Syksyllä 2009 sain yhteydenoton: kaksi turkulaista dosenttia, Leila Koivunen ja Taina Syrjämaa yleisen historian oppiaineesta halusivat keskustella museoaiheisesta tutkimuksesta. Sovimme tapaamisen aurinkoiseen Turkuun, söimme paikallisen konditorian tuotoksia, puhuimme ja mietimme. Tärkein kysymys koski museoaiheista tutkimusta ja siihen liittyvän tiedon jakamista.

Päätimme kutsua koolle kaikki museoaiheisesta tutkimuksesta kiinnostuneet tahot, oppiaineesta riippumatta. Aloitteen tukijoiksi liittyivät myös Valtion taidemuseo, Museovirasto ja Suomen museoliitto. Ja siitä se sitten lähti.

Toukokuun alussa (7.5.) Helsingissä kokoontui ensimmäinen museoaiheisen tutkimuksen forum. Odotimme ehkä viittätoista aiheesta kiinnostunutta. Yli viisikymmentä ilmoittautui ja useampi kymmen kertoi olevansa kuka missäkin päin maailmaa, mutta hengessä mukana. Puhujiksi halukkaita oli enemmän kuin päivään mahtui. Puhujien joukko kattoi perustutkintoa suorittavia opiskelijoita, väitöskirjantekijöitä ja postdokkeja. Yleisössä istui opiskelijoita, museoalan ammattilaisia, yliopistojen lehtoreita ja professoreita. Eli järjestäjien kannalta ihanteellisen yhdistelmä juuri oikeita, keskusteluun heittäytyviä ihmisiä, jotka olivat myös halukkaita jakamaan tietojaan, ammatillisia verkostojaan ja omaa osaamistaan.

Päivän aikana kuultiin runsaudensarvenomainen kimara esityksiä, jotka kertoivat mm. suomalaisen museokentän kehityksestä 2000-luvulla, museoiden johtamisen murroksesta ja kokoelmahallinnan haasteista etenkin museokokoelmista tehtävien poistojen suhteen. Ohjelmassa oli niin ikään esitykset kansallisen museoaineiston semioottisesta tulkinnasta ja suomalaisten museomiesten matkoista 1900-luvun alussa. Aiheet veivät myös kulttuurihistoriallisten museoiden näyttelyiden ja kokoelmakokonaisuuksien tutkimukseen esimerkkinä vapaakirkkolaisen keräilijän Tiibet-kokoelma. Myös kuvataiteen biennaali-instituutio pääsi parrasvaloihin Venetsia etunenässä. Lisäksi paneuduttiin museoyleisöihin, kävijätutkimuksiin, vanhoihin valokuviin historiantutkimuksen lähteinä sekä suomalaisen kuvataiteen bibliografiaan.

Yksinkertaistettuna: mikä mahtava alku! Sitä hehkuttaessa on paikallaan muistaa, että vaikkapa vain kymmenen vuotta sitten tämä ei olisi ollut mahdollista, sillä tuolloin museohistorian tutkimus putosi eräänlaiseen ”oikean” historian ja taidehistorian välitilaan olematta mitään tolkullista. Nyt kuitenkin aika on toinen ja mahdollisuutemme myös. Seuraavaa museoforumin tapaamista sommitellaan alkusyksyyn 2010. Olkaapa kuulolla!

FT Susanna Pettersson on kehitysjohtaja Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys -yksikössä, joka vastaa taidemuseoalan kehittämisestä. Pettersson on erikoistunut museohistoriaan ja kokoelmatutkimukseen.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi

Katson powerpoint-esitystä, jossa palomies kahlaa kainaloitaan myöten vedessä. Raju rankkasade on saanut kadut tulvimaan. Vesimassat ja muta vyöryvät marraskuussa 2009 yhteen Ison-Britannian kulttuuriperintökohteista, Wordsworth Houseen Cockermouthissa Cumbriassa. Valkokankaan edessä on historiallisten kohteiden johtaja Sarah Staniforth National Trustista (UK). Hän pitää esitelmää

Staniforth puhui Kööpenhaminassa Statens Museum for Kunstin järjestämässä Museum and Climate –konferenssissa (1.3.2010). Hänen viestinsä oli harvinaisen selkeä. Museoalan ammattilaisten on turha ottaa paineita asteen tai kahden lämpötilan vaihtelusta tai suhteellisen kosteuden heittelehtimisestä museoidensa sisätiloissa, jos todellinen uhka on näyttelyesineistön hukkuminen tulvan alle tai joutuminen pensaspalojen saartamaksi. ”Think about the big picture”, hän sanoi.

Maailman ilmasto on sekaisin ja museoiden on syytä varautua siihen. Jos merenpinta nousee, merenpinnan alapuolelle louhitut varastotilat ovat kulttuuriomaisuuden säilyttämisen näkökulmasta kasvava riski. Jokivarsimaisemissa ja meren rannalla sijaitsevat museot saavat kerätä kokoelmansa ja siirtyä kuivalle maalle. Staniforth mainitsi esimerkkinään Thames-joen varrella sijaitsevan Tate Britainin Lontoossa. Suomalaisten esimerkkien miettimiseen ei tarvita juurikaan mielikuvitusta. Helsingin keskustaa ei voi kehua ainakaan vuoristoiseksi.

Kööpenhaminan konferenssi pureutui ajankohtaiseen teemaan museoista ja kestävästä kehityksestä. Puhujat käsittelivät tematiikkaa mm. museo-olosuhteiden, säilytystilojen, ilmanlaadun ja tulevaisuuden haasteiden näkökulmista. Itse puhuin eurooppalaisista kokoelmavarannoista ja niiden kestävästä käytöstä. Miksi lisätä museoiden kokoelmamassaa hankkimalla esineitä ja teoksia, joita museoilla jo on? Kartuttaminen ei saisi olla itseisarvo. Kokoelmahallintaa koskevat tulevaisuuden ratkaisut rakentuvat maantieteelliset rajat ylittävälle yhteistyölle.

Konferenssi järjestettiin Statens Museum for Kunstin uudisrakennusosassa sijaitsevassa auditoriossa, jonka seinä avasi näkymän urbaaniin puistomaisemaan. Esitelmöitsijöiden takana kulki jatkuva virta räntäsateessa vaeltavia kööpenhaminalaisia ulkoiluttamassa koiriaan samalla kun katsoimme graafisia esityksiä museoiden säilytystilojen olosuhdearvoista.

Esitykset olivat stimuloivia ja ajatuksia herättäviä. Parhaimmat palat olivat konkreettisia. Mitä voimme tehdä museoiden hiilijalanjäljen pienentämiseksi? Varsin paljon. Esityksissä kerrottiin useista hyvistä käytännöistä. Puhuttiin aurinkopaneelien käyttämisestä, vihreän sähkön ostamisesta ja maalämpöpumppujen asentamisesta. Tarjottiin helppoja ja järkeviä keinoja vähentää lämmityskustannuksia pudottamalla asteella tai parilla museoiden sisäilman lämpötilaa. Kurotettiin tulevaisuuteen miettimällä mitä tulisi osata ennakoida varsinkin uudisrakennuksia suunniteltaessa. Ennen kaikkea puhujat liputtivat sen puolesta, että säilytystilojen lämmitys- ja jäähdytyskustannukset on saatava kuriin ja tätä kautta saavutettavat säästöt voivat olla merkittäviä. Meidän tulee osata suhtautua kriittisesti myös kokoelmien kartuttamiseen. On osattava entistä tiukemmin ottaa kantaa siihen mikä on olennaista ja säilyttämisen arvoista.

Konferenssin kantava voima, konservaattori Jørgen Wadum esitti, että muutos on alkanut. Konservaattorikunta vaikutti olevan yhtä mieltä. 26 miljardia objektia eurooppalaisissa museokokoelmissa selviävät, vaikka nykyisistä olosuhdearvoista tingittäisiinkin hieman. Planeetan kannalta on tärkeää ennakoida millaisia vaikutuksia nykyisillä päätöksillä on meitä seuraavien sukupolvien elämässä. Think about the big picture.

FT Susanna Pettersson on kehitysjohtaja Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet -yksikössä, joka vastaa taidemuseoalan kehittämisestä. Pettersson on erikoistunut museohistoriaan ja kokoelmatutkimukseen.

Kuva • © Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto/Henri Tuomi