulunut ja vaikka toiminkin Lasuurin päätoimittajana, ajatukseni pysyvät jo huomattavan paljon paremmin tutkimuskirjallisuudessa ja väitöskirjan kirjoittamisessa. Toivoa on että itselleni asettamat deadlinet tulevat pitämään.

Mitä tämä tarkoittaa työn kannalta? Sanoisin että kyseessä on win-win-situation. Rauhoittunein mielin ihminen pystyy tarkastelemaan maailmaa eri näkökulmista. Olemaan vastaanottavaisempi uusille ideoille ja jättämään niitä usein torpedoivan inhorealismin taka-alalle.

Myös kesäloma tuo etäisyyttä arkeen ja työelämään. Ja kun on tarpeeksi levännyt, on paljon helpompaa huomata ja aistia uusia asioita ja kirjoittaa ne muistiin pieneen vihkoon!

Aurinkoista ja rentouttavaa kesää toivottaen!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, FM, VTM, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo

kesäkuu 2011

Kuka pelkää verkkojulkaisuja?

Riitta Ojanperä | 2/2011

Tuskin ainakaan verkkolehti Lasuurin lukijat ja tekijät. Verkkopalveluiden käyttäjiä ylipäätään on vaikea enää rajata esimerkiksi iän perusteella. Verkkoasiointi ja tiedonhankinta on arkea.

Mutta entä jos puhumme sähköisistä kirjoista. Mielipiteet luultavasti alkavat jakautua, ja tunteet astuvat kuvaan. Voisiko sähköisen kirjan lukemiseen käytettävä laite koskaan saada ihmisen elämässä samanlaista asemaa kuin paperille painettu kirja – sehän on kuin ystävä, turvallinen kumppani työmatkalla, sohvannurkassa tai kylpyammeessa. ”Painettu kirja on mahtava käyttöliittymä jota sähköinen versio ei voi ikinä korvata”, vakuutetaan. Arjen ja työn tarpeisiin käytettävät verkkokirjat tai -artikkelit on toki otettu vastaan. Tutkijat käyttävät ilmaisia tai maksullisia, maailmanlaajuisesti saavutettavia verkkoaineistoja. Väittelijöiden ei enää tarvitse etsiä kirjankustantajaa, kun edullisella verkkojulkaisullakin pääsee tohtoriksi.

Mutta, mutta – miten on taidemuseoiden tuottamien julkaisujen laita. Värikuvin varustetut näyttelyluettelot ovat kallis ja usein myynnin kannalta epävarma sijoitus, joten kävisikö museokokemuksen vahvistajaksi halvemmin tuotettava, verkossa selattava pdf tai e-kirja? Entä jos käyttäjä näin saisi sisällön käyttöönsä ihan ilmaiseksi? Toisaalta verkkokirjaa ei voisi laittaa kotona sohvapöydälle. Kirjahan on – ja nimenomaan korkeatasoisilla kuvilla varustettu taidekirja – myös esine, jonka ostaminen ja omistaminen on osa käyttäjäkuntansa kulutuskulttuuria. Niissä on hiottu äärimmilleen paperille painetun kirjan esteettiset mahdollisuudet sekä taideteos- ja esinekuvien painojäljen laatu. Ja useinhan näiden teknisesti ja visuaalisesti huippulaatuisten kirjojen kustantajat ovat museoita tai muita olemattomaan tuotto-odotukseen tyytyviä pienkustantajia.

Ehkä huippuunsa viritetystä painetusta kirjasta tulee yhä selvemmin ylellisyystuote samalla kun käyttötieto siirtyy verkkoon. Kulttuurikriitikko Walter Benjamin kirjoitti 1930-luvulla taideteoksen auran katoamisesta aikana, jolloin teknologinen kehitys mahdollisti yhä runsaammat ja edullisemmat painokopiot. Kenties painettu kuvakirja siirtyy vastaavasti kategoriaan, jossa sille alkaa muodostua esteettisen hienostuksen ja erityisyyden muodostama aura, johon voi liittyä jopa nostalgian kannattelemia mielikuvia aitoudesta ja alkuperäisyydestä. Kun taas digitaaliset tekniikat ottavat uniikkien kulttuuriobjektien epäauraattisen jäljentämisen paikan. Ei silti väheksytä sähköisen julkaisemisen monimuotoisia mahdollisuuksia. Takanapäin lienee sekin aika, kun arvonsa tuntevat asiantuntijat saattoivat pitää ajatusta verkossa julkaisemista osaamisensa väheksymisenä.

Museossa mietimme nyt, miten kirjamaailman muutokset vaikuttavat omien julkaisujemme oletettuihin kohderyhmiin, elinkaareen, kustannusrakenteeseen ja julkaisumuotoon. Ja sitäkin, olisiko kehittyvillä e-kirjamarkkinoilla kysyntää kokoelmiin perustuville sisällöille. Esimerkiksi digitoituja kuvavarantoja on koko ajan enemmän, joten on aika paneutua entistä perusteellisemmin siihen, miten niitä saadaan paketoitua ei-ammattilaisille käyttäjille vaikka e-kirjamuotoon. Tänä vuonna käymme läpi pilottihankkeita ja opiskelemme niiden myötä entisestä poikkeavia julkaisujen tuottamisprosesseja ja tarvepainattamista. Kokeilemisen tuottama hyöty on varmasti suurempi kuin epäonnistumisen riski.

Teksti • FT Riitta Ojanperä on ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkistossa.

maaliskuu 2011

Museoalalla kaivataan nyt vilkasta keskustelua

Anna-Maria Wiljanen | 1/2011

Suomalainen museoala elää melkoisen murroksen pyörteessä. Ajankohtaiset kysymykset, mm. toimintamäärärahojen jatkuvat leikkaukset, museoiden lakkauttaminen ja uusien suunnitteleminen herättävät kysymyksiä siitä, mihin suomalainen museoala oikeastaan on menossa. Kun tähän lisätään vielä demografisen kehityksen tuomat muutospaineet on selvää että museoammattilaisilla on nyt paljon pohdittavaa mm. millaiselta tulevaisuuden museon pitäisi näyttää? miten ja mihin suuntaan näyttelyohjelmistoa pitäisi muokata alati pienenevien toimintamäärärahojen puristuksessa? demografinen muutos koskee myös museoita, joten miten pysäyttää museoiden aivovuoto?

Kysymyksiä voisi esittää loputtomiin. Ei kannata kuitenkaan jäädä yksin pohdintojensa kanssa. Peräänkuuluttaisin avointa ja jatkuvaa museoiden tulevaisuuskeskustelua, jonka avulla on mahdollisuus vaikuttaa niihin linjauksiin, joita päättäjät tekevät. ICOM Suomen komitea, Suomen kansallismuseo/Museovirasto ja Suomen museoliitto ovat tätä kirjoitettaessa juuri lähettäneet museopostissa ilmoituksen Muutoksen tuulia museoalalla – keskustelutilaisuudesta museoammattilaisille 30.3.2011 klo 13-16 (Kansallismuseon auditoriossa). Tilaisuuden tavoitteena on keskustella, pohtia, ottaa kantaa ja kehitellä erilaisia ratkaisumalleja museoalan haasteisiin. Juuri tämäntyyppisten keskustelutilaisuuksien avulla herätetään julkista keskustelua. Lasuuri artikkelien ja blogien kommentointimahdollisuuden kautta voi puolestaan toimia keskustelufoorumina verkossa.

Keskustelemalla voimme vaikuttaa!

FM, VTM Anna-Maria Wiljanen on Valtion taidemuseon viestintäpäällikkö. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Modernismens inverkan på Önningeby konstnärskoloni.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

maaliskuu 2011

Mietteitä asiakokonaisuudesta’ kokoelmakeskus’

Kirsti Harva | 1/2011

Sananen asiakokonaisuudesta ’kokoelmakeskus’, josta viime vuosina ja viime aikoina on puhuttu paljon, mm. Teemapäivillä ja viimeisimmässä Museo –lehdessä. Tampereelle on jo valmistumassa omansa, Satakuntaan suunnitellaan vielä laajempaa kokonaisuutta: koko maakunnan yhteistä kokoelmakeskusta.

Muistutan mieliin, että termi ’kokoelmakeskus’ keksittiin hämäykseksi kunnallispoliitikoille, kun oli käynyt selväksi, että ’museovarasto’ ei ole tarpeeksi mediaseksikäs tai oikeammin kaupunginvaltuustoseksikäs termi. Varastojen rakentamisen rahoittamisen porkkanaksi maalailtiin mielikuvia kokoelmanhoidosta ja yleisölle pääsystä kokoelmien äärelle, työnäytöksistä ja muusta kiinnostavasta.

Osan kokoelmakeskusperusteluista ymmärrän, osa on jäänyt minulle hämäräksi. Niin kuin nyt se, että miksi yleisö, joka ei käy museossa keskellä kaupunkia, näkisi kovasti vaivaa päästäkseen katsomaan kokoelmaa jonnekin kaupungin ulkopuolelle, jonne ei edes ole julkisia liikenneyhteyksiä, vieläpä kapeasti rajattuna ajankohtana.

Vaatii maailmanluokan arkkitehdin ja todellista wauwau-arkkitehtuuria, että yleisö saataisiin kaukana keskustasta olevaan kohteeseen. Eikä se takuuvarmasti onnistu silloinkaan.

Esimerkkinä avoimesta varastosta olkoon Sveitsissä sijaitseva Schaulager (googlatkaa schaulager, kuvat ovat hienoja). Rakennus sinänsä on jo arkkitehtuurinähtävyys. Siellä voi saada yksityisripustuksen erillishuoneeseen, jos tahtoo meditoida yhden tai muutaman teoksen äärellä. Periaatteessa. Olen päässyt kokeilemaan. Mutta jopa Sveitsin kaltaisessa raharikkaassa maassa konsepti ei toteudu ihan pilkulleen.

Kokoelmakeskuksia on perusteltu ’avoimina varastoina’. Turvallisuuden nimissä olisi toki parempi, jos mahdollisimman harvat (!) ihmiset tietäisivät, missä museovarastot sijaitsevat. Turvallisuuden kannalta on myös hataraa tämä ’kaikki munat yhdessä korissa’ -ilmiö. Että koko maakunnan museoesineet olisivat samassa osoitteessa. Entäs jos salama iskee sinne.

Tampereella hanketta perusteltiin yleisökyselyllä: ’halutaan nähdä hienoja tekstiilejä’. Ei niitä varastossakaan kovin helppo ole esitellä. Useimmiten ovat vieläkin rullattuina.

Tämä ei ole pelkästään sitä ’konservaattorit voivat vastustaa’ puhetta. Tämä on realismia.

On selvää, että museoiden varastot ovat muualla kuin museorakennuksissa, jotka sentään onneksi usein sijaitsevat kaupunkien keskustoissa. Ei tosiaankaan ole järkeä maksaa keskustan vuokria varastoista. Mutta ketkä työskentelevät ’varastolla’ ja ketkä ’museolla’ onkin sitten toinen juttu. Kokemukseni mukaan konservaattoreita, siinä missä muitakin näyttelyntekijöitä, tarvitaan juuri siellä, missä esineet ovat näytteillä. Kyllä ne varastossa pärjäävät melkein omin päin tai ainakin kohtuullisella huomiolla. Näyttelyn rakentaminen, sen esilläolon aikainen huolto ja ylläpito, tapahtuu museossa. Enpä tiedä montaakaan tapausta, jossa konservaattorit konservoisivat kokoelmaa muussa kuin esillepanon ja lainauksien priorisoimassa järjestyksessä.

Oikeasti: yleisön läsnäolo vaatii varastoilta tilaa, suojausta, siivoamista ja runsaasti henkilöresursseja. Jos sinne pääsee kerran kesässä kaksi pientä ryhmää, kannattaako puhua ’avoimesta varastosta’. Jotta vierailusta olisi kenellekään iloa, olisi varaston ’sisältö’ jotenkin rakennettava. Se taas syö niitä samoja vähiä resursseja, joilla näyttelyitä rakennetaan. Sahaammeko omaa oksaamme.

Tällä vuosituhannella, nyt kun digitointirahaa jaetaan museoille ämpärillä, on todella helppo avata kokoelmat yleisöjen nähtäviksi ja käyttöön – paljon halvemmalla ja paremmin kuin konsanaan ’avoimessa varastossa’.

Tiedostan katsovani tätä asiaa omasta kapeahkosta perspektiivistäni: ison museon ja erityisesti taidemuseon kulmalta. Monenlaisia museoita ja museovarastoja olen kuitenkin eloni varrella nähnyt ja kolunnut, Suomessa ja muualla ja jopa jotakin näkemästäni oppinut. Kulttuurihistoriallisissa museoissa tilanne on varmasti toinen: on helpompi päästää yleisöä rekien ja kärryjen ja paperikoneiden sekaan.

Voisimmeko kerrankin mekin, kuten poliitikot ikään, unohtaa vaalilupaukset ja vain rakentaa kunnon varastoja teosten säilyttämiseksi.

Keksisikö joku kokoelmakeskusta paremman perustelun museoiden varastojen rahoittamiseksi!

Ps.

En tunnusta olevani kyynikko (vaikka niin väittääkin kokoelmakeskus –termin keksijä), tylsä realisti vain. Jonkunhan pitää toppuutella, ettei liian villit ja vapaat ideat pääse museomaailmassa valloilleen.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Teksti • Kirsti Harva, johtava konservaattori, Valtion taidemuseo

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi