joulukuu 2013

Uusia haasteita kohti

Riitta Ojanperä | blogit
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Enää reilu kuukausi, ja pitkään tekeillä ollut Valtion taidemuseon muutos valtion virastosta Suomen Kansallisgalleria -nimiseksi julkisoikeudelliseksi säätiöksi on totta. Kun kello lyö kaksitoista uudenvuodenyönä 2014, ei tässä sadussa asiakkaiden – museokävijöiden ja muiden – näkökulmasta tapahdu mitään erityistä. Tammikuun ensimmäisenä arkipäivänä kolme museota avaavat ovensa ja tarjoavat sisältöjään aivan kuten ennenkin. Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseon ohjelmistot ensi vuodelle on suunniteltu jo aikaa sitten. Organisaation hallinnon tai sisäisen rakenteen muutos ei tarkoita muutoksia museoiden yleisötyössä tai brändeissä.

Kokoelmahallinnan osalta kuitenkin aletaan kehittää uusia työtapoja. Tarkoituksena on koota kokoelmatyön perustasolle kuten luettelointiin, säilyttämiseen ja kokoelmien kunnosta huolehtimiseen käytössä olevat voimavarat yhteen ja saattaa ne palvelemaan entistäkin paremmin valtion omistukseen edelleen jäävän Suomen Kansallisgallerian kokoelman hoitoa. Kansallisgallerian Kokoelmahallintaosasto pitää vuoden alusta sisällään arkisto- ja kirjastoyksikön, kuvaamon, konservoinnin, koordinoinnin ja museotekniikan. Valtion taidemuseon huippuosaaminen kaikilla näillä alueilla siirtyy entisessä laajuudessaan uuteen organisaatioon.

Organisaatiorakenteen näkökulmasta kokoelmahallintaosasto toimii kaikkien kolmen museon tavoitteita tukevana ja palvelevana matriisiosastona. Uudenlaisten yhteistyömuotojen käyttöön ottaminen vaatii ilman muuta paljon oppimista ja kokeilemistakin, ehkä myös yritysten ja erehdysten kautta. Taikasanat eivät tässä auta eikä sisäisestikään mikään muutu yhdessä yössä. Tarvitaan määrätietoista ja pitkäjänteistä työtä, joka tuskin tuottaa pikavoittoja ja joka harvemmin näyttäytyy kovin mediaseksikkäänä. Niinhän se kai on, että kokoelmatyö on museotoiminnan näkymättömäksi jäävää arkea. Mutta arjen hallinta ja sujuminen kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin sopeututettuna kuitenkin on kaikkien ihmisten yhteisöjen menestyksen perusta.

Visio on, että muutoksen voittajaksi nousee kokoelma ja sen saavutettavuus. Olen vakuuttunut, että tehokkailla ja toimivilla tavoilla toteutettu kokoelmahallinta on kivijalka, jolle myös nykyiset kansalliset ja EU-tasoiset – ja toki vieläkin laajemmat – kulttuuripoliittiset pyrkimykset julkisten tietovarantojen mahdollisimman avoimeen jakamiseen rakentuvat.

Teksti • FT Riitta Ojanperä, ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkisto.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

 

 

kesäkuu 2013

Keskustellaan, keskustellaan – ja vielä kerran…

Riitta Ojanperä | blogit

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

Kävin viikko sitten valtakunnallisilla museopäivillä Kouvolassa ja kuuntelin torstaipäivän esitykset, aiheena poistot museokokoelmista sekä kokoelmien kartutus lahjoituksin ja talletuksin. Aihe oli mitä tärkein koska, kuten joku paikalla ollut totesi, ”museot alkavat olla täynnä”. Museoammattilaisina tiedämme, että kartuntapolitiikka(kin) tarvitsee koko ajan lisää tarkentamista ja priorisointia.

Museokokoelmista tehtävät poistot on ollut tärkeä keskustelunaihe Isossa Britanniassa, jonka museoalan yhteistyöjärjestön Museums Associationin viestintäpäällikkö Maurice Davis (Head of policy and communication) piti aiheesta informatiivisen esityksen. ”Kymmenen vuotta sitten nykyisenkaltaista keskustelua poistoista ei vielä käyty, mutta sen jälkeen asenteet ovat muuttuneet olennaisesti”, hän totesi.

Niin kiinnostava kuin itse poistokysymys onkin, jäin pohtimaan Davisin puhetta siitä, millaisin keinoin asiaa on Britannian museokentällä viety eteenpäin. Davisin esityksen aikana toistuivat varmaan kymmeniä kertoja sellaiset sanat kuin discussion, communication, consultation, explanation ja transparency. Kuulimme, että avain muutokseen oli ollut poistojen positiivisia mahdollisuuksia korostavan keskustelun käynnistäminen ja edistäminen – kommunikaatio, asioiden perusteellinen selvittäminen, selittäminen ja perusteleminen kaikille tarvittaville tahoille, joita on ollut ja edelleen on paljon. Ymmärrystä pitää lisätä, ja asiat hyväksytään usein sen jälkeen, kun niistä on keskusteltu, painotti Davis. Näillä neuvoilla hän evästi myös suomalaisia eteenpäin. Sama teema toistui muissakin päivän puheenvuoroissa. Hyvien keskusteluyhteyksien ylläpitämistä eri toimijoiden välillä alleviivasi EMMA:n johtaja Pilvi Kalhama puhuessaan museonsa talletuksista.

Mutta eikö tuo nyt ole itsestään selvää, siis että keskustellaan ja vuorovaikutetaan. Eikö meillä humanistisen koulutuksen saaneina tai kulturellin toimintaympäristön sivuvaikutuksena ole lähes myötäsyntyinen kyky ymmärtää ja lähestyä kaikkea inhimillistä, kuten esimerkiksi muita ihmisiä. Toisaalta tavataan sanoa, että siitä puhe mistä puute. Voisiko olla niin, että museomaailman toimintakulttuureissa ei sittenkään ole hyödynnetty kaikkia keskustelemisen, konsultoinnin ja läpinäkyväksi tekemisen positiivisia mahdollisuuksia?

Katsotaanpa peiliin. Uskoisin osaavani puhua ja kirjoittaa, mutta osaanko ja haluanko oikeasti kuunnella keskustelukumppania, kaikkia erilaisia keskustelukumppaneita. Antaudunko vuorovaikutukseen vai ”tiedotanko” ympäristölle siitä, minkä itse jo valmiiksi tiedän hyväksi ja oikeaksi ”meille” tai ”teille” kaikille? En kai vaan esitelmöi museoiden avoimuudesta ja menneisyyteen jääneistä norsunluutorneista sokeana sille mahdollisuudelle, että puheellani kaikesta huolimatta edelleen saattaisin asemoida kuulijani jonnekin itseni alapuolelle. Enhän mieleni sopukoissa usko, että ihmisessä, joka ajattelee museoista, kulttuurista tai taiteesta toisin kuin minä, on joku vika, joka pitää tehdä kohteelle tiettäväksi ja joka pitää korjata minun parhaaksi katsomallani tavalla?

Vuorovaikutus tarvitsee aikaa, ja sitähän ei nykytyöelämässä ole kenelläkään koskaan tarpeeksi. Kohtaamisen, kuuntelemisen ja läsnäolon voi myös priorisoida, ja Davisin mukaan niin on välttämätöntä tehdä, jos haluaa edistää asiaansa. Opimme, että eteneminen keskustelevaa tietä on hidasta, mutta se ei haittaa, kun suunta on selvä ja kommunikoinnin tahto ja keinot hallussa.

Davis puhui poistojen hyvästä toteuttamisesta, mutta asetettu tavoite voi olla mikä tahansa. Itse voisin ottaa tulevan kesän lomaohjelmaan edellä esittämieni peruskysymysten mietiskelyn. Puhujamme yhteenvetona esittämästä neljän kohdan ohjeistosta voisin photoshoppailla tai vaikka kirjoneuloa huoneentaulun lomanjälkeistä työelämää varten. Näitä siis älä unohda, kun haluat hyvin viedä tavoitteesi läpi:

  • Selkeä ajattelu.
  • Tarpeeksi aikaa.
  • Toimiva päätöksentekoprosessi.
  • Konsultointi ja läpinäkyvyys.

Teksti • FT Riitta Ojanperä, ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkisto.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Hannu Pakarinen

kesäkuu 2012

Toista tietä Roomaan eli lisää digijulkaisemisesta

Riitta Ojanperä | blogit

Viime vuoden syksyllä Lasuurin numerossa 2/2011 pohdin digitaalista julkaisemista Valtion taidemuseossa ja erityisesti Kuvataiteen keskusarkistossa.

Nyt olemme hitusen kokeneempia sillä alalla. Marraskuun alussa ilmestyi tutkimusjulkaisu Ilona Harima. Valaistumisen tiellä, joka on vapaasti luettavissa ja ladattavissa osoitteesta http://www.fng.fi/harima. Harima-julkaisu oli pilottihanke, jonka taustalla on Valtion taidemuseon pyrkimys siirtää julkaisemista verkkoon soveltuvin osin. Soveltuvinta osaa eittämättä edustavat kokoelma-aineistoja käsittelevät tutkimukset, joiden toivotaan löytävän tiensä muun muassa tutkijoiden käyttöön ja rikastuttavan sisällöllään taide- ja kulttuurihistoriallista tietämystä. Toki museon on syytä tavoitella myös tutkijoita laajempaa kohdeyleisöä, mistä syystä Harima-julkaisukin ilmestyi yhteistyössä Ateneumin taidemuseon kanssa järjestetyn samannimisen kokoelmalähtöisen fokusnäyttelyn yhteydessä.

Tässä vaiheessa joku ehkä kysyy, että kuka tämä Harima sitten on. Sen saa helposti selville klikkaamalla julkaisun verkko-osoitetta. Tarkoitukseni on tässä käydä lyhyesti läpi, mitä pilottihankkeelta odotimme ja mitä opimme. Yleisesti ottaen verkkojulkaisemisella on lähdetty hakemaan kustannussäästöjä ja toisaalta vaikuttavuutta ja levikkiä sellaisille sisällöille, joiden oletettu myynti perinteisesti offset-painettuina julkaisuina on vähäistä.
Lienee selvää, että museoiden julkaisemista kannatteleva sivistyksellinen tarkoitus ei toteudu, jos iso osa tuotetuista kirjoista jää vuosikausiksi makaamaan varastoon. Toisaalta on myönnettävä, että yksioikoinen digi-idealismikaan ei tässä ajassa ja toimintaympäristössä ole tie vakiintuneiden museoyleisöjen sydämiin. Pilottihankkeemme olennaiseksi kokeiluksi muodostuikin verkko-pdf-julkaisun ja pienen, digipainotekniikalla toteutettavan printtipainoksen yhdistelmä.

Panostimme siis digipainotekniikan mahdillisuuksien kartoitukseen. Aluksi me taidejulkaisuja tuottaneet museoammattilaiset jaoimme luultavasti kaikki saman ennakkoluulon: vaikea kuvitella, että muulla kuin huippulaatuisella perinteisellä painotyöllä päästäisiin lähellekään edellyttämäämme väripainamisen laatua. Tätä piti siis testata, ja siksi tilasimme yhdeltä digipainopalvelujen tuottajalta yhden digipainokappaleen jo kirjapainosta valmistuneesta taidekirjasta. Valmis paino-pdf lähetettiin koeprosessiin, jonka lopputulos hämmästytti laadukkuudellaan monet.

Tämän jälkeen lähdimme tekemään kyseisellä painotekniikalla pientä painosta Harima-julkaisusta. Laatu- ja kustannushaitari on suuri, ja palveluntarjoaja on luonnollisesti valittava sen mukaan, millaiseen tulokseen pyritään. Me halusimme ihan oikean, sidotun, kovakantisen ja KKA:n julkaisuksi poikkeuksellisen runsaasti kuvitetun taidekirjan.

Sadan kappaleen painos hupeni tekijänoikeuskorvauksina oikeudenomistajille, tekijänkappaleina, pienenä määränä pressikappaleita ja lahjoina yhteistyökumppaneille. Tiedotus- ja pr-toiminta vaatii jotakin kättä pidempää, ja museon kaltaisen asiantuntijaorganisaation tapauksessa osaamisen ilmentäminen painetun julkaisun muodossa on asia, josta ei ole haluttu luopua. Kymmenisen kappaletta myytiin museon kirjakaupan välityksellä, joten kyseisen julkaisun aiheesta kiinnostuneet, ja painettuun kirjaan kiintyneet asiakkaat saivat omansa. Palvelua sekin. Nyt painos on lopussa mutta julkaisu edelleen käytettävissä verkko-osoitteessaan.

Lopputuloksen äärellä voi jälkikäteen vähän huvittuneenakin miettiä, mikä tässä nyt sitten oli niin ihmeellistä ja kertomisen arvoista, kun lopputulema ei sisällä mitään ulkoisesti mullistavaa. Monenlaista kuitenkin opimme, muun muassa sen, että ”Roomaan” pääsee myös toista tietä. Saimme lisää muuttuvan kustannusmaailman maaston tuntemusta, toimintaympäristöoppia.

Monenlaista kehitettävää tietenkin jäi. Itse verkkojulkaisun toiminnallisuus ja saavutettavuus ovat asioita, jotka eivät toteudu automaattisesti. Ihan oma lukunsa on muu kuin pdf-muotoinen verkkojulkaiseminen, ”oikeat” e-kirjat ja erilaiset vuorovaikutteiset sovellukset. Julkaiseminen kuten muukin sisältöjen tuottaminen ja tarjoaminen vaatii entistä terävämpää kohderyhmäajattelua.

Ja lopuksi se ikuisuuskysymys: Koska yksi verkkojulkaisemisen keskeinen motiivi on vaikuttavuuden lisääntyminen potentiaalisesti laajan leviämisen takia, niin miten mittaamme vaikuttavuutta ja tuotteen käyttöä. Jos haluamme, että sisältömme ovat käytettävissä 24/7 kaikkialla Suomessa, tarvitsisimme konkreettista tietoa siitä, miten suunnittelemamme uudet palvelut kohtaavat yleisönsä.

Teksti • FT Riitta Ojanperä, ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkisto.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto

kesäkuu 2011

Kuka pelkää verkkojulkaisuja?

Riitta Ojanperä | 2/2011

Tuskin ainakaan verkkolehti Lasuurin lukijat ja tekijät. Verkkopalveluiden käyttäjiä ylipäätään on vaikea enää rajata esimerkiksi iän perusteella. Verkkoasiointi ja tiedonhankinta on arkea.

Mutta entä jos puhumme sähköisistä kirjoista. Mielipiteet luultavasti alkavat jakautua, ja tunteet astuvat kuvaan. Voisiko sähköisen kirjan lukemiseen käytettävä laite koskaan saada ihmisen elämässä samanlaista asemaa kuin paperille painettu kirja – sehän on kuin ystävä, turvallinen kumppani työmatkalla, sohvannurkassa tai kylpyammeessa. ”Painettu kirja on mahtava käyttöliittymä jota sähköinen versio ei voi ikinä korvata”, vakuutetaan. Arjen ja työn tarpeisiin käytettävät verkkokirjat tai -artikkelit on toki otettu vastaan. Tutkijat käyttävät ilmaisia tai maksullisia, maailmanlaajuisesti saavutettavia verkkoaineistoja. Väittelijöiden ei enää tarvitse etsiä kirjankustantajaa, kun edullisella verkkojulkaisullakin pääsee tohtoriksi.

Mutta, mutta – miten on taidemuseoiden tuottamien julkaisujen laita. Värikuvin varustetut näyttelyluettelot ovat kallis ja usein myynnin kannalta epävarma sijoitus, joten kävisikö museokokemuksen vahvistajaksi halvemmin tuotettava, verkossa selattava pdf tai e-kirja? Entä jos käyttäjä näin saisi sisällön käyttöönsä ihan ilmaiseksi? Toisaalta verkkokirjaa ei voisi laittaa kotona sohvapöydälle. Kirjahan on – ja nimenomaan korkeatasoisilla kuvilla varustettu taidekirja – myös esine, jonka ostaminen ja omistaminen on osa käyttäjäkuntansa kulutuskulttuuria. Niissä on hiottu äärimmilleen paperille painetun kirjan esteettiset mahdollisuudet sekä taideteos- ja esinekuvien painojäljen laatu. Ja useinhan näiden teknisesti ja visuaalisesti huippulaatuisten kirjojen kustantajat ovat museoita tai muita olemattomaan tuotto-odotukseen tyytyviä pienkustantajia.

Ehkä huippuunsa viritetystä painetusta kirjasta tulee yhä selvemmin ylellisyystuote samalla kun käyttötieto siirtyy verkkoon. Kulttuurikriitikko Walter Benjamin kirjoitti 1930-luvulla taideteoksen auran katoamisesta aikana, jolloin teknologinen kehitys mahdollisti yhä runsaammat ja edullisemmat painokopiot. Kenties painettu kuvakirja siirtyy vastaavasti kategoriaan, jossa sille alkaa muodostua esteettisen hienostuksen ja erityisyyden muodostama aura, johon voi liittyä jopa nostalgian kannattelemia mielikuvia aitoudesta ja alkuperäisyydestä. Kun taas digitaaliset tekniikat ottavat uniikkien kulttuuriobjektien epäauraattisen jäljentämisen paikan. Ei silti väheksytä sähköisen julkaisemisen monimuotoisia mahdollisuuksia. Takanapäin lienee sekin aika, kun arvonsa tuntevat asiantuntijat saattoivat pitää ajatusta verkossa julkaisemista osaamisensa väheksymisenä.

Museossa mietimme nyt, miten kirjamaailman muutokset vaikuttavat omien julkaisujemme oletettuihin kohderyhmiin, elinkaareen, kustannusrakenteeseen ja julkaisumuotoon. Ja sitäkin, olisiko kehittyvillä e-kirjamarkkinoilla kysyntää kokoelmiin perustuville sisällöille. Esimerkiksi digitoituja kuvavarantoja on koko ajan enemmän, joten on aika paneutua entistä perusteellisemmin siihen, miten niitä saadaan paketoitua ei-ammattilaisille käyttäjille vaikka e-kirjamuotoon. Tänä vuonna käymme läpi pilottihankkeita ja opiskelemme niiden myötä entisestä poikkeavia julkaisujen tuottamisprosesseja ja tarvepainattamista. Kokeilemisen tuottama hyöty on varmasti suurempi kuin epäonnistumisen riski.

Teksti • FT Riitta Ojanperä on ma. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkistossa.

marraskuu 2010

Toimitusneuvoston uusi jäsen Riitta Ojanperä

Hanna-Leena Paloposki | Riitta Ojanperä

Riitta_1FT Riitta Ojanperä on vs. keskusarkiston johtaja Kuvataiteen keskusarkistossa.
Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Kirsi Halkola