Mikä on taidemuseoiden yleisösuhde?

Mikä on yleisön suhde taidemuseoon?

Pohditaanpa näitä…

Kumminpäin tämä kysymys tulisi asettaa ja kenen siihen pitäisi vastata, molempien osapuolien varmaan, sekä yleisön että museon.

Kenellä tämä yleisösuhde on?

Museolla on suhde yleisöön: kävijöihin asiakkaisiin, kumppaneihin, sidosryhmiin, lähellä ja kaukana, paikallisiin asukkaisiin, kotimaisiin matkailijoihin ja ulkomaalaisiin turisteihin.

Yleisöllä on puolestaan joku suhde taidemuseoon. Suhde voi olla vakiintunut ja pitkäaikainen tai kenties se on vasta muodostumassa, uusi ja tuore.

Suhteen virittelyssä ja ylläpidossa molempien osapuolten tulee tuntea kumppaninsa ja elää sen mukaan Yleisön on tunnettava museonsa ja museon yleisönsä.

Yleisön suhde museon edellyttää museon tunnettuutta ja rakentuu yleisöjen aiemmista kokemuksista, tarjonnan kiinnostavuudesta ja ajankohtaisuudesta, palvelujen laadusta ja asiakasystävällisyydestä, saavutettavuudesta, osallistumisen mahdollisuuksista jne.

Museolle yleisösuhteen rakentaminen on jatkuva toimintoa, ei kerralla hoidettu homma. Se edellyttää missiota ja strategiaa yleisöjen parhaaksi, tahtotilaa yleisölähtöiseen toimintaan.

Sangen tuoreessa tutkimuksessa Arts Council England: Arts audiences insight

http://www.artscouncil.org.uk/media/uploads/pdf/arts_audience_insight_2011.pdf

esitellään vallan osuvia segmentointeja taideyleisöjen suhteen. Sieltä löytyy taidemuseoiden kannalta kiitollisesti sitoutuneet urbaanit taide-stailaajat ja perinteisemmät kulttuurimyönteiset kuluttajat, sekä hieman löysemmän suhteen omaavat huvituksia, muotia ja ystävyyttä arvostavien että  yhteisölliset ja perhekeskeiset joukot kuin syvälliset tutkimusmatkailijat, yhtälailla keski-ikäiset aktiiviharrastajat ja eläkeikäiset harrastajatyypit. Heikoin taideyleisösuhde on sitten makuukammarin pojilla ja muuten kotiin tai pieniin ympyröihin sidotuilla tai niillä, jotka syystä tai toisesta jäävät ulkopuolella (ei ole kiinnostusta, ei aikaa, ei varaa).

Tietoa yleisöistä löytyy niin alan kävijätutkimuksista kuin kulttuurin ja matkailun tilastoita ja tutkimuksista, vapaa-ajankäyttötutkimuksista, kuluttajabarometreistä, verkkopalvelujen käyttötilastoista jne.

Jokaisen museon asiakas- yleisöpalvelujen henkilökunnalla on myös valtavasti tietoa ja osaamista. Ovathan he päivittäin kosketus- ja rajapinnassa asiakkaiden kanssa.

Taidemuseoiden moninaisille yleisöille, tuolle joukolle kävijöitä, vakituisia, satunnaisia tai potentiaaleja, naisia, miehiä, yleisösuhde on kriittinen tekijä.

Yleisö on myös museolle kriittinen tekijä, ei vähiten taloudellisesta haastavina aikoina. Toimikaamme yleisöjen parhaaksi!

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

Johtava konservaattori Kirsti Harva viettää ansaittua vuorotteluvapaata ja nauttii olostaan vapaalla. Vetovastuu siirtyi itselleni elokuussa ja jatkuu ensi kesälle saakka. Vastaan on tullut jo tälläkin ajalla moninaisia haasteellisia tilanteita ja omien rajojen koettelua, mutta myös useita ilon ja riemun hetkiä, ylpeyttä laitoksen ammattitaidosta ja kollegojen osaamisesta. Kulunut syksy on ollut erinomainen myös konservaattoreille tarjotun koulutuksen suhteen.

Meitä on hemmoteltu kahdella loistavalla kansainvälisellä kongressilla mainioissa puitteissa. ICOM-CC (Committee for Conservation) järjesti syyskuussa viikon kongressin Lissabonissa (The 16th Triennial Conference: Cultural Heritage/Cultural Identity: The Role of Conservation). Kesän taittuessa Suomessa syksyksi kongressin osallistujat saivat vielä nauttia Portugalin helteestä ja auringosta ja kerätä energiaa kaamoksen varalle. Kongressin anti oli erittäin laaja ja monipuolinen. Tuntui, että erityisesti maalauskonservaattoreille löytyi useista kategorioista kiinnostavia luentoja. Välillä täytyi oikein kiistellä sekä itsensä että myös työtovereiden kanssa miten ajan eri luentojen välillä jakaisi, jotta kongressista saattoi imeä mahdollisimman suuren hyödyn.

Erityisesti mainitsen tässä itseäni kiinnostavat luennot, joissa pohdittiin herkkään veistokseen kohdistuvaa tärinää ja suunniteltiin sille erityinen tärinää vaimentava jalusta sekä toinen luento, jossa mitattiin kuljetuksen aiheuttamaa tärinää teoksille ja kuinka sitä voi vaimentaa kehystyksen avulla. Sama aihe on kiinnostanut minua jo useamman vuoden ajan. Ilokseni voin todeta, että tänä vuonna olemme voineet aloittaa Valtion taidemuseon konservointilaitoksella tärinämittauksen teoskuljetusten osalta. Keräämme tällä hetkellä aktiivisesti tärinätietoa kuljetuksista ja testaamme erilaisia pakkausmateriaaleja. Tiedon perusteella yritämme löytää mahdollisimman hyviä pakkausmateriaaleja ja suunnitella parhaat mahdolliset tavat pakata teoksia. Siitä lisää tulevana vuonna.

Toinen sykähdyttävä kongressi oli Ottawan liimakongressi (Adhesives and Consolidants for Conservation: Research and Application). Kongressin aihe herätti konservointialan ulkopuolisissa hymähtelyä, mutta meille erilaiset liimat ovat perustyökalu ja kaikki tieto aiheesta on pelkästään hyödyksi ja auttaa konservointipäätösten teossa. Canadian Conservation Institute oli järjestänyt viikon kongressin, joka perustui suurelta osin luentoihin, mutta viikon loppupuolella järjestetyssä työpajassa pääsi itse kokeilemaan viikon aikana kuultua tai katsomaan asiantuntijoiden esittelyä omista työtavoistaan.

Tästä kongressista mieleeni jäivät erityisesti uudet synteettiset liimat, joiden soveltamiseen ajatuksissani löytyi kokoelmistamme useita kohteita. Toisaalta perinteisten, vuosikymmenien aikajanalla hyväksi havaittujen liimojenkin kohdalla oli tapahtunut kehitystyötä ja löydetty uusia ideoita käyttötapojen suhteen. Tämä on konservaattorille ilahduttavaa, sillä hyvät materiaalit ovat meille kullan arvoinen asia. Suurin ilo tämän kongressin kohdalla oli kuitenkin se valtava innostuneisuus ja ilo, jolla kollegat paneutuivat syvälle liimaamisen maailmaan. Näiden molempien edellä mainittujen kongressien aikana ja jälkeen mieleen palautuivat ne syyt miksi minä olen juuri konservaattori ja kaikkien työvuosien jälkeen se oli kaikkein sykähdyttävin kongressien anti.

Teksti • Kirsi Hiltunen, johtava konservaattori ajalla 22.8.2011 – 12.8.2012, Valtion taidemuseo

Olin sattumoisin katsellut taidevideoita jo aiemminkin, mutta ollessani vuonna 1983 Zürichin taidemuseossa voidaan ammattilaisurani tällä saralla katsoa alkaneen.

Museon pimeän huoneen ovenpielessä oli aikataulu ja lista museon videokokoelmasta ja siitä saattoi valita, mitä ja milloin haluaa katsoa. Museossa oli toki paljon muuta nähtävää, joten vähemmän intoutunut saattoi valita ménunsa, minä tietysti ahmattina katsoin kaiken. Jouduin palaamaan museoon monena päivänä.

Seuranani museoretkellä oli eräs sukulainen, joka viiden minuutin jälkeen hissunkissun poistui videohuoneesta. Jälkeenpäin hän kertoi olleensa hulluksitulon partaalla katsottuaan, myönnetään, aika monotonisesti ja hitaasti pyörivää kuvaa viisi minuttia.

Oma kestokykyni on ollut aika hyvä, keskimääräistä 15 sekuntia paljon pidempi. Olen vuosien varrella tuijottanut pimeässä mitä moninaisimpia hitaita ja nopeita kuvia, yrittäen antaa taiteilijalle aikaa vakuuttaa minut. On tullut sekä karvaita pettymyksiä että yllättäviä ilonaiheita. Joskus pitkä piina palkitaan riemullisesti, joskus kaikki päättyy liikutuksen tai turhautumisen kyyneliin. Hyvistä saa taas voimia katsoa muutaman huonommankin.

Alun jälkeen on paljon virrannut vettä videoissakin. Yhden mustan esityshuoneen jälkeen tuli näyttelyitä, joissa oli jonossa monta mustaa huonetta pötkössä peräkanaa, kun jokaisen taiteilijan piti saada oma musta koppi. Se oli näyttelyntekijälle haasteellista aikaa. Mustilla kopeilla ei ollut helppo houkutella yleisöä.

Onneksi tekniikka kehittyi, tykit tulivat valovoimaisemmiksi ja pärjättiin jo hämärretyillä huoneilla. Esittämistavat monimuotoistuivat ja muuttuivat installaatioiksi. Kehitettiin jopa plasmaseinä, jolloin kuvat voitiin esittää ’lähes ilmassa’.

Vuosikymmeniä kestäneen videonkatseluharrastukseni viimeisimmät isot kokemukset ovat Isaac Julianin teos Taidehallissa viime vuoden Juhlaviikoilla ja Eija-Liisa Ahtilan teos Turun Lokomossa äskettäin. Opettelen uutta tilannetta, jossa katsoja on ’teoksen keskellä’. Enkä ole tilanteesta pelkästään onnellinen. Minun sietokyvylläni pärjään toistaiseksi, mutta jos ajattelen itseäni vain kymmenenkin vuoden päästä tai vanhuksia nyt, on tilanne toinen. Nyt jaksan vielä seisoa 55 minuuttia katsomassa teosta, jossa on neljä kuvaa ympärilläni tilan neljällä seinällä. Mutta sitä en kestä, että joudun jatkuvasti pyörimään ympäri kuin väkkärä nähdäkseni, mitä selkäni takana tapahtuu. Muutama matala jakkara, jotka esim. Eija-Liisan teoksen keskellä on, ei suo vanhuksen katsoa teosta.

Miksi ei yhtä hyvin kunnon katsomo, siis ainakin muutama penkkirivi, ja valkokankaat niiden eteen puoliympyrään. Silloin olisi nautinnollinen rauha antaa kuvavirran valua aisteihin. Voisi helposti vain silmiä liikuttamalla valita, mitä kuvista haluaisi katsoa. Kun kuvia on tehty, miksi meidän ei anneta katsoa niitä.

Tein Turussa pienen kokeen ja seurasin yleisöä sivusta. Sinä aikana, vähän toista kierrosta teosta, lisäkseni vain yksi katsoja kävi katsomassa viimeistä screeniä, jolla pyöri dokumenttimateriaalia Algerian sodasta. Minusta se toi teokseen tärkeän ulottuvuuden lisää, ellei lähes oleellisen. Moni katsoja luovutti kesken neljän screenin katselun. Viittäkin katsoo helposti, kunhan mikään niistä ei jää selän taakse.

Taiteilijat: älkää unohtako katsojaa! Iäkkäämpääkään! (Mikä sana!)

Me museoväki: muistuttakaamme taiteilijaa katsojan fyysisistä rajoituksista!

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Kevään keskustelut ja puheenaiheet museokentällä ovat kiinnittyneet muutosten tuuliin ja uusien toimintamallien ja –suunnitelmien virittelyyn. Monessa asiassa ja useista eri näkökulmista on yhdessä tekemisen merkitys positiivisen muutoksen aikaansaamiseksi noussut esille.

Antoisat aluetaidemuseoiden nelivuotisneuvottelut ovat takana ja aika näyttää neuvottelujen annin hyödyntämisen toiminnan kehittämisessä ja resurssoinnissa. Verkostoituminen ja yhteisten painopisteiden löytäminen korostuvat alueellisen toiminnan tavoitteissa, hyvä niin. Laajapohjainen yhteistyö, hyvinvoinnin edistäminen, kulttuuriperintokasvatus sekä tiedon saatavuus ja tiedon välittäminen korostuvat monin eri tavoin museoiden suunnitelmissa.

Museokentän yhteiset kehittämistoimenpiteet esimerkiksi museoiden yhteisen kokoelmahallinnan järjestelmäarkkitehtuurin, ohjeistuksen ja toimitapojen eteen ovat ajankohtaiset. Mielenkiintoinen on myös selvitys opetus- ja kulttuuriministeriön konserniohjauksesta ja –rakenteesta. Yhdessä enemmän. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2011:6 http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/virastoselvitys.html )

Yhdessä tekeminen ja yhteistyö ovat tapoja tehdä työtä, vastaten kysymyksiin Kenen kanssa? Miten ? / Millä keinoin? Yhtä tärkeätä ja välttämätöntä on pyrkiä vastaamaan kysymyksiin Kenelle? / Keiden puolesta? / Keitä varten?

Vakituisille kävijöille, satunnaisille vierailijoille, kotimaisille matkailijoille, ulkomaisille turisteille kenties potentiaaleille yleisöille? Koululaisille, opiskelijoille, nuorille aikuisille, keski-ikäisille, suurille ikäluokille, eläkeläisille, vanhoille panttereille tai etsijöille/tutkijoille, harrastajille, kokemustenmetsästäjille, rentoutujille, yksin tai yhdessä, muiden kanssa kulkeville? Paikallisille, alueellisille, kotimaisille, kansainvälisille tämänpäivän ja tulevaisuuden yleisöille, oletan.

Riippumatta siitä miten tuohon Kenelle –kysymykseen vastataan, johtaa ajatus museoiden yleisösuhteisiin ja siihen liittyviin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.

Kehyksessä on valmisteltu Yleisösuhteen kehittämiseen tähtäävää hanketta, jossa tehdään tunnetuksi yleisö-ja kävijätutkimusten menetelmiä ja tuloksia sekä visioidaan tulevaisuuden yleisöjä. Kyse on sekä yleisöjen määrittelystä ja tunnistamisesta että yleisösuhteen vahvistamisesta ja kehittämisestä.

Ajatuksena on sitoa hankkeeseen tutkimusosuuksia, paneeleja, koulutuksia, seminaareja ja julkaisuja. Herätellä keskustelua museoiden yleisöistä!

Nautinnollista on nyt kesän tulo ja innoittavia ovat lomakauden mahdollistamat vierailut museoissa myös satunnaisena ja ensikertalaisena kävijänä, roolin vaihtaminen museoammattilaisesta matkailijaa, turistiin ja lomailijaan! Kenties pääsen vastaamaan Museoliiton valtakunnalliseen kävijätutkimukseen!

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

Niinhän sitä sanotaan – etäisyys tekee hyvää. En tosin osannut arvatakaan kuinka hyvää!

Olen ollut maaliskuun alusta lähtien virkavapaalla työstämässä väitöskirjaani. Kahden erilaisen työn tekeminen samaan aikaan vaatii lähes epäihmillistä venymistä ajan tarkasta suunnittelusta huolimatta. Tuumasta toimeen. Siivosin kotona ’mamman omaksi nurkaksi’ kutsumani työhuoneen melko perusteellisesti. Siirsin tutkimuskirjakasat pöydältäni kirjahyllyyn, lainakirjat vasemmanpuoleiseen hyllyyn, omat kirjat oikeanpuoleiseen. Sain uuden tietokoneen (liityin hedelmäjengiin)  - kaikki oli valmista, mutta…en pystynyt sulkemaan työasioita mielestäni. Jos nostin hetkeksikin katseeni tutkimuskirjallisuuden sivulta, ajatukseni herpaantuivat salamannopeasti takaisin työhön.

Aika tekee tehtävänsä. Niin tälläkin kertaa. Kolme kuukautta on kulunut ja vaikka toiminkin Lasuurin päätoimittajana, ajatukseni pysyvät jo huomattavan paljon paremmin tutkimuskirjallisuudessa ja väitöskirjan kirjoittamisessa. Toivoa on että itselleni asettamat deadlinet tulevat pitämään.

Mitä tämä tarkoittaa työn kannalta? Sanoisin että kyseessä on win-win-situation. Rauhoittunein mielin ihminen pystyy tarkastelemaan maailmaa eri näkökulmista. Olemaan vastaanottavaisempi uusille ideoille ja jättämään niitä usein torpedoivan inhorealismin taka-alalle.

Myös kesäloma tuo etäisyyttä arkeen ja työelämään. Ja kun on tarpeeksi levännyt, on paljon helpompaa huomata ja aistia uusia asioita ja kirjoittaa ne muistiin pieneen vihkoon!

Aurinkoista ja rentouttavaa kesää toivottaen!

Teksti • Anna-Maria Wiljanen, FM, VTM, viestintäpäällikkö, Valtion taidemuseo

Tuskin ainakaan verkkolehti Lasuurin lukijat ja tekijät. Verkkopalveluiden käyttäjiä ylipäätään on vaikea enää rajata esimerkiksi iän perusteella. Verkkoasiointi ja tiedonhankinta on arkea.

Mutta entä jos puhumme sähköisistä kirjoista. Mielipiteet luultavasti alkavat jakautua, ja tunteet astuvat kuvaan. Voisiko sähköisen kirjan lukemiseen käytettävä laite koskaan saada ihmisen elämässä samanlaista asemaa kuin paperille painettu kirja – sehän on kuin ystävä, turvallinen kumppani työmatkalla, sohvannurkassa tai kylpyammeessa. ”Painettu kirja on mahtava käyttöliittymä jota sähköinen versio ei voi ikinä korvata”, vakuutetaan. Arjen ja työn tarpeisiin käytettävät verkkokirjat tai -artikkelit on toki otettu vastaan. Tutkijat käyttävät ilmaisia tai maksullisia, maailmanlaajuisesti saavutettavia verkkoaineistoja. Väittelijöiden ei enää tarvitse etsiä kirjankustantajaa, kun edullisella verkkojulkaisullakin pääsee tohtoriksi.

Mutta, mutta – miten on taidemuseoiden tuottamien julkaisujen laita. Värikuvin varustetut näyttelyluettelot ovat kallis ja usein myynnin kannalta epävarma sijoitus, joten kävisikö museokokemuksen vahvistajaksi halvemmin tuotettava, verkossa selattava pdf tai e-kirja? Entä jos käyttäjä näin saisi sisällön käyttöönsä ihan ilmaiseksi? Toisaalta verkkokirjaa ei voisi laittaa kotona sohvapöydälle. Kirjahan on – ja nimenomaan korkeatasoisilla kuvilla varustettu taidekirja – myös esine, jonka ostaminen ja omistaminen on osa käyttäjäkuntansa kulutuskulttuuria. Niissä on hiottu äärimmilleen paperille painetun kirjan esteettiset mahdollisuudet sekä taideteos- ja esinekuvien painojäljen laatu. Ja useinhan näiden teknisesti ja visuaalisesti huippulaatuisten kirjojen kustantajat ovat museoita tai muita olemattomaan tuotto-odotukseen tyytyviä pienkustantajia.

Ehkä huippuunsa viritetystä painetusta kirjasta tulee yhä selvemmin ylellisyystuote samalla kun käyttötieto siirtyy verkkoon. Kulttuurikriitikko Walter Benjamin kirjoitti 1930-luvulla taideteoksen auran katoamisesta aikana, jolloin teknologinen kehitys mahdollisti yhä runsaammat ja edullisemmat painokopiot. Kenties painettu kuvakirja siirtyy vastaavasti kategoriaan, jossa sille alkaa muodostua esteettisen hienostuksen ja erityisyyden muodostama aura, johon voi liittyä jopa nostalgian kannattelemia mielikuvia aitoudesta ja alkuperäisyydestä. Kun taas digitaaliset tekniikat ottavat uniikkien kulttuuriobjektien epäauraattisen jäljentämisen paikan. Ei silti väheksytä sähköisen julkaisemisen monimuotoisia mahdollisuuksia. Takanapäin lienee sekin aika, kun arvonsa tuntevat asiantuntijat saattoivat pitää ajatusta verkossa julkaisemista osaamisensa väheksymisenä.

Museossa mietimme nyt, miten kirjamaailman muutokset vaikuttavat omien julkaisujemme oletettuihin kohderyhmiin, elinkaareen, kustannusrakenteeseen ja julkaisumuotoon. Ja sitäkin, olisiko kehittyvillä e-kirjamarkkinoilla kysyntää kokoelmiin perustuville sisällöille. Esimerkiksi digitoituja kuvavarantoja on koko ajan enemmän, joten on aika paneutua entistä perusteellisemmin siihen, miten niitä saadaan paketoitua ei-ammattilaisille käyttäjille vaikka e-kirjamuotoon. Tänä vuonna käymme läpi pilottihankkeita ja opiskelemme niiden myötä entisestä poikkeavia julkaisujen tuottamisprosesseja ja tarvepainattamista. Kokeilemisen tuottama hyöty on varmasti suurempi kuin epäonnistumisen riski.

Teksti • FT Riitta Ojanperä on ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkistossa.

Suomalainen museoala elää melkoisen murroksen pyörteessä. Ajankohtaiset kysymykset, mm. toimintamäärärahojen jatkuvat leikkaukset, museoiden lakkauttaminen ja uusien suunnitteleminen herättävät kysymyksiä siitä, mihin suomalainen museoala oikeastaan on menossa. Kun tähän lisätään vielä demografisen kehityksen tuomat muutospaineet on selvää että museoammattilaisilla on nyt paljon pohdittavaa mm. millaiselta tulevaisuuden museon pitäisi näyttää? miten ja mihin suuntaan näyttelyohjelmistoa pitäisi muokata alati pienenevien toimintamäärärahojen puristuksessa? demografinen muutos koskee myös museoita, joten miten pysäyttää museoiden aivovuoto?

Kysymyksiä voisi esittää loputtomiin. Ei kannata kuitenkaan jäädä yksin pohdintojensa kanssa. Peräänkuuluttaisin avointa ja jatkuvaa museoiden tulevaisuuskeskustelua, jonka avulla on mahdollisuus vaikuttaa niihin linjauksiin, joita päättäjät tekevät. ICOM Suomen komitea, Suomen kansallismuseo/Museovirasto ja Suomen museoliitto ovat tätä kirjoitettaessa juuri lähettäneet museopostissa ilmoituksen Muutoksen tuulia museoalalla – keskustelutilaisuudesta museoammattilaisille 30.3.2011 klo 13-16 (Kansallismuseon auditoriossa). Tilaisuuden tavoitteena on keskustella, pohtia, ottaa kantaa ja kehitellä erilaisia ratkaisumalleja museoalan haasteisiin. Juuri tämäntyyppisten keskustelutilaisuuksien avulla herätetään julkista keskustelua. Lasuuri artikkelien ja blogien kommentointimahdollisuuden kautta voi puolestaan toimia keskustelufoorumina verkossa.

Keskustelemalla voimme vaikuttaa!

FM, VTM Anna-Maria Wiljanen on Valtion taidemuseon viestintäpäällikkö. Wiljanen valmistelee väitöskirjaa aiheesta Modernismens inverkan på Önningeby konstnärskoloni.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Sananen asiakokonaisuudesta ’kokoelmakeskus’, josta viime vuosina ja viime aikoina on puhuttu paljon, mm. Teemapäivillä ja viimeisimmässä Museo –lehdessä. Tampereelle on jo valmistumassa omansa, Satakuntaan suunnitellaan vielä laajempaa kokonaisuutta: koko maakunnan yhteistä kokoelmakeskusta.

Muistutan mieliin, että termi ’kokoelmakeskus’ keksittiin hämäykseksi kunnallispoliitikoille, kun oli käynyt selväksi, että ’museovarasto’ ei ole tarpeeksi mediaseksikäs tai oikeammin kaupunginvaltuustoseksikäs termi. Varastojen rakentamisen rahoittamisen porkkanaksi maalailtiin mielikuvia kokoelmanhoidosta ja yleisölle pääsystä kokoelmien äärelle, työnäytöksistä ja muusta kiinnostavasta.

Osan kokoelmakeskusperusteluista ymmärrän, osa on jäänyt minulle hämäräksi. Niin kuin nyt se, että miksi yleisö, joka ei käy museossa keskellä kaupunkia, näkisi kovasti vaivaa päästäkseen katsomaan kokoelmaa jonnekin kaupungin ulkopuolelle, jonne ei edes ole julkisia liikenneyhteyksiä, vieläpä kapeasti rajattuna ajankohtana.

Vaatii maailmanluokan arkkitehdin ja todellista wauwau-arkkitehtuuria, että yleisö saataisiin kaukana keskustasta olevaan kohteeseen. Eikä se takuuvarmasti onnistu silloinkaan.

Esimerkkinä avoimesta varastosta olkoon Sveitsissä sijaitseva Schaulager (googlatkaa schaulager, kuvat ovat hienoja). Rakennus sinänsä on jo arkkitehtuurinähtävyys. Siellä voi saada yksityisripustuksen erillishuoneeseen, jos tahtoo meditoida yhden tai muutaman teoksen äärellä. Periaatteessa. Olen päässyt kokeilemaan. Mutta jopa Sveitsin kaltaisessa raharikkaassa maassa konsepti ei toteudu ihan pilkulleen.

Kokoelmakeskuksia on perusteltu ’avoimina varastoina’. Turvallisuuden nimissä olisi toki parempi, jos mahdollisimman harvat (!) ihmiset tietäisivät, missä museovarastot sijaitsevat. Turvallisuuden kannalta on myös hataraa tämä ’kaikki munat yhdessä korissa’ -ilmiö. Että koko maakunnan museoesineet olisivat samassa osoitteessa. Entäs jos salama iskee sinne.

Tampereella hanketta perusteltiin yleisökyselyllä: ’halutaan nähdä hienoja tekstiilejä’. Ei niitä varastossakaan kovin helppo ole esitellä. Useimmiten ovat vieläkin rullattuina.

Tämä ei ole pelkästään sitä ’konservaattorit voivat vastustaa’ puhetta. Tämä on realismia.

On selvää, että museoiden varastot ovat muualla kuin museorakennuksissa, jotka sentään onneksi usein sijaitsevat kaupunkien keskustoissa. Ei tosiaankaan ole järkeä maksaa keskustan vuokria varastoista. Mutta ketkä työskentelevät ’varastolla’ ja ketkä ’museolla’ onkin sitten toinen juttu. Kokemukseni mukaan konservaattoreita, siinä missä muitakin näyttelyntekijöitä, tarvitaan juuri siellä, missä esineet ovat näytteillä. Kyllä ne varastossa pärjäävät melkein omin päin tai ainakin kohtuullisella huomiolla. Näyttelyn rakentaminen, sen esilläolon aikainen huolto ja ylläpito, tapahtuu museossa. Enpä tiedä montaakaan tapausta, jossa konservaattorit konservoisivat kokoelmaa muussa kuin esillepanon ja lainauksien priorisoimassa järjestyksessä.

Oikeasti: yleisön läsnäolo vaatii varastoilta tilaa, suojausta, siivoamista ja runsaasti henkilöresursseja. Jos sinne pääsee kerran kesässä kaksi pientä ryhmää, kannattaako puhua ’avoimesta varastosta’. Jotta vierailusta olisi kenellekään iloa, olisi varaston ’sisältö’ jotenkin rakennettava. Se taas syö niitä samoja vähiä resursseja, joilla näyttelyitä rakennetaan. Sahaammeko omaa oksaamme.

Tällä vuosituhannella, nyt kun digitointirahaa jaetaan museoille ämpärillä, on todella helppo avata kokoelmat yleisöjen nähtäviksi ja käyttöön – paljon halvemmalla ja paremmin kuin konsanaan ’avoimessa varastossa’.

Tiedostan katsovani tätä asiaa omasta kapeahkosta perspektiivistäni: ison museon ja erityisesti taidemuseon kulmalta. Monenlaisia museoita ja museovarastoja olen kuitenkin eloni varrella nähnyt ja kolunnut, Suomessa ja muualla ja jopa jotakin näkemästäni oppinut. Kulttuurihistoriallisissa museoissa tilanne on varmasti toinen: on helpompi päästää yleisöä rekien ja kärryjen ja paperikoneiden sekaan.

Voisimmeko kerrankin mekin, kuten poliitikot ikään, unohtaa vaalilupaukset ja vain rakentaa kunnon varastoja teosten säilyttämiseksi.

Keksisikö joku kokoelmakeskusta paremman perustelun museoiden varastojen rahoittamiseksi!

Ps.

En tunnusta olevani kyynikko (vaikka niin väittääkin kokoelmakeskus –termin keksijä), tylsä realisti vain. Jonkunhan pitää toppuutella, ettei liian villit ja vapaat ideat pääse museomaailmassa valloilleen.

Valtion taidemuseon johtava konservaattori FM Kirsti Harva on erikoistunut nykytaiteen konservointiin.

Teksti • Kirsti Harva, johtava konservaattori, Valtion taidemuseo

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Kulttuurilaitosten kävijämäärät ja -profiilit ovat alkuvuodesta herättäneet julkista  keskustelua. Museoiden päivittäisiä kävijämääriä on suhteutettu aukiolopäiviin ja vuosittaisia toimintamäärärahoihin. Otsikoissa on ollut top 10 listoja, nousussa ja laskussa indeksejä (mielenkiintoista, en muista vastaavaa huomioita). Valtion tukemien kulttuurilaitosten tyypillisiä käyttäjiä on profiloitu.  Määriä voi toki suhteuttaa laatuun, yleisöjen moninaisuuteen ja tarjottujen kulttuuripalvelujen sisältöihin.

Tilastokeskuksen tuore ajankäyttötilasto http://www.tilastokeskus.fi/til/akay/index.html antaa hieman laajemman kuvan näyttelykäynneistä.  Sen mukaan vuonna 2009 taidenäyttelyssä, taidemuseossa tai jossain muussa museossa oli käynyt hieman yli 40 prosenttia 10 vuotta täyttäneestä väestöstä. Erityisesti koululaiset ovat lisänneet taidenäyttelyissä ja museoissa käymistä viimeisen 10 vuoden aikana. Mielenkiinnolla odotamme siis Museoliiton valtakunnallisen kävijätutkimuksen tuloksia.

Kiinnostavia selvityksiä, mietintöjä ja selontekoja jotka liittyvät taidemuseokenttään on julkaistu alkuvuonna useita. Tässä joitakin poimintoja:

Museoliiton tekemän Museobarometrin 2011 http://www.museoliitto.fi/index.php?k=10379 mukaan Museotyön suurimmat haasteet ovat yleisötyön jatkuva kehittäminen, tunnettuus ja kumppanuudet.

Yleisösuhteen kehittäminen vaatii näkökulmaa ja asennetta sen suhteen keitä varten museot ovat olemassa, kenelle näyttelyitä tehdään ja keitä kävijöiksi, asiakkaiksi, kokijoiksi, osallistujiksi tai kumppaneiksi halutaan, saadaan tai tavoitellaan.

Yleisölähtöinen museotyö edellyttää siis yleisöjen ja kohderyhmien tunnistamista ja visiointia mutta samalla yleisöjen kuuntelua ja tutkimista. Parhaimmillaan kyse on vuorovaikutuksesta ja osallistavasta ”käyttäjälähtöisestä” toiminnasta.

Näkyvyyden ja tunnettuuden eteen pitää tehdä määrätietoisesti työtä, se ei kasva itsestään, eivätkä kumppanuudet kehity ilman museon aktiivista roolia yhteisössään ja yhteiskunnassa.

Kulttuurin hyvinvointivaikutukset tapahtuvat oletettavasti jossain lähellä ihmisten arkea ja elämää.

Kansallisen digitaalisen kirjaston avautumista odotellessa on hyvä tutustua Euroopan kulttuuriperinnön digitointia tarkastelleen ”Viisaiden ryhmän” mietintöön The New Renaissance http://ec.europa.eu/information_society/activities/digital_libraries/doc/reflection_group/final-report-cdS3.pdf, jossa korostetaan etuja, joita saataisiin Euroopan kulttuurin ja tietämyksen asettamisesta helpommin saataville tai ihastella suomalaista aineistoa Euroopan komission kulttuuriperintöportaali Europeanassa http://www.europeana.eu. Mukana mm. Valtion taidemuseon kokoelmiin kuuluvien taideteosten tiedot, tunnisteluvat sekä linkki Taidekokoelmat -verkkopalveluun yli 11 000 teoksesta, jotka ovat tekijänoikeuslainsäädännön mukaisen suoja-ajan ulkopuolella.

Kestävän kehityksen ohjelmista voisi poimia 3 vinkkiä parempaan tulevaisuuteen:

• Tee vähemmän ja parempia näyttelyitä.
• Panosta kokoelman digitointiin
• Tee alueellista ja valtakunnallista yhteistyötä.

kehitysjohtajan pestiä määräaikaisena hoitaen

Teksti • Eija Liukkonen ma. kehitysjohtaja, Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola

Suomen kielen sanakirjan mukaan tutkimus tarkoittaa järjestelmällistä, erityisesti tieteellistä toimintaa jonkin asian selvittämiseksi. Museot ja tutkimus on yhdistelmä, joka on toisaalta itsestäänselvyys, mutta toisaalta kysymys, joka vaatii jatkuvaa pohdintaa. Museo-lehden numerossa 4/2010 aihetta käsittelevät onnistuneesti museonjohtaja Elina Heikka Valokuvataiteen museosta ja tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta.

Taidemuseoiden ja museoiden kireä taloudellinen tilanne, tuottavuusohjelmat ja näyttelytoiminnan yhä kiihtyneempi tahti nostavat usein esiin ajatuksen siitä, että tutkimukselle ei ole enää sijaa museoissa ja että se on jäänyt yliopistojen yksin- ja etuoikeudeksi. Ja on totta, että kiireisten työpäivien keskellä usein tuntuukin siltä. Niinpä on virkistävää välillä päästä mukaan akateemiseen maailmaan. Sen koin piipahtaessani lokakuussa 2010 ensimmäisillä suomalaisilla historiantutkimuksen päivillä Jyväskylässä: ympärillä kymmeniä ja kymmeniä tutkijoita ja tutkimusteemoja ja tunne, että on itse yksi heistä (vaikkakin kaiketi ainoa taidehistorian väitöskirjan tekijä päivillä).

Tutkimuksen käsite on kuitenkin laaja. Kun Valtion taidemuseossa tehtiin Kehyksen johdolla Ateneumin taidekokoelman vaikuttavuushanketta, tutkimusosio jaettiin kolmeen ryhmään: taideteosten, taiteilijoiden ja ilmiöiden tutkimus. Kokoelmiin liittyvä tutkimus voi olla kaikkea tuota, ja omien kokoelmiemme järjestämisen ja luetteloinnin voi nähdä perustason tutkimuksena. Tutkimus onkin kaiken museotyön lähtökohta, kuten Minna Sarantola-Weiss kirjoittaa. Ilman tutkimusta ei synny näyttelyitäkään. Tärkeää on myös yhteistyö muiden tutkimusta tekevien tahojen kanssa. Siitä löytyy hyviä esimerkkejä Elina Heikan artikkelista.

On tärkeä muistaa, että taidemuseoiden välillinen merkitys tutkimukselle on niiden kokoelmien ansiosta suuri. Kuvataiteen keskusarkistossa koemme tärkeäksi tehtävämme tällä saralla: opiskelijoiden, tutkijoiden ja näyttelyiden tekijöiden mahdollisuus käyttää arkisto- ja kirjastokokoelmiamme vaikuttaa tutkimukseen. Erityisen ratkaiseva on roolimme dokumentointiyössä, sillä se tulee muokkaamaan omalta osaltaan tulevaisuudessa tehtävää tutkimusta. Olemme myös keskusarkiston julkaisusarjassa halunneet tukea uusinta taidehistoriallista tutkimusta julkaisemalla väitöskirjoja.

Vaikka tutkimus on tavallaan museotyön arkipäivää, sen merkitys on tuotava esiin kaikissa käänteissä. Museoille nykyisin asetettavat kävijä- ja näyttelyvaatimukset, määrärahojen kohdistuminen ja pienentyneet mahdollisuudet julkaisutoimintaan voidaan mielestäni oikeutetusti kokea uhkana. Sen vuoksi on etsittävä uusia toimintatapoja, panostettava yhteistyöhön ja muistettava verkon tarjoamat mahdollisuus.

Haluan uskoa, että tutkimus ei ole hylännyt museoita, eivätkä museot tutkimusta.

Teksti • FM Hanna-Leena Paloposki on ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkistossa.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola